Niinpä tarvittiin isää apuun. Toisen korvan koru lähti suhteellisen mallikkaasti, mutta toinen olikin sitä vihoviimeistä sorttia. Nappikoru oli turvotuksen vuoksi painunut niin syvälle korvalehden sisälle, etteivät pinsetitkään tehonneet tuohon viholaiseen. Niinpä oli lähdettävä lähimmälle terveysasemalle lääkärin pakeille.

Töölön terveysasemalla oli kesästä huolimatta rauhallista ja viihtyisää. Meitä ennen oli vain yksi akuuttivastaanotolle pyrkivä, joten odotusaika muodostui hyvinkin kohtuulliseksi. Kun pääsimme vastaanottohuoneeseen, selitin tilanteen ja koitin vakuuttaa, että olimme kyllä desinfioineet tuoreita reikiä, mutta nyt vain oli korussa vika.

Lääkäri hymyili minulle merkitsevästi. Hän asetti tyttöni toimenpidepöydälle, ja hetken kuluttua piina oli ohi. Lopuksi sovittiin, ettei rihkamakoruja saisi koskaan enää käyttää.

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä. Tätä minusta on hyvinvointivaltio. Luottamusta siihen, että en ole hätäni kanssa yksin.

Viime viikon tiistaina vietettiin Porin Suomi-areenassa SDP:n puoluepäivää. Juonsin päivän pääkeskustelua teemalla Romahtaako hyvinvointivaltio? Vastaamassa olivat vapaa toimittaja Kaarina Hazard, puheenjohtaja Antti Rinne ja SONK ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Tilaisuuden mieleenpainuvin hetki oli, kun 7-vuotias Iiris Lahti kyseli keskustelijoilta selityksiä hyvinvointiyhteiskunnan käsitteisiin. Mielenkiintoista oli nähdä Antti Rinteen ilme, kun Iiris kysyi (hieman avustettuna): Selitä minulle Antti, mitä tarkoitetaan subjektiivisella päivähoito-oikeudella?

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Yhden kiinnostavan näkökulman tarjoaa kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth tuoreessa kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta (Kirjapaja). Hänen provosoiva väitteensä kuuluu, että hyvinvointiyhteiskunta perustuu valheelle vapaudesta. Vapaus ei nimittäin ole luonnossa oleva ominaisuus, vaan se on kulttuurin luomus.

Ehrnroothin mukaan sivistyneen yhteiskunnan tulisikin ottaa viimeinen kehityksen askel, jossa yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin. Yhteiskuntapolitiikassa olisi siirryttävä hyvinvoinnista (well-being) hyvintoimintaan (well-doing).

Ehrnroothin avauksessa ei ole sinänsä mitään erityisen uutta. Mutta se tarmo, jolla hän patistaa poliittisia puolueita hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen, on huomionarvoista. Hän kehottaa puolueita luopumaan vanhasta ja kehittämään uutta. Ehrnrooth nostaa keskiöön uuden elintapapolitiikan, jossa ihminen pannaan enemmän vastuuseen omasta hyvinvoinnistaan. Hän kritisoi nykyistä hyvinvointipolitiikkaa, jossa resurssit kuluvat ”huonon elämän” haittojen hoitamiseen. Näin rahaa ei enää jää ”hyvän elämää” kasvattavaan sivistykseen ja haittojen ennaltaehkäisyyn.

Ehrnroothin mukaan arvokas elämä ei synny itsekeskeisestä onnellisuuden tavoittelusta, vaan itsensä kehittämisestä ja toteuttamisesta muiden ja yhteiskunnan hyväksi.

Jari Ehrnroothin malli hyvintoimintayhteiskunnasta on kaikessa idealismissaan tutkimisen arvoinen ja sopisi hyvin SDP:n uuden hyvinvointimallin pohjaksi. Samalla voitaisiin sote-uudistuksen yhteydessä kiinnittää entistä suurempi huomio sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen integraatioon. Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä. Uusi vastuullinen ihminen syntyy kasvavan sukupolven huolenpidosta, jonka seurauksena samoja virheitä ei tehdä aina uudelleen ja uudelleen. Rihkamakorujen tilallekin opitaan ostamaan laatua.