Valtioneuvoston kanslian syksyllä 2024 UPI:lta tilaama selvitys uus- ja myöhäissuomettumiseksikin kutsutun lähihistorian jaksosta julkistettiin torstaina.

Selvityksessä käydään läpi maiden välisiä talous-, poliitiikka- ja kulttuurisuhteita vuosina 2000-2022, Vladimir Putinin kauden alkuvuosista Ukraina-hyökkäykseen asti.

Tuona aikana Venäjä teki tänne laaja-alaista vaikuttamista monilla eri muodoilla: aggressiivisista hybriditoimista pehmeään markkinointiin ja bisnesmaailmalle tarjotuilla talouseduilla voiteluun asti. Osa tästä meni sukkana läpi – osa ei.

TUTKIJOIDEN mielestä 2000-luvun alun suomalaista Venäjä-ajattelua leimasi hämmästyttävä julkisesti esitetty toiveikkuus siitä, että maa kehittyy Putinin johdolla kohti eurooppalaista demokratian käsitettä.

Varoituksia esimerkiksi Tsetshenian toisen sodan (1999-2009) verisistä kokemuksista tai Georgian sodasta (2008) ei haluttu uskoa. Myös oppositiopoliitikkojen ja toimittajien salamurhat sivuutettiin ”yksittäistapauksina”, ja näistä aiheista keskustelemista moitittiin jopa eduskunnassa.

Lapsikaappauskiistat (2009-2010) ja puutullipainostukset sivuutettiin vähin äänin, ja maidemme yhteistyön vahvistamisen merkitystä korostivat sekä vasemmisto- että oikeistopuolueet.

Selvityksessä korostetaan, että on hyvin vaikea jälkeenpäin päätellä, johtuiko poliitikkojen asenne Venäjän vaikutustoimista vai YYA-ajan päättäjien oppimasta halusta uskoa idästä hyvää.

Luultavasti omat sympatiat vaikuttivat sinisilmäisyyteen enemmän kuin Venäjän kömpelö propaganda tai trollitehtaiden jakamat valeet.

Lisäksi samaa henkeä oli EU:ssakin, etenkin Saksassa. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjää ei mielletty Euroopassa enää niin paljon suoraksi uhaksi, joten taloudellisen riippuvuussuhteen syventäminen nähtiin vaarattomaksi.

Pienikin positiiviselta näyttävä muutos kohti vapaampaa yhteiskuntaa – vaikka kyse olisi ollut näytösvaaleista tai suoranaisista sumutuksista – nostettiin täällä poliitikkojen puheissa kokoaan suuremmaksi esimerkiksi Venäjän hyvästä demokratiakehityksestä.

HIEMAN ristiriitaisesti samaan aikaan samojen päättäjien hyväksymänä puolustuspolitiikan linja pysyi ennallaan. Suomi varautui jääräpäisesti itänaapurin suurhyökkäykseen, eikä ajanut asevoimiaan alas kuten muut Euroopan valtiot.

Tämä osoittaa, että poliitikotkaan eivät ihan täysin uskoneet omiin julkisiin korulauseisiinsa Venäjästä. Varautumisen kulttuuri säilyi vahvana.

Krimin vuoden 2014 valtauksen jälkeen julkisen keskustelun realismi alkoi lisääntyä, ja Suomikin meni mukaan EU:n talouspakotteisiin.

Siitä huolimatta vielä 2015 Suomi halusi sitoa itsensä venäläiseen ydinaseyhtiöön Rosatomiin Fennovoima-hankkeen kautta, ja energiayhtiö Fortum sijoitti lisää varojaan itään.

Suomalaispäättäjät ovat jälkeenpäin perustelleet tätä sillä, että talouden luultiin olevan Venäjällekin yhtä tärkeä kansainvälinen pelimerkki kuin meille. Venäjä haluttiin ”sitouttaa” bisneksentekoon, ja siten käyttäytymään kunnolla kauppakumppaniensa kanssa.

Tämä osoittautui niin meillä kuin Saksassakin virhearvioksi.

Tutkijoiden mielestä idänkaupan ja taloussuhteiden tärkeyttä korostavien puolueiden sekä suuryritysten vaikutusvalta politiikassa oli niin iso, ettei Venäjä-riippuvuuden riskeistä käyty Suomessakaan kunnollista julkista keskustelua ennen 2010-luvun loppua.

SELVITYKSEN tekijät harmittelevat, ettei valtioneuvosto antanut heidän käyttöönsä erityisesti salattua tai turvaluokiteltua aineistoa tutkituilta vuosilta. Esimerkiksi vastaavissa yhteiskunnallisissa selvityksissä muissa Pohjoismaissa tutkijat ovat saaneet perehtyä hyvinkin arkaluontoiseen materiaaliin.

Nyt raportin lähteinä on jouduttu kattavien haastatteluiden lisäksi käyttämään välillä kevyempääkin aikalaismateriaalia, kuten vertaisarvioimattomia media- ja tietokirjallisuuslainoja.

Lukijankin kannalta tästä jää kysymyksiä: mikä näissä yli 20 vuoden ajanjakson materiaaleissa on edelleenkin päättäjille niin noloa tai vaikeaa paljastettavaa, etteivät edes valtion tilaustyötä tekevät luotettavat tutkijat pääse näkemään niitä?