Kolumni

Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

https://twitter.com/Antti_Koskela

Sopiminen voitti pakottamisen – ”Oliko hallituksen tarkoitus säikytellä?”

Meillä on tupo. Habemus tupom.

Valkoinen savu nousi maanantaina 29. helmikuuta. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelijat ovat päässeet sopuun.

Tai oikeastaan sopu syntyy vasta jos liittojen päättävät elimet sen hyväksyvät. Tai oikeastaan lopullisesti vasta jos päätökset siirtyvät tuleviin työehtosopimuksiin. Mutta jätetään saivartelu nyt väliin. Sopimisen kulttuuri voitti sittenkin, meillä on tupo.

Vielä puoli vuotta sitten tähän tilanteeseen pääsy näytti vaikealta. Enemmän tai vähemmän ay-vastaisista puolueista koostuva hallitus oli päättänyt nurkata koko suomalaisen työmarkkinajärjestelmän. Kilpailukykyä tuli parantaa pakkolaeilla, jotka olisivat koostuneet palkattomasta sairauspäivästä, ylityökorvausten puolittamisesta, sunnuntaikorvauksen laskusta 25 prosentilla, lomien leikkauksesta sekä kahden arkipyhän poistosta.

Kaikki tämä oli tarkoitus säätää pakottavalla lainsäädännöllä, jolloin koko työmarkkinaosapuolten yksityinen sopimusoikeus olisi korvattu sanelulla. Emme saa koskaan tietää, mitä mieltä perustuslain asiantuntijat olisivat tästä viime kädessä olleet, onneksi.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus.

Kaiken kukkuraksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti marraskuussa, ettei keskitettyjä sopimuksia enää solmita. EK:n hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta vaati työmarkkinajärjestelmän pikaista uudistamista siten, että sopimukset tehdään paikallisesti yritystasolla.

Edellisen kerran EK ilmoitti tupojen olevan historiaa vuonna 2008. Siksi vuonna 2013 syntynyttä sopimusta kuuluu kutsua työllisyys- ja kasvusopimukseksi eli tykaksi, vaikka tupohan se on. Jää mietittäväksi, onko EK tällä kertaa tosissaan, vai onko tilaa vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle tupolle.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus. Ensiksi mainitun on etukäteen päättänyt pääministeri Juha Sipilä jo hallitusneuvottelujen aikaan viime keväänä.

Saivartelija voisi kysyä, miten tämä sopimus liittyy lapsiin, opiskelijoihin, työttömiin tai eläkeläisiin, jos se kerran on koko yhteiskunnan sopimus. Vai kuuluvatko nämä työmarkkinaosapuolten ulkopuoliset ryhmät hallituksen silmissä enää yhteiskuntaan ensinkään?

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia.

Sovun tiellä oli enemmän esteitä kuin varmaan koskaan aiemmin, mutta sopimisen kulttuuri selvisi vaikeuksien kautta voittoon. Miten tänne asti oikein päästiin?

Suuri merkitys on ollut palkansaajajärjestöjen STOP-mielenosoituksella 18.9. johon otti osaa niin SAK:n, STTK:n kuin Akavankin jäseniä. Hallitus oli kaiketi laskenut, että sen suosio kestäisi SAK-laisten ay-haalarimiesten raivon, mutta pakkolakien heikennykset olisivat osuneet kaikkein kipeimmin julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Kätilöt yllättivät Sipilän.

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia. Kokoomuksessa ajatus kulkee vähän samoin.

Lisäksi perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen muutamassa kuukaudessa syksyn aikana on vaikuttanut. Harva kehtaa kukkoilla, kun kannatus putoaa puoleen. Nyt olemme saaneet tietää, mitä on työväenpuolue ilman sosialismia. Se taitaa olla sama kuin työväenpuolue ilman työväkeä. Perussuomalaiset kehuskelivat pitkään olevansa Suomen suurin työväenpuolue, mutta viime aikoina tätä puhetta ei ole kuulunut.

Mietintään jää, oliko pakkolakien alkuperäinen tarkoitus säikytellä, jotta sopuun pääsemiseen syntyisi riittävä paine. Vai olisiko hallitus todella ajanut pakkolait läpi, jos tupoa – anteeksi Kilpailukykysopimusta- ei olisikaan syntynyt? Ehkä saamme tähän vastauksen Juha Sipilän muistelmissa.

https://twitter.com/Antti_Koskela Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Erkki Tuomioja: Perusasioita väestöräjähdyksestä – ”Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa”

Ihminen lajina on alle 500 000 vuotta vanha mutta maailmassa ei vielä 6 000 vuotta sitten ollut kymmentäkään miljoonaa ihmistä. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja kahden miljardin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan päättyessä luku oli 2,3 miljardia. Sen jälkeen se on seitsemässäkymmenessä vuodessa enemmän kuin kolminkertaistunut nykyiseen 7,4 miljardiin.

