Kolumnit

Sopiminen voitti pakottamisen – ”Oliko hallituksen tarkoitus säikytellä?”

Kari Hulkko
Kari Hulkko

Meillä on tupo. Habemus tupom.

Valkoinen savu nousi maanantaina 29. helmikuuta. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelijat ovat päässeet sopuun.

Tai oikeastaan sopu syntyy vasta jos liittojen päättävät elimet sen hyväksyvät. Tai oikeastaan lopullisesti vasta jos päätökset siirtyvät tuleviin työehtosopimuksiin. Mutta jätetään saivartelu nyt väliin. Sopimisen kulttuuri voitti sittenkin, meillä on tupo.

Vielä puoli vuotta sitten tähän tilanteeseen pääsy näytti vaikealta. Enemmän tai vähemmän ay-vastaisista puolueista koostuva hallitus oli päättänyt nurkata koko suomalaisen työmarkkinajärjestelmän. Kilpailukykyä tuli parantaa pakkolaeilla, jotka olisivat koostuneet palkattomasta sairauspäivästä, ylityökorvausten puolittamisesta, sunnuntaikorvauksen laskusta 25 prosentilla, lomien leikkauksesta sekä kahden arkipyhän poistosta.

Kaikki tämä oli tarkoitus säätää pakottavalla lainsäädännöllä, jolloin koko työmarkkinaosapuolten yksityinen sopimusoikeus olisi korvattu sanelulla. Emme saa koskaan tietää, mitä mieltä perustuslain asiantuntijat olisivat tästä viime kädessä olleet, onneksi.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus.

Kaiken kukkuraksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti marraskuussa, ettei keskitettyjä sopimuksia enää solmita. EK:n hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta vaati työmarkkinajärjestelmän pikaista uudistamista siten, että sopimukset tehdään paikallisesti yritystasolla.

Edellisen kerran EK ilmoitti tupojen olevan historiaa vuonna 2008. Siksi vuonna 2013 syntynyttä sopimusta kuuluu kutsua työllisyys- ja kasvusopimukseksi eli tykaksi, vaikka tupohan se on. Jää mietittäväksi, onko EK tällä kertaa tosissaan, vai onko tilaa vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle tupolle.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus. Ensiksi mainitun on etukäteen päättänyt pääministeri Juha Sipilä jo hallitusneuvottelujen aikaan viime keväänä.

Saivartelija voisi kysyä, miten tämä sopimus liittyy lapsiin, opiskelijoihin, työttömiin tai eläkeläisiin, jos se kerran on koko yhteiskunnan sopimus. Vai kuuluvatko nämä työmarkkinaosapuolten ulkopuoliset ryhmät hallituksen silmissä enää yhteiskuntaan ensinkään?

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia.

Sovun tiellä oli enemmän esteitä kuin varmaan koskaan aiemmin, mutta sopimisen kulttuuri selvisi vaikeuksien kautta voittoon. Miten tänne asti oikein päästiin?

Suuri merkitys on ollut palkansaajajärjestöjen STOP-mielenosoituksella 18.9. johon otti osaa niin SAK:n, STTK:n kuin Akavankin jäseniä. Hallitus oli kaiketi laskenut, että sen suosio kestäisi SAK-laisten ay-haalarimiesten raivon, mutta pakkolakien heikennykset olisivat osuneet kaikkein kipeimmin julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Kätilöt yllättivät Sipilän.

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia. Kokoomuksessa ajatus kulkee vähän samoin.

Lisäksi perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen muutamassa kuukaudessa syksyn aikana on vaikuttanut. Harva kehtaa kukkoilla, kun kannatus putoaa puoleen. Nyt olemme saaneet tietää, mitä on työväenpuolue ilman sosialismia. Se taitaa olla sama kuin työväenpuolue ilman työväkeä. Perussuomalaiset kehuskelivat pitkään olevansa Suomen suurin työväenpuolue, mutta viime aikoina tätä puhetta ei ole kuulunut.

Mietintään jää, oliko pakkolakien alkuperäinen tarkoitus säikytellä, jotta sopuun pääsemiseen syntyisi riittävä paine. Vai olisiko hallitus todella ajanut pakkolait läpi, jos tupoa – anteeksi Kilpailukykysopimusta- ei olisikaan syntynyt? Ehkä saamme tähän vastauksen Juha Sipilän muistelmissa.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat