Kolumni

Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

https://twitter.com/Antti_Koskela

Sopiminen voitti pakottamisen – “Oliko hallituksen tarkoitus säikytellä?”

Meillä on tupo. Habemus tupom.

Valkoinen savu nousi maanantaina 29. helmikuuta. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelijat ovat päässeet sopuun.

Tai oikeastaan sopu syntyy vasta jos liittojen päättävät elimet sen hyväksyvät. Tai oikeastaan lopullisesti vasta jos päätökset siirtyvät tuleviin työehtosopimuksiin. Mutta jätetään saivartelu nyt väliin. Sopimisen kulttuuri voitti sittenkin, meillä on tupo.

Vielä puoli vuotta sitten tähän tilanteeseen pääsy näytti vaikealta. Enemmän tai vähemmän ay-vastaisista puolueista koostuva hallitus oli päättänyt nurkata koko suomalaisen työmarkkinajärjestelmän. Kilpailukykyä tuli parantaa pakkolaeilla, jotka olisivat koostuneet palkattomasta sairauspäivästä, ylityökorvausten puolittamisesta, sunnuntaikorvauksen laskusta 25 prosentilla, lomien leikkauksesta sekä kahden arkipyhän poistosta.

Kaikki tämä oli tarkoitus säätää pakottavalla lainsäädännöllä, jolloin koko työmarkkinaosapuolten yksityinen sopimusoikeus olisi korvattu sanelulla. Emme saa koskaan tietää, mitä mieltä perustuslain asiantuntijat olisivat tästä viime kädessä olleet, onneksi.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus.

Kaiken kukkuraksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti marraskuussa, ettei keskitettyjä sopimuksia enää solmita. EK:n hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta vaati työmarkkinajärjestelmän pikaista uudistamista siten, että sopimukset tehdään paikallisesti yritystasolla.

Edellisen kerran EK ilmoitti tupojen olevan historiaa vuonna 2008. Siksi vuonna 2013 syntynyttä sopimusta kuuluu kutsua työllisyys- ja kasvusopimukseksi eli tykaksi, vaikka tupohan se on. Jää mietittäväksi, onko EK tällä kertaa tosissaan, vai onko tilaa vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle tupolle.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus. Ensiksi mainitun on etukäteen päättänyt pääministeri Juha Sipilä jo hallitusneuvottelujen aikaan viime keväänä.

Saivartelija voisi kysyä, miten tämä sopimus liittyy lapsiin, opiskelijoihin, työttömiin tai eläkeläisiin, jos se kerran on koko yhteiskunnan sopimus. Vai kuuluvatko nämä työmarkkinaosapuolten ulkopuoliset ryhmät hallituksen silmissä enää yhteiskuntaan ensinkään?

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia.

Sovun tiellä oli enemmän esteitä kuin varmaan koskaan aiemmin, mutta sopimisen kulttuuri selvisi vaikeuksien kautta voittoon. Miten tänne asti oikein päästiin?

Suuri merkitys on ollut palkansaajajärjestöjen STOP-mielenosoituksella 18.9. johon otti osaa niin SAK:n, STTK:n kuin Akavankin jäseniä. Hallitus oli kaiketi laskenut, että sen suosio kestäisi SAK-laisten ay-haalarimiesten raivon, mutta pakkolakien heikennykset olisivat osuneet kaikkein kipeimmin julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Kätilöt yllättivät Sipilän.

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia. Kokoomuksessa ajatus kulkee vähän samoin.

Lisäksi perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen muutamassa kuukaudessa syksyn aikana on vaikuttanut. Harva kehtaa kukkoilla, kun kannatus putoaa puoleen. Nyt olemme saaneet tietää, mitä on työväenpuolue ilman sosialismia. Se taitaa olla sama kuin työväenpuolue ilman työväkeä. Perussuomalaiset kehuskelivat pitkään olevansa Suomen suurin työväenpuolue, mutta viime aikoina tätä puhetta ei ole kuulunut.

Mietintään jää, oliko pakkolakien alkuperäinen tarkoitus säikytellä, jotta sopuun pääsemiseen syntyisi riittävä paine. Vai olisiko hallitus todella ajanut pakkolait läpi, jos tupoa – anteeksi Kilpailukykysopimusta- ei olisikaan syntynyt? Ehkä saamme tähän vastauksen Juha Sipilän muistelmissa.

https://twitter.com/Antti_Koskela Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Tilinteon aika: Suomi on urheilevan maailman matonen

Apeat ovat mielet Rion olympiakisojen jälkeen. Suomi ei koskaan aikaisemmin ole tarponut olympiakisoja näin huonolla menestyksellä. Olimme koko Pohjolankin heikoin.

Mikä meni pieleen? On tehtävä analyysi paremman tulevaisuuden vuoksi. On oltava nöyriä ja haettava muilta oppia ja ojennusta.

Tiedämme, että niin OKn puheenjohtaja Risto Nieminen kuin huippu-urheilumme johtaja Mika Kojonkoski ovat läpikotaisin urheiluihmisiä. Heidän on asemiensakin perusteella ensisijaisesti kannettava vastuu olympiaurheilustamme. Liike-elämässä päästään tulokseen asettamalla tavoitteet. Urheilussa Suomella ei ollut nyt poikkeuksellisesti asetettuja tavoitteita. Kojonkoskelle riitti, että kisakylässä oli kiva fiilis.

Suomen olympiaurheilun johtaminen on asetettava suurennuslasin alle muistakin syistä. Stefan Wallinin (r.) perustama ja valtion rahoittama HuMu eli huippu-urheilun muutostyöryhmä oli limbo. Sen aloittaessa urheilumme jaksoi paremmin kuin nyt.

Se käytti rahaa miljoonittain ja tulos oli pakkasen puolella. Valtiohan perii nyt OK:lta rahoja takaisin. Tämäkin puoli on puitava julkisuudessa kohtuuttomia sisäpiirin synttärilahjoja myöten. On aivan selvää näiden näkymien perusteella se johtopäätös, että muutoksen Olympiakomitean toiminnassa tulee tapahtua tulevaisuuteen ilman uutta muutostyöryhmääkin.

Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa?

Vaikka olympiakisojen motto onkin ”tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto”, niin käytäntö on tasan tarkkaan se, että olympiavoitto on se tärkein tavoite.

Valmistautumisvirheitämme pohdittaessa tulevat ajatuksiin ovatko meillä oikeat kyvyt oikeissa lajeissa? Toimiiko meillä kykyjenetsintä? Ovatko valmentajamme riittävän oppineita? Onko heitä riittävästi?

Arvostetaanko meillä huippu-urheilua? Riittääkö nykyinen vaatimaton koululiikunta iskostamaan liikunnan sanomaa kansalaisille? Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa? Onko huippu-urheilijaksi pyrkiminen riittävän houkutteleva nuorisollemme?

Asennoituuko urheilija askeettiseen elämän muutokseen? Takaako urheilu ammattina elinikäisen toimeentulon? Otammeko oppia menneiden polvien niistä menetelmistä, mitkä ovat johdattaneet Suomen aikanaan kunnian kukkuloille? Onko keskinäinen kateus voitettavissa?

Paljon kysymyksiä.

Eikä tässä kaikki.

Rahan puutetta ei voi syyttää. Kultamitalijuoksija Pekka Vasalakin kysyi, miksi urheilijat käyvät kalliilla ulkomaan kaukoleireillä kun tulokset eivät kuitenkaan parane.

Kun noihin kysymyksiin löydämme vastaukset, niin tulevaisuuskin selviää siinä samalla.

Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Jo pitkään eläkkeellä ollut tv-urheilutoimittaja Juha Jokinen soitteli ja ehdotti, että nyt olisi saatava Mika Kojonkoski keskustelemaan televisioon maineikkaan ja tuloksellisen urheilujohtaja Jukka Uunilan (93 v.) kanssa. Innostuin ja kysyin Uunilalta lähtisikö hän tähän. Tiesin kyllä vastauksen, ettei hän lähde.

Juttelin myös OK:n ex-puheenjohtaja Roger Talermon kanssa. Hän arveli, etteivät nykyiset olympiajohtajamme ole tarpeeksi läheisissä yhteyksissä suoraan urheilijoiden kanssa. Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Rion kesäkisoihin Suomi lähetti 54 urheilijaa, jotka osallistuivat 14 lajiin. Vain jo 35-vuotias kuntonyrkkeilyllä lajin aloittanut Mira Potkonen iski yllättäen toiveet tosiksi. Potkonen toi Suomelle sen ainoan pronssimitalin.

Vain muutamalle muullekin kehut. Yleisurheilijoista Kristiina Mäkelä (12,), David Söderberg (8.) sekä Antti Ruuskanen (6.) kisasivat finaaleissa. Purjehduksen tuulet selvitti kunnialla Tuula Tenkanen (5.). Jenna Laukkanenkin oli uinnissa parhaanamme vasta 14:s.

Järki ei voita vaan raha.

Rion kisat herätti muitakin ajatuksia. Onko ylipäätään mielekästä rakentaa joka neljäs vuosi toinen toistaan hienompia ja tosi kalliita suorituspaikkoja, joiden myöhempi käyttö jää varsin vajavaiseksi? Eikö voitaisi keskittää olympiaurheilu vain muutamalle jo valmiille paikkakunnalle?

Kun olympiakisat ovat nykyään suuri bisnes, niin raha ratkaisee. Siis järki ei voita vaan raha. Rio oli myös rampakisojen näyttämö. Doping oli tällä kertaa se este, mikä ei saanut koko olympiaperhettä koolle.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Antti Alaja

Kirjoittaja on Sorsa-säätiön projektitutkija.

https://twitter.com/AlajanAntti

Julkisuudessa on väitelty elvytyksestä ja hintakilpailukyvystä, mutta keskustelusta on puuttunut jotakin tärkeää

Ennen finanssikriisiä elinkeinopolitiikka oli pitkään epäsuosiossa kansainvälisissä talousjärjestöissä ja poliitikkojen puheissa. Washingtonin konsensukseksi kutsuttu suuntaus korosti, että valtioiden ei kannata valita voittajia vaan luoda suotuisa toimintaympäristö yritysten kasvulle. Olemattoman elinkeinopolitiikan ajateltiin olevan parasta elinkeinopolitiikkaa.

Elinkeinopolitiikka teki paluun talouspolitiikan agendalle finanssikriisin puhjettua. Yhdysvalloissa ja Britanniassa huomattiin, että rahoitussektorin osuus taloudessa oli kasvanut kestämättömästi. Euro­alueen eteläisissä maissa havahduttiin siihen, että uusien kasvualojen ja kilpailukyvyn kehittäminen vaatii elinkeinopolitiikkaa.

***

Suomessa elinkeinopolitiikka on kuitenkin jäänyt viime vuosina paitsioon, vaikka juuri elinkeinorakenteen kriisin keskellä tarvittaisiin uusia avauk­sia. Julkisuudessa on väitelty elvytyksestä ja hintakilpailukyvystä, mutta keskustelusta on puuttunut näköala uusien kasvualojen rakentamisesta julkisen vallan toimin.

Jos vielä 1990-luvulla lisättiin julkisia tutkimus- ja kehitysinvestointeja ja korostettiin kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämistä yritysten kilpailukyvyn edellytyksenä, niin nyt tutkimusmenoja on leikattu merkittävästi. Yritysten tutkimusta tukevia Strategisen huippuosaamisen keskittymiä ollaan lopettamassa, ilman korvaavia avauksia.

Elinkeino- ja innovaatiopolitiikalla on ollut aikai­semmin historiassa merkittävä talouskehitystä tukeva rooli. Suomi teollistui valtionyhtiöiden, kuten Outokummun ja Nesteen, vauhdittamana. Valtio tuki merkittävästi Nokian ja elektroniikkateollisuuden nousua 1980- ja 1990-luvulla.

***

Mutta minkälaista elinkeinopolitiikkaa tarvittaisiin tulevina vuosina? Sitran Timo J. Hämäläinen on esittänyt, että uudessa elinkeinopolitiikassa painopisteen pitäisi olla uusien kilpailuetujen ja liiketoiminnan kehittämisessä, ei yksittäisten yritysten tai vallitsevien rakenteiden tukemisessa. Viime vuosina on myös huomattu, että uuden liiketoiminnan kehittymistä voi tukea paitsi valtion avustusten ja lainojen mutta myös julkisten hankintojen kautta.

Talouspoliittisessa keskustelussa on keskitytty työmarkkinarakenteisiin, joiden muuttamisen ajatellaan ratkaisevan Suomen kilpailukykyongelman. Realistisempi ratkaisu löytyy kuitenkin pitkäjänteisestä elinkeino- ja innovaatiopolitiikasta, joka tukee talouden uudistumista.

https://twitter.com/AlajanAntti Antti Alaja

Kirjoittaja on Sorsa-säätiön projektitutkija.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Michael Phelps selvitti siviilimutkat ja on nyt maailman ykkösurheilija

Yleisurheilu ja uinti ovat olympiakisojen paraatilajit. Uimarien allasmittelöt ovat pulkassa. Näissä Rion kisoissa oli yksi yli muiden — Michael Phelps.

Tämä amerikkalaisuimari riisti 200 mn sekauinnin maailmanennätyksen 1.58.16 Jani Sieviseltä vuonna 2003 ollessaan 19-vuotias. Jani ui tuon ajan 1994 voitettuaan maailmanmestaruuden Roomassa 20-vuotiaana.

Phelps on ollut olympiauintien kunkku Ateenan kisoista 2004 alkaen. Hän on voittanut peräti 23 kultamitalia, joista 13 henkilökohtaista ja 10 viestikultaa Kaikkiaan hänellä on 28 olympiamitalia. Nyt 31-ikäinen uimari saavutti Ateenan kisoissa 6, Pekingissä 8, Lontoossa 4 ja nyt Riossa 5 kultamitalia.

Se on saavutus, joka on tehnyt hänestä kautta aikojen ja kaikki lajit huomioonottaen maailman historian ansioituneimman urheilijan. Usain Boltkaan ei ole vielä ehtinyt Phelpsin ennätys- ja tittelimääriin Eikä ehdikään.

Kun Phelpsin elämässä on ollut voitettavanaan myös siviilimutkia, niin sitä suurempi arvo lankeaa urheilulle, mikä on antanut hänen elämäntaipaleelleen suuren myötämäen.

***

Riossa Suomen uinti ei vieläkään palannut niihin ruusuntuoksuisiin saavutuksiin, mitä Jani Sievinen ja Antti Kasvio yli parikymmentä vuotta sitten tuottivat iloksemme. Riossa Suomi haaveili jonkinlaisesta paluusta huipun tuntumaan, mutta ei yltänyt 14. sijaa parempaan saavutukseen. Jenna Laukkanen oli tämän sijoituksen takana.

Mitalitavoitejulistuksin kisoihin lähtenyt Matti Mattsson oli parhaimmillaan vasta 16:s. Ari-Pekka Liukkonen ylsi puolestaan lempimatkallaan 50 vapaassa vasta 23:nneksi..

