Ruotsalainen kansankoti järkyttyi tammikuun alussa, kun puolustusvoimien komentaja Micael Bydén meni Sälenin turvallisuusseminaarin jälkipelissä sanomaan ääneen ruman sanan. Hän varoitti, että Ruotsin pitäisi osata valmistautua myös sotaan nykyistä paremmin.

Kukaan ei kuulemma voi taata, että maan rauhantila jatkuisi ikuisesti.

Komentajan lausunto herätti Ruotsissa valtaisan kansalaiskeskustelun ja somehuudon.

Ei sitä muuten kysynyt Ruotsikaan, viimeisessä sodassaan.

Tästä suuttuneet norjalaiset julistautuivat itsenäisiksi, mutta Ruotsi sai Englannilta ja Venäjältä luvan taltuttaa vastarinta väkivalloin.

Lyhyen, turhan ja kalliin sotaretken jälkeen Norja kukistuikin kesällä 1814 – tai suostui sotien näännyttämän Tukholman kanssa kompromissiin, yhteisen kuninkaan alaisuuteen.

RUOTSI oppi tuolloin, ettei hyökkäyssodalla voiteta mitään pysyvää.

Ongelma onkin, etteivät ruotsalaiset aina usko, että kaikki yksinvaltiaat eivät vieläkään tajua tätä viisautta. Ruotsi kokee olevansa valtiona eräänlainen “turvallinen tila”, joka on immuuni ulkoisille pahuuksille.

Kansalaiset eivät halua kuulla, miten vähän suurvallat edelleenkin piittaavat pienempiensä periaatteista.

Nytkin etenkin vasemmistolaiset lehtikolumnistit kauhistelivat Micael Bydénin “toivovan sotaa” puheillaan.

(Syytös on monessakin mielessä kohtuuton. Bydén on ammattisotilaaksi epäsovinnainen hahmo: hän on vienyt upseerinsa Tukholman Pride-marssille, laulanut siellä Elvistä sateenkaarikansan keskellä, ja muutenkin puhunut avoimesti erilaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja heikompiosaisten suojelemisen tärkeydestä. Sotimisen ihannointia ei hänessä ole nähty.)

Yhtä rumaa olisi sanoa lääkärin janoavan epidemioita tai palopäällikön kaipaavan murhapolttoja.

KANSALAISPALAUTE osoittaakin karusti, miten oikeassa Bydén oli.

Ruotsalainen yhteiskunta ei tällä hetkellä osaa tiedostaa ja kohdata riskejä, jos se ei edes pysty panikoitumatta puhumaan turvallisuuspolitiikan uhkakuvista oikeilla nimillä.

Osa kansalaisista uskoo vakavissaan, että ilman Natoon menoa Ruotsi voisi pysyä aina vuoden 1814 jälkeisessä asemassaan, vaikka tämän ajan napoleonit ja tsaarit ovat yhtä häikäilemättömiä kuin 210 vuotta sitten.

Osa Naton kannattajista puhuu yhtä katteettomasti: he luovat mielikuvaa, että jäsenyys poistaa Ruotsilta kaikki mahdolliset vaaratekijät. Joku muu hoitaa sen jälkeen puolustautumisen ja varautumisen.

Kummankin osapuolen epärealismi aiheuttaa sen, ettei kansankodin resilienssi riitä, mikäli riskit realisoituvat.

Maksajana on se tavallinen kansalainen, jolle ei ole rehellisesti kerrottu, mitä kotimaan puolustaminen häneltä vaatii.

Jos Ruotsia kohtaa kriisi, se tarkoittaa sekä Naton että liittoutumattomuuden oloissa sitä, että jokainen ihminen joutuu tekemään jotain perheensä, lähipiirinsä, asuinpaikkansa ja valtionsa suojelemiseksi. Kaikkea ei voi ulkoistaa, ei etenkään harvalukuisille sotilaille.

YHTEISVASTUUN käsite ymmärretään ehkä asevelvollisuus-Suomessa paremmin. Kaikki osallistuvat toistensa turvaamiseen, jos tarvitaan, eikä siitä puhumista tarvitse nimitellä “sotapsykoosiksi”.

Kansalaisille pitää kertoa vaikeistakin asioista realistisesti. Niin taloudessa kuin turvallisuudessakin, liioittelematta tai vähättelemättä uhkia.

Pimennossa pitäminen ei ole ikinä oikea tapa valmentaa tulevaan, ei meillä eikä Ruotsissa.

PS. I alla fall, grattis för Nato-medlemskapet, kära grannar.