Historioitsija Mikko Majanderin keskiviikkona 14. joulukuuta julkaisema Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue on demarien virallisen historiasarjan neljäs osa. Se kattaa vain vuodet 1952-1957, mutta selittää hyvin miksi tämän jälkeen puolueen eduskuntaryhmä hajosi oikeisto- ja vasemmistolinjaisten demarien kesken.

Koko 1940-luvun lopun ajan SDP oli keskittynyt torjumaan Neuvostoliiton tukemaa kommunismia ammattiyhdistysliikkeessä ja työpaikoilla. 1950-luvulle tultaessa puolueella piti olla teoriassa kaikki kunnossa: pikkuhiljaa kaupungistuvan maan työväestön tuki ja pahan päivän varalta amerikkalaisten dollarirahoitus.

Toisin kävi: ennen vuosikymmenen loppua puolue oli hajonnut verisiin sisäisiin valtariitoihin, joita hallituskumppani Maalaisliittokin parhaansa mukaan edisti.

Itäisen diktatuurin uhka Suomen demokratialle oli ollut hyvä vihollinen, puolueen eri linjoja yhdistävä tekijä. Kun Stalin kuoli 1953, Neuvostoliitossakin alkoi hetkellinen suojasään aika. Suomessa päivänpolitiikan yhtenäisyyden tarve alkoi nopeasti rapistua.

Siinä työssä maalaisliitto vedätti kumppaneitaan ja kahmi maanviljelijöille etuja demarien mielestä jatkuvasti sopimusten ohi.

– Hokema ”maalaisliitto/kepu pettää aina” syntyi 1950-luvun punamultahallitusten kokemuksista, Majander sanoo.

Kun demarien omat rivit rakoilivat, muiden oli helppo käyttää hajaannusta hyväkseen ja solmia eri asioissa hetkellisiä epäpyhiä liittolaisuuksia, vetää välistä.

Ulkopuolisia on silti Majanderin mielestä turha kokonaan syyllistää kehityksestä.

Suurimmat halkeamat demarileirin sisälle tulivat värikkäistä ja omapäisistä vaikuttajista, itseriittoisuudessaan ihan nykyajan someinfluenssereita muistuttavista Väinö Leskisestä, Penna Tervosta, Aarre Simosesta ja kumppaneista.

Puoluetoverit eivät säästelleet sanojaan, kun kehittelivät omista vastustajistaan juoruja ja pöyristelivät näiden luonteiden heikkouksia.

– Vihapuhe ei ole nykyajan ilmiö: jopa perättömyyksien puhuminen toisista oli 1950-luvun politiikassa arkipäivää, Majander sanoo.

Ei ihme, että välirikot menivät hyvin henkilökohtaisiksi ja myrkyttivät mahtimiesten välejä vuosikymmeniksi.

Ja nimenomaan miesten: tasa-arvoiseksi mielletyssä SDP:ssa kansanedustajanaisetkin olivat 1950-luvulla muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tyystin sivuroolissa.

TIETYSTI rahallakin oli merkitystä, varsinkin Maalaisliiton ja laitavasemmiston saamalla avokätisellä ruplarahoituksella.

Väinö Tannerin oikeistodemareihin suivaantunut kansanedustaja Emil Skog pyysi ja sai kesällä 1957 Neuvostoliitolta demarien sisäistä hajotustyötä varten sata miljoonaa markkaa (nykyarvolla runsaat 2,8 miljoonaa euroa).

Näillä varoilla hän sai luotua 1959 oman puolueensa, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen liiton, ja Kekkosen tuella keploteltua joukkonsa vielä hallitukseenkin.

1950-luvun puolivälissä SDP oli joutunut verottajan ja oikeuslaitoksen syyniin pimeän amerikkalaisrahan ja sillä hankittujen tuontitavaroiden, ”arpajaispalkintojen” välittämisestä. Kun dollarivirta vaikeutui, puolueen rahapula syveni ja heikensi toimintamahdollisuuksia.

Oman talouspolitiikan linjakin oli 1950-luvulla pitkälti hakusessa.

Vasta kun SDP alkoi keskittyä perusteelliseen ohjelmatyöhön ja ammattimaiseen politiikan suunnitteluun, uusi nousu alkoi häämöttää – mutta se aika jää Majanderin kirjan ulkopuolelle.

Puolueen historiikin seuraavan osan, vuosista 1957-1977, kirjoittaa dosentti Matti Hannikainen. Teoksen pitäisi ilmestyä vuoden 2024 kesään mennessä.