Tällainen väestönkasvu on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa. Se koskee yhtä lailla kaikkia myös siitä riippumatta, onko kotimaamme ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio.

Väestön lisääntymisen kasvukerroin on taittunut, mutta kasvu jatkuu parhaassakin tapauksessa siihen saakka, kunnes maapallon väkiluku on ainakin 9, mutta todennäköisemmin jotain 10 ja 11 miljardin välillä. Väestönkasvu on suorassa riippuvuussuhteessa kaikkiin kestämättömän kehityksen ilmentymiin. Siksi ei ole syytä tyynnytellä itseään ajatuksella, että kasvu ennemmin tai myöhemmin päättyy.

Voi paremminkin perustellusti kysyä, onko maailman kantokyky riittävä turvaamaan säällisen elämän edes nykyiselle 7,4 miljardille ihmiselle. Väestönkasvun aktiivista rajoittamista tarvitaan joka tapauksessa edelleen.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn.

Väestöpolitiikka on herkkä asia. Moni vierastaa väestönkasvusta puhumista siksi, että se usein on sellaisten rasististen poliitikkojen teemoja, joiden mielestä väestön lisääntyminen perustuu ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymiseen ja jotka siksi samanaikaisesti haluavat lisätä ”oikeanlaisten” ihmisten syntyvyyttä.

Syntyvyyden sääntely ei ole kehityspolitiikan ainoa tai tärkein asia, joka perustelisi muun kehityspolitiikan laiminlyömistä. Se on oikeastaan ihmisoikeuspolitiikkaa, eikä siihen tarvita mitään ihmisoikeuksia loukkaavia pakkokeinoja, kuten pakkosterilisointeja – ja tällaisena en pidä johdonmukaisesti kaikkia samalla tavoin kohtelevaa Kiinan yhden lapsen politiikkaa.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn. Sen ohella, että se on paras vastaus väestöräjähdykseen, ovat tällaisen tasa-arvopolitiikan muutkin vaikutukset yksinomaan myönteisiä.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Kun politiikka valjastaa uskonnon

Vähän Madridin ulkopuolella on Kaatuneitten Laakso, joka rakennettiin heti Espanjan sisällissodan jälkeen. Laakson yläpuolella kohoaa  yli 150 metriä korkea kiviristi.

Ristin juurella on krypta, jonka paavi Johannes XXIII vihki basilikaksi vuonna 1960. Basilikaan on haudattu kaksi ihmistä – falangistipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera ja diktaattori, Generalissimus Francisco Franco.

Kun ohitan Kaatuneitten Laakson ja näen taivasta vasten suuren ristisymbolin, minua sekä etoo että pelottaa. Uskonto on valjastettu palvelemaan pahan voimia. Voimakkaimpien mielivaltaa, demokratian vastaisuutta.

Espanjassa on nykyisin uskonnonvapaus eikä katolinen kirkko ole valtionkirkko. Siitä huolimatta juuri katolisella kirkolla  on suunnatonta harmaan eminenssin valtaa mitä tulee politiikkaan. Se on perintöä Francon ajalta, jolloin kirkko ja francolaisuus elivät käsi kädessä.  Vallassa nyt oleva Partido Popular on suoraa jatkumoa francistiajalta ja sitä äänestetään koska kirkonmiehet siihen kansalaisia kehottavat.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta.

Mutta nyky-Espanjassa on valtava toleranssi niin islaminuskoisia kuin juutalaisiakin kohtaan. Siihen on vakavat historialliset syyt. Espanjassa 1400-luvulla  pakkokäännytettiin kristityiksi maassa vuosisatoja asuneet maurit, muslimit.  Uskontestinä käytettiin sianlihan julkista nauttimista. Jos et syönyt sikaa sinut teloitettiin. Maasta saivat lähteä  kaikki juutalaiset. Jumalan nimissä. Vasta nykyaikainen demokratia, 40 vuotta sitten päättyneen diktatuurin ajan loputtua julisti uskonnonvapauden ja erotti muodollisesti valtion kirkosta.

Euroopassa valtauskontona on historiallisesti ollut kristinusko, sen monissa eri muodoissaan.

Kerta toisensa jälkeen ensimmäisestä ristiretkestä meidän päiviimme on kristinuskoa käytetty sumuverhona tappamiselle, alistamiselle ja toisenlaista uskoa harjoittavien hävittämiselle.

Nyt käyttävät islamin oppia ääriryhmät väärin omassa tappamisagendassaan ja tekevät suunnattomasti hallaa sinänsä rauhantahtoiselle uskonnolle joka on syntynyt juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeläisenä. Kristillisyyden nimissä sitten ääripoliittiset liikkeet tuomitsevat itse uskon, eivät sen väärinkäyttäjiä

Suomessa  emme voi enää puhua yksiuskontoisesta maasta jossa politiikka noudattaa maltillista uskonnollista agendaa. Juuri tällä hetkellä maan johdossa on henkilöitä joiden vakaumus kumpuaa uskonnollisuudesta ja joiden politiikka ei palvele kaikkia kansalaisia.

Kun hiljaisesti hyväksymme vihapuheet joissa sekoitetaan ällöttävällä tavalla uskonnollinen ideologia ja sen väärinkäyttäjät, olemme lähempänä uskonvainoja kuin kuvittelemmekaan. Viha näyttää Suomessa jo olevan nousemassa. Johtuuko nykyisen hallituksen omista vakaumuksista että tähän vakavaan ilmiöön ei ole otettu vahvasti kantaa?

Nykyaikana meidän tulisi pyrkiä kohti toleranssia ja ymmärtämistä ja jättää uskonto uskovaisille. Kristillisten eri suuntausten lisäksi on Suomessa noin 100 000 muslimia, vähän alle 2 000 juutalaista, kymmenisen tuhatta hindua ja buddhistia ja suuri joukko ihmisiä jotka eivät harjoita mitään uskontoa. Vaikka valtionkirkko nykymuodossaan on tolerantti ja suvaitsevainen ja pitää itsensä erossa päivänpolitiikasta, ei tarvita muuta kuin että sen johtoon nousee aivan toisenlaisia arvoja omaavia johtajia.

Uskontoa ei pitäisi enää milloinkaan sekoittaa politiikkaan. Kun seurasin Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisia eri kristillisten uskontokuntien edustajat rukoilivat siunausta tulevalle johtajalle. Vähän sen jälkeen presidentti Trump aloitti oman uskonvainonsa islaminuskoisia kohtaan.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta. Eikä se ole armon risti.

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa – ”Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys”

Euroopan parlamentissa painiskellaan lähetettyjen työntekijöiden direktiivin kimpussa. Aihe on minulle tuttu, sillä Lipposen 1. hallituksen työministerinä olin säätämässä direktiiviä, jota nyt ajanmukaistetaan ja korjataan. Vaikeaa oli silloin ja vaikeaa on nyt.

EU-maasta toiseen tulevalla työntekijällä on usein heikompi sosiaaliturva. Useissa maissa ei ole myöskään säädelty enimmäistyöaikaa tai vähimmäispalkkaa. Työturvallisuus on myös heikompi.

Suomessa työntekijöitä on suojellut työehtosopimusten yleissitovuus, mutta valvonnassa on pahoja puutteita, joten Suomessakaan ei ole vältytty halpatyömarkkinoilta.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa -periaate olisi toteutettavissa, jos jäsenmaat haluaisivat. Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys. Sitä se oli veroparatiisien sulkemisen ohella myös silloin, kun demarit antoivat tukensa Junckerin komissiolle reilut kaksi vuotta sitten.

Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Nyt vaadimme, odotamme ja toimimme niin, että tuloksia syntyy. Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Sitten tulee iso mutta: erityisesti joukko entisen itäisen Euroopan maita vastustaa direktiiviä kiihkeästi. Läntisessä Euroopassa halvemmista EU-maista lähetettävät työntekijät koetaan kilpailua vääristävinä ja sitä pääosin kannatetaan.

Direktiivi on askel kohti parempaa sosiaalista Eurooppaa. Väärän kilpailun estäminen ja muista EU-maista toiseen liikkuvien työntekijöiden oikeudenmukainen kohtelu on myös paras lääke vihapuheiden ja vierasvihan torjumiseksi.

Direktiivin kohtalo ratkaistaan vielä tämän kevään aikana.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Kolumni

Sanna Marin

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Tampereelta.

Sanna Marin: Kuudella kärjellä kohti kuntavaaleja

Kuntavaalit lähestyvät nopeasti. Ehdokkaat on asetettava helmikuun loppuun mennessä. Kuntakohtaiset vaaliohjelmat on nekin hyvä olla hyväksyttynä viimeistään tällöin. Varsinainen vaalityö ajoittuu maaliskuulle ja huhtikuun alkuun. Vaalipäivä on 9. huhtikuuta. SDP:llä on kaksi kuukautta aikaa tehdä itsestään Suomen suurin kuntapuolue.