Nyt on jälkipyykin aika. Tulevaisuuteen tähdätään menneet mielessä. USA tuottaa kisoista toiseen maailman parhaita allaskiitäjiä. Nyt Riossa voittivat kultaa myös useat muiden maiden ne uimarit, jotka harjoittelevat Amerikassa. USA on uinnin Mekka ja esimerkki muille. Sieltä siis opin ammentaminen.

Jani Sievisen matka maailman parhaaksi uimariksi kulki monipuolisen tiedon kautta. Markku Pohjola oli Nummelan uinnin sielu. Hän tutustui perin pohjin kaikkiin maailman valiomaiden valmennuksiin, käänsi ne Esa Sieviselle, joka sopivin sovelluksin teki lahjakkaasta Jani-pojastaan maailman ykkösen 10 vuoden ajaksi.

Tiedossani ei ole, että nykypolvi meillä kulkisi samoja oppeja hyödyntäen. Hei, eivät kaikki tiedot ole ”vanhojen kalkkisten” oppeja, joita nykypolvi väheksyy. Kannattaa olla avoimen itsekriittinen.

Kykyjen etsintä on yksi tärkeimmistä. Ruotsi loistaa uinnissa koska maan eri uimahallien uimavalvojat on kytketty aarteiden etsijöiksi. Kyvyt ohjataan seurojen koulittaviksi. Ei meillä.

Miksi?

***

Kun uinnissa ollaan perin vähäpukeisia, niin ei luulisi lajin olevan välineurheilua. Sitä se kuitenkin on. Vedessä pitää luistaa kuin hylje konsanaan. Liehuva letti on joko kynittävä kaljuksi tai sitten uimalakin piiloon. Kehon karvoillekin voi antaa myös kauttaaltaan partateräajelun. Uima-asun tulee hylkiä vettä, ja siksi kumiset puvut tulivat muotiin. Niiden sallimisen aikana maailmanennätykset ropisivat, mutta nyt niitäkin aikoja on jo rikottu kumikauden päätyttyä.

Näissä kisoissakin ennätysaikoja tehtiin kahdeksan, mutta kyllä uinnin tasaväkiset mittelöt ovat niitä, joista varsinkin katselija herkuttelee. Huippuajat alkavat jo olla vain ylimääräisiä bonuksia.

Aikojen alarajat ovat kuitenkin jossain.

Kun urheilija esiintyy olympia-areenalla, niin hänen on oltava kaikinpuolin edustuskelpoinen. Tiedän, että urheilijoita koulutetaan esiintymään, mutta oppi ei aina mene perille.

Korvaani särähti pahasti ja arvostukseni romahti, kun rinulisti Matti Mattsson sanoi tv-haastattelussa, että hänen uintinsa meni ”kokonaan v…uun”. Häpesin ja pääni painui. Samaa alatyyliä oli naisnyrkkeilijämme Mira Potkosen julistautuminen ”veemäiseksi” urheilijaksi.

Näiden kannattaa kääntyä Kaarina Suonperän pakeille lukemaan Käytöksen kultaista kirjaa.

***

Ylelle hatunnosto kattavasti tarjotuista kisatapahtumista. Selostajia on molemmissa päissä kosolti sekä heidän vieressään lajien tietopankkeja. Valinnat ovat olleet ylipäätään onnistuneita, mutta kyllä sieltä kuullaan yli-innokasta kimeä-äänisyyttä ja ”niinkuntota” joskus aika häiritsevästikin.

Uinnissa kokenut Hannu-Pekka ”Hoopi” Hänninen oli rauhallinen ja hänen aisaparinsa olympiauimari Vesa Hanski nopea tietäjä ja lajin salaisuuksiin johdatelleena vallan mainio osaaja.

Mutta kun kuuluttaja vaatii hiirenhiljaisuutta lähtöpiippauksen ajaksi, niin tämä koskee kyllä myös selostajia. Lähtöhetki on hektinen jännityksen kohokohta myös tv-katsojille. Thrillerin odotuksen huipentuma.

Silence, please!

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Tuomioja: Muille hallituspuolueille riittää, että Soini kuittaa persujen vihapuheen ”pojat ovat poikia” -naureskelulla

Oikeistopopulismi on myötätuulessa. Brexit-äänestys on tästä osoitus, eikä äärioikeiston voitto Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa ole poissuljettu. Vihapuhe ja vihateot lisääntyvät.

Suomessa oikeistopopulismin kannatus on laskussa, mutta niin kauan kun muille hallituspuolueille riittää, että Soini kuittaa persujen vihapuheen ”pojat ovat poikia” -naureskelulla, jatkuu myös suomalaisia jakava ja ilmapiiriä myrkyttävä kehitys vaarallisella tavalla.

Liberaalin demokratian perusarvojen sekä avoimen yhteiskunnan ja avoimien rajojen tinkimätön puolustaminen on sosialidemokraattista peruskauraa.

Samalla on myös avoimesti arvioitava miksi ja miten poliittisen eliitin valtavirran puheet ja teot ovat kasvattaneet epäluuloa ja torjuntaa sellaista politiikkaa kohtaan, jota pidämme järkevänä ja oikeana.

Populisteille korvansa kallistavat ihmiset eivät ole tekemässä peräeroa liberalismiin vaan uusliberalismiin, jossa kaikille kuuluvia sosiaalisia ja taloudellisia perusoikeuksia tärkeämmäksi nostetaan markkinoiden ja taloudellisen voitontavoittelun rajoittamaton vapaus. Tämä on johtanut tulo- ja varallisuuserojen järkyttävään lisääntymiseen ja eriarvoisuuden kasvuun. Vaikka globalisaatio on merkinnyt vaurauden ja jokaiselle avoimien mahdollisuuksien kasvua, ei se auta sitä enemmistöä väestöstä, joka kokee jääneensä osattomaksi vain pienelle joukolle kasaantuneesta vaurastumisesta.

Tästä ammentavat niin Donald Trump, perussuomalaiset ja muut oikeistopopulistit voimansa, mutta toimivia ratkaisuja ei heillä ole tarjota. Suomessa he ovat vain myötäilleet markkinauskoista ja eriarvoisuutta kasvattavaa politiikkaa ja kohdistaneet uhon ja vihan Euroopan unioniin ja vaatimuksiin rajojen sulkemisesta.

Globalisaatiota voidaan merkittävämmin hallita ja sen tuloksia jakaa oikeudenmukaisemmin vain globaalilla politiikalla, jossa käytetään täysimääräisesti EU:n kaltaisia välineitä suunnan muuttamiseen.

EU on populistien mielestä itse ongelma, mutta se voi olla myös ratkaisu. EU:ta on vuosikymmeniä käytetty lähinnä uusliberalistisen ohjelman toimeenpanoon, mutta sitä voidaan ja tulee käyttää myös kestävän kehityksen ja siihen kuuluvan sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamiseen. Tässä on sosialidemokratian haaste ja mahdollisuus.

Kirjoittaja on kansanedustaja. Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Rio 2016: Toimittajalegenda antaa palaa: “Tärkeintä on osanotto — Suomi noudattaa tätä kirjaimellisesti”

Kaikkien aikojen avajaiset. Tuttu fraasi. Kun on kokenut 18 kertaa olympiakisojen avajaiset paikan päällä ja muutaman muun televisiosta, niin on vaikea yhtyä väitteeseen, että viimeisimmät kisa- avajaiset ovat aina ”kautta aikojen parhaat”.

Niin tai näin, mutta köyhä Brasilia loi kalliit avajaiset Ei ihme, että kansa purnaa kaduilla. Sitten vielä yltäkylläiset urheiluareenat, joiden kisojen jälkeinen käyttö ei ole enää olympialuokkaa.

Paljolti tyhjän pantteina tai purkutuomittuja. Sekin maksaa maltaita.

Urheilu on kallista, mutta silti hintansa väärtti. Urheilu rakentaa sopua, rauhaa ja toveruutta ihmisten kesken. Tosin tänä päivänä pienin varauksin.

Kansainvälinen olympiakomitea, KOK, on sählännyt, soutanut ja huovannut päätöksissään. Dopingtuomiot ovat jakaneet urheilijoita eri kasteihin. Valitettavaa, että myös suomalaisia päättäjiä on ollut edesauttamassa pelin jakopolitiikkaa. Puhtaita urheilijoita suljetaan kisoista, kun taas toisaalta dopingtuomittuja kelpuutetaan mukaan.

Hyvältä ei kuulosta sekään, että sprinttiuimarimme lehtitietojen mukaan paheksuu KOK:n soutamis-
ja huopaamispäätöstä sallia hänen pahan kilpakumppaninsa osallistua o-kisoihin.

Missä urheilun “fair play”?

Rion kisat ovat tynkäluokkaa. Tosin ei ensimmäistä kertaa. Silti olympiakisojen vyyhdin tulee jatkua. Urheilu on ikuista.

Entisestä olympiaurheilun suurvallasta on tullut kääpiö.

Nykyolympialaisten isä, ranskalainen paroni Pierre de Coubertin julisti 120 vuotta sitten olympiakisojen tärkeimmän merkityksen olevan osanotto eikä voittaminen.

Tätä julistusta Suomi noudattaa kirjaimellisesti. Entisestä olympiaurheilun suurvallasta on tullut kääpiö. Riossa on 54 suomalaisurheilijaa 16:ssa lajissa. Lajeja on kaikkiaan 28 ja niissä jaetaan yli 300 mitalia.

Arvelin jo ennen kisojen alkua, että on hieno asia jos Suomeen tulee edes yksi mitali. Kisojen avajaispäivät ovat vahvistaneet veikkausta.

Mutta hyvä näin. Suomi vaalii olympiakisojen perimmäistä aatetta. Tosin fanit Suomessa eivät ole ihan tyytyväisiä nykytilaan. Urheilumme kaipaa vallankumousta. Ennenkaikkea sen johtamisessa.

Risto Nieminen ja Mika Kojonkoski saavat selitellä kosolti.

KOK:ssa Peter Tallberg teki pitkän päivätyön ansiokkaasti. Kun häntä ei enää ole, niin tilalle on valittu urheilun ja politiikan läpikotaisin tunteva Sari Essayah. Hyvä valinta.

Vaikka urheilulla onkin sovun ja rauhan siivet, niin sen työtä vaikeuttavat monet tahot. Riossakin tarvitaan 85 000 turvahenkilöä suojelemaan kisojen kulkua. Maailmassa on paljon toimettomuutta, työttömyyttä, turhautuneisuutta, epäoikeudenmukaisuutta, kateutta, vihaa ja muuta henkistä sairautta.

Se aiheuttaa sekasortoa ja väkivaltaa jopa olympianäyttämöillä. Näille voimille ei tule antaa periksi vaan urheilu olkoon liennyttäjä.

Avajaisista jäi sykähdyttävästi mieleen kannanotto pakolaisten puolesta.

Rion kisat ovat vauhdissaan. Vaikkeivät suomalaiset menesty areenoilla niin maailman valioiden keskeisiä kamppailuja on kiinnostavaa seurata. Olympialiike on paitsi urheilua niin myös ihmisläheistä elämää.

Avajaisista jäi sykähdyttävästi mieleen kannanotto pakolaisten puolesta. Heidän maailmanlaajuinen huomioon ottaminen sallii näillekin ihmisille väylän kuulua edes jollain tavoin ihmisenä olemiseen riippumatta heidän tylyistä kohtaloistaan.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.