Puolue lähtee vaaleihin kuudella kärjellä, joiden varaan kuntakohtaiset vaaliteemat nojaavat.

Kunnilla on oltava nykyistä vahvempi rooli alueidensa elinvoiman ja työllisyyden vahvistamisessa. Työllisyydenhoidon palvelut ja resurssit on saatava yksiin käsiin. Nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistymisessä on saatava uusi vaihde päälle.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen on toteutettava ihminen edellä. Palvelut on saatava saumattomasti ja nopeasti. Pakkoyhtiöittämistä emme hyväksy. Kolmannen sektorin toimintaedellytykset on turvattava. Tämän eteen teemme töitä eduskunnassa ja kunnissa.

Kuntapalveluja on kehitettävä perheiden arjen ja hyvän elämän tueksi. Laadukas varhaiskasvatus on paras satsaus tulevaisuuteen. SDP haluaa palauttaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja laajentaa palvelujen maksuttomuuden varhaiskasvatukseen.

Lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus harrastaa vanhempiensa tuloista riippumatta.

Tasa-arvoinen koulutus takaa tasa-arvoisen yhteiskunnan. Hyvä peruskoulutus kunnasta ja asuinalueesta riippumatta on yhteiskuntamme kivijalka, jota on vahvistettava. Jokainen nuori on saatava toiseen asteen koulutukseen. Lapset, nuoret ja koulujen työntekijät ansaitsevat terveen työympäristön. Sisäilmainvestoinnit kannattavat.

Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus harrastaa vanhempiensa tuloista riippumatta. Julkiset tilat on avattava kaiken ikäisten käyttöön.

Kunnissa on edistettävä kohtuuhintaista asumista ja asumisen viihtyvyyttä. SDP haluaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä, monipuolista asuntotuotantoa ja viheralueita yhdessä asukkaiden kanssa.

Lahden puoluekokouksen viesti on selvä: SDP lähtee kuntavaaleihin yhtenäisenä ja entistä vahvempana joukkueena!

Sanna Marin

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Tampereelta.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Suomalaisen ammattinyrkkeilyn historiaa: liput loppuivat kesken ja seteleitä survottiin kasseihin, kun merimiehiä houkuteltiin kehään

Ei yhteisymmärrystä. Voimailulajiliitot ja alan ammattilaiset kokoontuivat viime viikolla rakentamaan siltoja kaikkien eduksi. Ei onnistuttu. Sekä raha että myös ikiaikainen eturistiriita jarruina.

Ammattilaiset toimivat liike-elämän lakien mukaan. Amatöörit kasvattavat harrastajia, jotka pinnalle päästyään siirtyvät hyödyntämään oppimaansa paremmille apajille. Nyrkkeilyssä ei tunneta kasvattajakorvauksia.

Minua ei lyödä ilmaiseksi, totesi viisaasti Elis Ask perustellen siirtymistään kuuluisasta Helsingin Tarmon amatööritallista ammattilaiseksi. Elis eli sitä aikaa, kun Tarmon tallin puuhamies Lauri Nurmi houkutteli Länsisatamaan saapuneen hiililaivan miehistön tummaihoisia merimiehiä, jotka tuskin taisivat nyrkkeilyn alkeitakaan, Hesperian puistoon kyhättyyn nuorattuun neliöön ottelemaan pienellä korvauksella Tarmon tallin kovaiskuisia boxareita vastaan.

Tapahtuma kiinnosti ihonvärin vuoksi monituhatpäistä yleisöä niin paljon, että liput loppuivat kesken ja setelit survottiin paperikasseihin. Tuo tapahtuma loi maaperää suomalaiselle ammattinyrkkeilylle sodan jälkeen.

Suomella on ollut useita ammattinyrkkeilyn Euroopan mestareita.

Olihan Suomessa jo 1930-luvulla ollut ammattinyrkkeilyiltoja. Vetonauloja olivat Gunnar Bärlund, GeeBee ja Pohjolan Leopardi Bruno Ahlberg. GeeBee nousi aikanaan maailman huipulle oltuaan maailmanmestari Joe ”Brown Bomber” Louisin kolmas, haastaja.

Maailmassa on nykyään arvostettuja ammattiliittoja kuten WBC, WBO, WBA ja IBF. Juuriltaan kaikki amerikkalaisia. Kun jokaisella liitolla on ainakin kymmenkunta sarjaa, niin MM-titteleitäkin on jaossa runsaasti.

Suomessa on SANL, jolle ei vielä ole valittu puheenjohtajaa Pakilan puutarhurin Pekka ”Knokkonen” Kokkosen kuoleman jälkeen. Liiton sihteerinä toimii Pertti Augustin sitten vuoden 1969, jolloin hän peri viran Ilmo Lounasheinmolta, joka aikanaan toimi myös TUL:n nyrkkeilyjaoston puheenjohtajana 1950-luvulla.

Suomella on ollut useita ammattinyrkkeilyn Euroopan mestareita. Elis Ask, Risto Luukkonen, Olli Mäki, Amin Asikainen, Robert Helenius, Eva Wahlström ja Edis Tatli.

EBU järjestää myös Euroopan Unionin mestaruusotteluja. Suomalaisista näihin titteleihin ovat yltäneet Amin Asikainen, Ville Piispanen, Robert Helenius, Juho Haapoja ja Edis Tatli. Nyt titteliä tavoittelee nyt maaliskuun 3. pv Oulussa Petteri Fröjdholm. Hän on Petri Paimanderin tallin miehiä.

Sotien jälkeen mestarillisen väistötaidon omannut Yrjö Piitulainen perusti oman ammattitallinsa. Suomen ammattinyrkkeilyn nykyinen lippulaiva on Pekka Mäki, joka toimii match makerina Dominos Boxing Clubille, Tähän talliin kuuluvilla Edis Tatlilla on tänä keväänä puolustettavanaan Euroopan mestaruus. Eva Wahlströmillä on sama tilanne MM-tittelinsä suhteen.

On muitakin järjestäjäyrittäjiä Mäen ja Paimanderin lisäksi. Kalle Keskisellä on muutama nyrkkeilijä. On muitakin paikallisia yrittäjiä. Huomioitava on se, että nyrkkeilytilaisuuksia järjestetään nykyisin monella paikkakunnalla Suomessa. Ennen vain stadissa Mäen ja Elis Askin tallien lisäksi muistetaan Tom Sjöbergin Kings-talli.

Elintavoiltaan tämä alkoholisti-isän poika oli askeettinen ja täysraitis.

Jos USAn kehissä dollarit pyörivät kehnoista pätkätyöpalkkaisista aina kymmenmiljoonatuloisiin asti, niin ovat palkkiot myöskin Suomessa melko eriarvoisia. Kun nuori lupaus siirtyy ammattikehiin, niin hänen palkkionsa on noin 100 euroa per erä. Eli noin 400—600 euroa per ottelu. Kun menestystä tulee niin totta kai summatkin nousevat.

Olli Mäki tienasi itselleen ainakin asunto-osakkeen. Elis Ask oli myös hyvin palkattu, mutta hän menetti rahansa Korkeavuorenkadulle Helsinkiin perustamansa Ennätyskenkätehtaan konkurssiin. Sittemmin hän ryhtyi promoottoriksi ja eli kohtuullisen hyvin. Elintavoiltaan tämä alkoholisti-isän poika oli askeettinen ja täysraitis.

Pekka Mäen mukaan nykyisin huipulla oleva suomalainen tienaa siinä 150 000 euroa per vuosi, Huipulla olo on kuitenkin perin lyhytaikainen ja nyrkkeilijän on itse huolehdittava eläkejärjestelyistään.

Ensin Ruotsissa ja nyt Suomessa maahanmuuttajat ovat amatöörinyrkkeilyn voimavaramme.

Nyt ammattinyrkkeilijöille myönnetty mahdollisuus osallistua olympiakisoihin ei paljonkaan kiinnosta ammattipugilisteja. Olympiakisoista ei näet saa palkkaa. Myös muillakin seikoilla on merkityksensä. Kun amatööriottelu kestää vain 3 erää, niin tuo aika on ammattilaisille vasta alkulämmittelyä 10—12-eräisiin kamppailuihin. Eli ikään kuin diesel verrattuna bensiiniin kiihdytysajoissa.

Kyllä Rion kisoihin muutama ammattilainen mieli mukaan. Osa pääsi, osa ei pärjännyt karsinnoissa.

Ensin Ruotsissa ja nyt Suomessa maahanmuuttajat ovat amatöörinyrkkeilyn voimavaramme. Upeaa. Tätäkin kautta he itse juurtuvat maahan paremmin ja Suomen huippu-urheilu orastaa taas.

Yleisestikin maahamme muuttaneet ovat rikastuttaneet ja elävöittäneet yritteliäisyydellään Suomea. Ajatellaanpa vaikka pizzerioita ja muita viihtyisiä ateriointipaikkoja sekä pikkumyymälöitä. Nyt Suomen urheilu ammentaa samoissa aikeissa ja rikastuu.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta