Kolumni

Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

https://twitter.com/Antti_Koskela

Sopiminen voitti pakottamisen – ”Oliko hallituksen tarkoitus säikytellä?”

Meillä on tupo. Habemus tupom.

Valkoinen savu nousi maanantaina 29. helmikuuta. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelijat ovat päässeet sopuun.

Tai oikeastaan sopu syntyy vasta jos liittojen päättävät elimet sen hyväksyvät. Tai oikeastaan lopullisesti vasta jos päätökset siirtyvät tuleviin työehtosopimuksiin. Mutta jätetään saivartelu nyt väliin. Sopimisen kulttuuri voitti sittenkin, meillä on tupo.

Vielä puoli vuotta sitten tähän tilanteeseen pääsy näytti vaikealta. Enemmän tai vähemmän ay-vastaisista puolueista koostuva hallitus oli päättänyt nurkata koko suomalaisen työmarkkinajärjestelmän. Kilpailukykyä tuli parantaa pakkolaeilla, jotka olisivat koostuneet palkattomasta sairauspäivästä, ylityökorvausten puolittamisesta, sunnuntaikorvauksen laskusta 25 prosentilla, lomien leikkauksesta sekä kahden arkipyhän poistosta.

Kaikki tämä oli tarkoitus säätää pakottavalla lainsäädännöllä, jolloin koko työmarkkinaosapuolten yksityinen sopimusoikeus olisi korvattu sanelulla. Emme saa koskaan tietää, mitä mieltä perustuslain asiantuntijat olisivat tästä viime kädessä olleet, onneksi.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus.

Kaiken kukkuraksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti marraskuussa, ettei keskitettyjä sopimuksia enää solmita. EK:n hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta vaati työmarkkinajärjestelmän pikaista uudistamista siten, että sopimukset tehdään paikallisesti yritystasolla.

Edellisen kerran EK ilmoitti tupojen olevan historiaa vuonna 2008. Siksi vuonna 2013 syntynyttä sopimusta kuuluu kutsua työllisyys- ja kasvusopimukseksi eli tykaksi, vaikka tupohan se on. Jää mietittäväksi, onko EK tällä kertaa tosissaan, vai onko tilaa vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle tupolle.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus. Ensiksi mainitun on etukäteen päättänyt pääministeri Juha Sipilä jo hallitusneuvottelujen aikaan viime keväänä.

Saivartelija voisi kysyä, miten tämä sopimus liittyy lapsiin, opiskelijoihin, työttömiin tai eläkeläisiin, jos se kerran on koko yhteiskunnan sopimus. Vai kuuluvatko nämä työmarkkinaosapuolten ulkopuoliset ryhmät hallituksen silmissä enää yhteiskuntaan ensinkään?

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia.

Sovun tiellä oli enemmän esteitä kuin varmaan koskaan aiemmin, mutta sopimisen kulttuuri selvisi vaikeuksien kautta voittoon. Miten tänne asti oikein päästiin?

Suuri merkitys on ollut palkansaajajärjestöjen STOP-mielenosoituksella 18.9. johon otti osaa niin SAK:n, STTK:n kuin Akavankin jäseniä. Hallitus oli kaiketi laskenut, että sen suosio kestäisi SAK-laisten ay-haalarimiesten raivon, mutta pakkolakien heikennykset olisivat osuneet kaikkein kipeimmin julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Kätilöt yllättivät Sipilän.

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia. Kokoomuksessa ajatus kulkee vähän samoin.

Lisäksi perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen muutamassa kuukaudessa syksyn aikana on vaikuttanut. Harva kehtaa kukkoilla, kun kannatus putoaa puoleen. Nyt olemme saaneet tietää, mitä on työväenpuolue ilman sosialismia. Se taitaa olla sama kuin työväenpuolue ilman työväkeä. Perussuomalaiset kehuskelivat pitkään olevansa Suomen suurin työväenpuolue, mutta viime aikoina tätä puhetta ei ole kuulunut.

Mietintään jää, oliko pakkolakien alkuperäinen tarkoitus säikytellä, jotta sopuun pääsemiseen syntyisi riittävä paine. Vai olisiko hallitus todella ajanut pakkolait läpi, jos tupoa – anteeksi Kilpailukykysopimusta- ei olisikaan syntynyt? Ehkä saamme tähän vastauksen Juha Sipilän muistelmissa.

https://twitter.com/Antti_Koskela Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

SDP:n ex-puheenjohtaja: ”Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono”

Joulukuun alussa vuonna 1917 Suomen valtiopäivät päättivät siirtää Suomen itsenäisten valtioiden joukkoon, keskellä sotaa, kaaosta ja kumousta lähialueella, Euroopassa ja maailmassa. Se oli rohkea ja kauaskantoinen teko. Sitä voimme ylpeinä juhlia valmistautuessamme ensi vuonna vietettävään tasavaltamme 100-vuotisjuhlaan.

Olemme pian siirtymässä maamme 100-vuotisjuhlavuoteen melko ristiriitaisten tunnelmien vallitessa. Oman maamme tilanne ei ole kaikilta osin kehuttava, joskaan ei katastrofaalisen huono kansainvälisen mittapuun mukaan. Kansainvälinen tilanne sen sijaan näyttää uhkaavalta, vaikka sitä ei tietenkään voi verrata sadan vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin erittäin tuhoisa ensimmäinen maailmansota oli juuri päättymäisillään kaikkine myöhempine seurauksineen.

Suomi on Euroopan vakaimpia demokratioita. Se on Pohjolan ainoa maa, jota johtaa parlamentaarinen enemmistöhallitus. Se on maa, jonka kansalaiset luottavat harjoitettuun ulkopolitiikkaan, uskovat maamme harjoittamaan puolustuspolitiikkaan, kunnioittavat tasavallan presidenttiä ja arvostavat eduskuntaa ja hallitusta. Muut kansalliset instituutiot, oikeuslaitos, poliisi, koulu ja kirkko ovat niinkään edelleen vahvassa asemassa.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä.

Kansallisen perustan ollessa näin vahva voisi ajatella, että strategisten toimintalinjojen löytäminen Suomelle 100-vuotisjuhlien kynnyksellä ei olisi ihan mahdoton tehtävä. Kuluneen vuoden suurimpia saavutuksia Suomessa oli laajapohjaisen kilpailukykysopimuksen aikaansaaminen. Se vaati kaikilta osapuolilta joustoa ja vastaantuloa, neuvottelukykyä ja kompromissihalua. Ihan turhaan tätä kansallista talkoohenkeä on jälkeenpäin aliarvioitu ja vähätelty. Se oli merkittävä saavutus, jolla ylitettiin parlamentaarinen blokkiraja, murrettiin yritykset tuhota Suomen työmarkkinoiden neuvotteluperinteet ja palautettiin pohjoismaisen hyvinvointivaltion keskeiset periaatteet kunniaan.

Suomen alkavan juhlavuoden kunniaksi voitaisiin kilpailukykysopimuksen hengessä käynnistää laajapohjainen projekti, eräänlainen uusi ”Korpilampi”, joka keskittyisi Suomen koulutuspolitiikan menestyksen jatkuvaan varmistamiseen, työllisyyskysymyksen vakavaan hoitamiseen ja Suomen surkean vientikehityksen kääntämiseen uuteen kasvuun.

Oppositiopuolueet, SDP ensimmäisenä, ovat usein tällä vaalikaudella syystä moittineet hallitusta kapeasta ja opposition syrjivästä valmistelutyöstä. Tällaiseen ”Vuosisataprojektiin”, jolla pyrittäisiin hakemaan uusia aineksia globalisaatio- ja digiajan vaatimalle konsensuspolitiikalle, pitäisi olla mielekästä osallistua kaikkien blokkirajojen yli. Suomen rakenteelliset ongelmat ovat myös sen kokoiset, että tämänkertaisen blokkihallituksen tähänastiset yksipuoliset yritykset ovat epäonnistuneet. Näin kävi mahtipontisesti julistetulle ”yhteiskuntasopimushankkeelle” ja niin uhkaa nyt käydä jälleen kerran sotelle.

Siksi laajapohjaisempi ”koulutus, työllisyys ja vienti”-hanke olisi paikallaan.

Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla.

Helsingin Sanomien Matti Kalliokoski kirjoitti mielenkiintoisen ja syvällisen kolumnin 2.12.2016 otsikolla ”Suomen lippu on jäsenmerkki”. Hän toteaa, että sen ohella, että siniristilippumme meille symbolisoi jotakin ainutlaatuista ja erityistä suomalaista, ulkomaailman silmissä se mieluummin symbolisoi Pohjoismaiden kerhon jäsenyyttä. ”Jokainen uutinen maailmalla, joka kertoo, että jossain Pohjoismaassa tasa-arvo, sivistys, kansanvalta tai ympäristö voivat hyvin, koituu suomalaisten hyödyksi”, toteaa Kalliokoski. Tähän käsitykseen on helppo yhtyä.

Siirrymme pian alkavaan juhlavuoteemme kasvavan kansainvälisen epävarmuuden vallitessa. Euroopan unionin sisäinen poliittinen epävakaus, kasvava nationalismi ja populismi, Britannian populismin voitto, joka vie ulos Euroopasta, Yhdysvaltain presidentin vaalien aiheuttama arvaamattomuus, Venäjän suurvaltastrategia, Lähi-Idän kasvava kaaos, Kiinan poliittinen kasvustrategia jne. Kaikki nämä kysymykset vaikuttavat suoraan myös meihin, vaikka kuinka haluaisimme pysäyttää maailman ja hypätä pois.

Tällaisessa tilanteessa on mielekästä hakea yhteistyötä ja turvaa lähiystävien piiristä. Pohjoismaiden tulisikin yhdessä tiivistää ja tehostaa keskinäistä yhteistyötään ihan kaikilla kansainvälisillä tasoilla. Meillä on yhdessä niin paljon annettavaa maailmalle ja niin paljon puolustettavaakin, että lisää aloitteellisuutta todella kaivattaisiin nyt myös ristilippumailta. Pohjoismaat ovat tunnettuja rauhan edistäjiä ja välittäjiä. Sitä työtä tarvitaan tällä hetkellä ja sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Suomi voisi tässä suhteessa myös merkittävästi nostaa profiiliaan, sopivasti satavuotiaan itsenäisen taipaleen kunniaksi.

Rauhan työ on Suomelle kunniaksi.

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri. Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Miljardien hävittäjähankintoja tehdään paroni-menetelmällä — tätä saksalais-brittiläis-italialais-espanjalaista konetta ei yksi moottorivika pudota

Suomea odottavat lähivuosina jättiläismäiset investoinnit, joista niiden kokoluokkaan nähden puhutaan yllättävän vähän. Itsenäinen ja uskottava puolustus edellyttää, että uusimme ilmavoimien ja merivoimien kalustoa. Torjuntahävittäjien hankinnat vievät laskentatavasta riippuen 5-10 miljardia euroa ja alusten uusiminenkin ainakin 1 miljardia euroa.

Tuollaiset summat eivät mahdu mitenkään budjettikehyksiin, joten käyttöön on otettu eräänlainen paroni -menetelmä. Siinä tehdään hankinnat budjetin ulkopuolelta velaksi. No, veronmaksajien piikissä sekin on loppupeleissä. Velaksi ostamisella voi kuitenkin olla EU-tason hyväksyntä. Unioni ehkä sallii ylivelaksi elämisen asioissa, joilla on jäsenmaalle aivan ratkaiseva kansallinen merkitys. Puolustuskykymme ylläpito täyttää tämän vaatimuksen.

Mistä saisimme vanhenevien yhdysvaltalaisten Hornetien tilalle ehkä hieman yli 60 uutta torjuntahävittäjää meille sopivine asejärjestelmineen?

Suomella ovat ilmavoimien hävittäjähankinnat jo vireillä. Puolustusvoimien mukaan kysymykseen tulevat seuraavat valmistajat ja konetyypit: Boeing (F/A-18), Dassault Aviation (Rafale), BAE Systems (Eurofighter Typhoon), Lockheed Martin (F-35) ja Saab (JAS Gripen).

Edessä ovat vielä monenmoiset raportoinnit ja testaukset, mutta pudotuspeli on selvästi käynnissä. Mistä saisimme vanhenevien yhdysvaltalaisten Hornetien tilalle ehkä hieman yli 60 uutta torjuntahävittäjää meille sopivine asejärjestelmineen?

Moni pitää yhä Yhdysvaltoja ässäkorttina, mutta en olisi tästä niin varma. Ainakin pitäisi saada ensin takeet, mitä presidentiksi noussut Donald Trump tarkoittaa teollisuuden protektionismillaan ja vaatimuksellaan, että EU-maiden pitää ottaa suurempi vastuu puolustuskustannuksissa.

Tämä kone on nopeudeltaan ylivoimainen ja erittäin lentokelpoinen yliääninopeuksissa.

Suomalais-ranskalaisen yhteistyön takana puolestaan kummittelee ikävä sana – Areva. Lentokoneyhteistyö ei toki ole sama kuin ydinvoimateollisuus, mutta ranskalaisten kanssa voi jäädä Rafale-ratkaisulla hanttikortti käteen.

Tämän jälkeen tiedän, että moni sosialidemokraatti ja keskustalainen liputtaa ruotsalaisen JAS Gripenin puolesta. Ja mikäpä siinä. Hävittäjähankinta Ruotsista niittaisi kahdenkeskisen puolustusyhteistyön entistä selvemmin yhteen.

Ratkaiseva puute on kuitenkin, että JAS Gripenillä ei ole ammattisotilaiden arvostamaa referenssiä eli merkittäviä tilauksia ja näyttöä kovista taistelutilanteista.

Näin ollen jäljelle jää saksalais-brittiläis-italialais-espanjalainen Eurofighter Typhoon. Tämä kone on nopeudeltaan ylivoimainen ja erittäin lentokelpoinen yliääninopeuksissa. Sen asejärjestelmä on muokattavissa helposti suomalaisiin tarpeisiin. Ja mikä tärkeätä, tämä hävittäjä on kaksimoottorinen, mitä on syytä arvostaa. Yksi moottorivika ei pudota koko kallista laitetta. Kaiken lisäksi Suomi voisi päästä osaksi yhteiseurooppalaista puolustusteollisuuden ketjua.

Jalkaväen korpraalin natsoilla en tietenkään ole minkään sortin asiantuntija Suomen torjuntahävittäjähankkinnoissa. Veronmaksajana ja sotilasvalan vannoneena katson kuitenkin oikeudekseni ja jopa velvollisuudekseni lausua puserokansan edustajan mielipiteen asiasta.

Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, niin nyt istuva porvarihallitus on valmis konsensusta rakentavaan yhteistyöhön puolustusvälinehankkinnoissa. Niin pitää ollakin. Hankinnat ja niiden ylläpitokustannukset ovat useiden hallituskausien mittaisia.

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja. Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

Kolumni

Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Lähiaikoina politiikassa näkyy entistä enemmän pikkutrumpeja ja orbaneita

Käsite ”post-fact society”, totuudenjälkeinen yhteiskunta, on noussut voimalla aikaamme kuvaavaksi termiksi. Se on tullut todeksi vaaleissa ja äänestyksissä, joiden keskustelua ovat leimanneet tosiasioista piittaamattomuus, suoranaiset valheet ja räävittömyys.

Epätodennäköinen on toteutunut Ison-Britannian brexitissä ja Yhdysvaltain vaaleissa. Tosiasiat työnnettiin sivuun myös Unkarin maahanmuuttoa koskevassa äänestyksessä, jossa maan hallitus jakoi häikälemättömästi manipuloivaa propagandaa.

Yllätystuloksia on selitetty muun muassa ”norsukäyrällä”, joka osoittaa, ettei kehittyneiden teollisuusmaiden keski- ja työväenluokka ole kyennyt entiseen tapaan parantamaan asemaansa.

Perinteisiä teollisia työpaikkoja on siirtynyt kehittyviin maihin. Aiemmin kukoistaneet teollisuuspaikkakunnat ränsistyvät. Turhautumista ei helpota, että samaan aikaan köyhyys on vähentynyt maailmassa ja digitaalisen ajan älylaitteet ovat tulleet jokamiehen ulottuville.

Vaalianalyysi Yhdysvaltain presidentinvaaleista on vielä kesken. Selvää on, että demokraattien duunariäänestäjiä siirtyi demokraateilta Trumpin taakse. Välttämättä ei ollut kuitenkaan kyse köyhien protestista, vaan voittajaa kannattaneiden arvellaan keskimäärin olleen hyvätuloisempia kuin Clintonin äänestäjien. Trumpia tukivat ihmiset, jotka kokivat elämäntapansa ja arvojensa olevan uhattuina ja näkivät nyt tilaisuuden revanssiin.

Populististen liikkeiden nousu, gallupien kaatuminen ja faktojen halveksunta haastaa vakavasti maltilliset poliittiset liikkeet. Jos ne eivät pysty vahvistamaan uskottavuuttaan kansalaisten silmissä ja tarjoamaan heille tulevaisuuden toivoa, seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Faktojen vähättelyn rinnalla näkyy toinen kehityskulku. Sen myötä vasemmisto vasemmistolaistuu ja oikeisto oikeistolaistuu.

Vaikka tiedämme, ettei historia sellaisenaan toista itseään, nykyisessä kehityksessä voi vaivatta havaita piirteitä, jotka ovat tuttuja viime vuosisadan alkupuoliskolta.

Faktojen vähättelyn rinnalla näkyy toinen kehityskulku. Sen myötä vasemmisto vasemmistolaistuu ja oikeisto oikeistolaistuu. Merkkejä siitä on nähtävissä Suomessakin. Viimeksi niitä on selvitelty Ville Pitkäsen ja Jussi Westisen tutkimuksessa ”Miksi hallitukset kompuroivat?”.

Tässä ajatuspaja e2:n julkaisussa käy ilmi, että vasemmisto-oiikeisto-jako on syventynyt meillä erityisesti viime eduskuntavaalien jälkeen. Monissa Euroopan sosialidemokraattisissa puolueissa on nähtävissä pyrkimys löytää vasemmistolainen identiteetti uudelleen. Kolmas tie ei ole enää huudossa.

Lähiaikoina politiikassa näkyy varmaan entistä enemmän pikkutrumpeja ja orbaneita. Ihmisten voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteeseen on kyettävä vastaamaan, mutta houkutuksista huolimatta sitä ei pitäisi tehdä helpomman kautta. Linjausten taustalle tarvitaan nyt entistä enemmän kunnollista tutkimustietoa – ja kunnollista dialogia kansalaisten kanssa. Heitä ei saa pitää enää vain päätösten kohteina, vaalikarjana.

Brittiläinen tieteenfilosofi Stephen Toulmin on todennut: ”Ne, jotka kieltäytyvät ajattelemasta tulevaisuutta johdonmukaisesti, jäävät vastaavasti alttiiksi vain pahemmalle ja jättävät kentän vapaaksi epärealistisille, irrationaalisille profeetoille.” Toulminin mukaan tulevaisuuden ennustaminen on mahdotonta, mutta se ei voi olla syy luopua suurten linjojen hahmottamisesta.

Juuri nyt on aika luopua kvartaalipolitiikasta. Kun gallupitkin mittaavat tilanteita epätarkasti, niihin tuijottamista kannattaa vähentää.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko. Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Antton Rönnholm

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami

Vaaleissa äänestetään aina toivosta tai sen vastakohdista. Ja näiden vastakohtien noustessa hiipii pelko, että menneisyyden aaveet ovat tulossa takaisin. Mietimme miksi?

Kuten heti Brexit-äänestyksen jälkeen, äimistelemme taas, miten yhden suurimman ja vanhimman demokratian äänestäjät voivat valita kokemuksen ja sirkuksen sekä faktan ja fiktion väliltä jälkimmäisen. Uskomme, että asiat kuitenkin kääntyvät oikeaan suuntaan, kun pääsemme totuuden jälkeisestä politiikasta takaisin faktojen politiikkaan. Toivomme löytävämme syitä ja ratkaisumalleja ilmiölle niin arvon jakautumisesta pääoman ja työn välillä kuin maailmantalouden voittajista ja häviäjistä. Osittain koska se on rationaalista, osittain koska se vahvistaa omaa maailmanselitystämme.

Tarkastellessamme analyyseja niin Brexit-äänestäjistä kuin jakaumasta Trumpin ja Clintonin välillä meidät valtaa hämmennys: kummallakaan puolella ei ole yksiselitteisesti globalisaatiossa takkiin ottanut työläinen. Brexitin kannatus ei ollut selitettävissä tulonjaolla, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Clinton hävisi collegen käyneiden valkoisten äänestäjien enemmistön Trumpille. Yhden selkeän jaon tilastot tuntuvat kuitenkin näyttävän iän ja urbaaniuden muodossa: nuoret ja kaupunkilaiset eivät halua muureja, eroja tai rajoja.

Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi.

Olemme jo tottuneet ottamaan populistien voitot ja vaalit yksittäisinä tapauksina, torppaamaan ja hoitamaan ne yksi kerrallaan. Mutta jos kyse onkin poliittisen muistimme ja ymmärryksemme ylittävästä trendistä? Muistatteko ne useat kerrat, kun Euroopan unionilla on ollut vaikeuksia saada perussopimuksiaan ratifioitua jäsenmaissa, kun multimiljonääri Silvio Berlusconi palasi toistuvasti Italian politiikan huipulle tai kun yhtäkkiä Ranskan presidentinvaaleissa olikin toisella kierroksella äärioikeiston J-M Le Pen?

Jacques Chiracin vaalivoitosta on nyt 15 vuotta, ja tytär Le Pen kurkottaa toiselle kierrokselle ensi vuoden vaaleissa. Tämä populismin tai protestien kehitys on lähestynyt meitä pinnan alla kuin tsunami, joka kulkee yli valtamerten näkymättömissä, kunnes nousee pintaan, tunnetuin seurauksin.

Tämän aallon ovat laittaneet liikkeelle monet järistykset. Taustalla on kansallisvaltioiden voimattomuus, jonka ne ovat ulkoistaneet ihmisten hädäksi. Osasyynä on valkoisen keski-ikäisen miehen niin sosiaalisen kuin taloudellisen valta-aseman mureneminen. Muutosta on vauhdittanut arvoliberalismin nopea liike sinne, missä siihen ei koeta oltavan vielä valmiita. Ja ympärillämme näemme reaaliaikaisen tiedonvälityksen tarjoamien kiiltokuvien ja näennäisten mahdollisuuksien luomaa katkeruutta.

Tästä kaikesta ja paljosta selittämättömästä muodostuu kokemus, joka on alitajuinen mutta joka määrittää käyttäytymistämme. Tämä kokemus on pelko. Se on ratkaisuja janoava epätoivo siitä, että lapsillani ei mene yhtä hyvin kuin itselläni. Se on syyllisiä etsivä katkeruus siitä, että minulla voisi mennä paremmin. Se on kunniaa janoava kiukku siitä, että maani ei tuota minulle enää ylpeyttä.

Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Me perinteiset puolueet ja ideologiat mietimme, millä konkreettisilla politiikkatoimilla voimme padota tämän aallon ja rauhoittaa nämä ihmiset. Mutta he löytävät aina helpompia ratkaisuja kangastuksista, joille totuus ei aseta reunaehtoja.

Pyrimme ampumaan populismin ja epärehellisyyden aaveet hajalle ratkaisuilla ongelmiin, jotka olemme itse määritelleet: tarjoamme tulonsiirtoja, parempaa hoivaa ja lisää investointeja taantuville teollisuuspaikkakunnille. Mutta ruutia on rajallisesti, ja aaveet laskevat haulimme läpi. Emme edes tiedä, olemmeko aallon harjalla vai vasta sen alkupärskeissä – vasta kun haaveet ovat vakaalla pohjalla, kaatuvat aaveet.

Me demarit olemme tunnettuja siitä, että meillä on faktoja ja konkreettisia ehdotuksia, ja niitä tulee olla jatkossakin. Mutta tarvitaan myös enemmän ymmärrystä siitä, miten mieli toimii. Jos ihminen etsii toivoa, hänen katseensa kääntyy kangastuksesta vain sinne, missä sitä on enemmän tarjolla.

Aalto pysäytetään vain vaihtamalla pelon tilalle toivo ja tulevaisuuden usko. Siihen tarvitaan uskottava viestinviejä ja määrätietoinen sanoma: eilinen ei palaa, ja enää koskaan maailma ei tule olemaan niin kuin ennen. Mutta tulevaisuus on tätä päivää parempi. Sillä toivon viesti voittaa kaiken ja sen tuojat voittavat kaikki.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa. Antton Rönnholm

Kirjoittaja on johtava asiantuntija viestintätoimisto Miltonin Brysselin toimistossa.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Jo riittää! — ”Suomi on joutumassa oikeistolaisen tsunamivyöryn peittämäksi — myös urheilussa”

Ruka oli mielenkiintoinen talven kansainvälisten hiihtojen avausnäyttöpaikka. Eri toten haluttiin nähdä, miten omamme pärjäävät ja missä menee Norja dopingin paljastuttua.

Mitä Suomen naishiihtoon tulee, niin Krista Pärmäkoski oli terästä. Hyvä 5. tila sprintissä ja kakkonen kympillä Marit Björgenille vain 4,6 sekuntia hävinneenä. Sitä paitsi kaikki kuusi suomalaisnaista sijoittuivat 18 parhaan joukkoon. Laura Mononen oli kuudes. Norjalaiset kylläkin puolustivat melko kunniakkasti naishiihtoaan ilman dopingpannaa odottavaa Therese Johaugiakin.

Iivo Niskanen oli nopein 15 km:llä. Erittäin ilahduttava alku kansainvälisesti kun taakse jäi Norjan kultakimpale Sundby astmalääkkeineen. Kaikki kuusi suomalaista mc-pisteille.

Yhdistetyssä syttyi uusi tähti, kun Eero Hirvonen oli 4:s ja 11:s kahden päivän aikana.

Entinen lippulaivamme mäkihyppy mataa suurissa vaikeuksissa kun tuskailemme pääsystä 30 parhaan joukkoon.

***

Formuloiden maailmanmestaruus meni puoliksi suomalaiselle Nico Rosbergille. Ratkaisu koettiin vasta viimeisessä kihelmöivässä osakilpailussa Abu Dhabissa. Lewis Hamilton kyllä voitti, mutta kakkostilallaan Nico kuittasi maailmanmestaruuden. Aikaa oli vierähtänyt 34 vuotta siitä, kun Nicon isä Keke oli voittanut oman maailmanmestaruutensa. Saman isä-poika tempun olivat aikaisemmin tehneet Graham ja Damon Hill.

***

Suomi on joutumassa oikeistolaisen tsunamivyöryn peittämäksi. Myös urheilussa. Siksi silmät auki, urheiluväki.

Olympiakomitean siipien suojaan alistetaan nyt kansan liikuttaminenkin päiväkoti-iästä alkaen aina olympiaurheiluun asti. Johtajiksi tähän oikeistovoittoiseen elimeen on valittu urheilijaedustajina kaksi kokoomuslaista aktiivipoliitikkoa (Karjalainen, Multala), vaikka pätevämpiäkin (Sievinen, Bryggare, Kalliomäki, Kononen, Poutala, Salonen, jne) oli tarjolla. Ei haluttu tasapainoa. Vaan häikäilemätöntä puoluepolitiikkaa.

Urheilunhan tulisi olla koko kansan yhteisomistuksessa ja johtama. Kykypuolue kokoomuspomon omiaan suosiva ehdotus siunattiin. Ja oikeistovalta lisääntyi. Ja ovathan tässä OK-keitoksessa mukana myös kokoomuspoliitikot Sanni Grahn-Laasonen ja Hjallis Harkimokin.

OK otti esimerkkiä menossa olevasta yhteiskuntamme tolkuttomasta oikeistolaistamisbuumista. Olivathan muun muassa kokoomuslaiset Häkämies, Räty, Männistö ja Turunen ammentaneet oppinsa julkiselta puolelta ja sitten loikanneet ilman karanteenia vastapuolen privaattileiriin rikastuttamaan heitä. Olihan kokoomuspormestarin esityksestä Helsingin korkeimmaksi virkamieheksi valittu ehdokas, joka syrjäytti kaksi pätevämpää naishakijaa.

Oikeistotsunamiin kuuluu myös rikkaiden rikastuttaminen, kansan jakaminen kahtia, vihamielisyyden lietsominen ja uhoaminen Venäjää kohtaan, sotilasliitto Natoon liittyminen sekä äärioikeistolaisen natsijärjestön jäsenen sivulliseen kohdistunut tappava isku.

Tulee mieleen vuosi 1948, jolloin SDP pelasti Suomen JO RITTÄÄ kampanjallaan joutumisen Tshekkoslovakian tielle. Nyt ollaan menossa toiseen äärisuuntaan ja siksi urheiluväenkin on syytä olla valppaana.

Ei voida myöskään hyväksyä yhteisten varojemme siirtoa varakkaille kansalaisten elintasoa laskemalla, ei kahtiajaon lisäämistä eikä myöskään kepupääministerin päättämää 100 miljoonan euron siirtämistä yhtiölle, joka tekee kauppaa noilla meidän rahoillamme pääministerin sukulaisten kanssa.

Moraalin ja etiikan syrjäyttämisen puolelle menee sekin, kun juopunut persunaiskansanedustaja häiriköi ja nimitettiin sen jälkeen ministeriksi kepun ja kokoomuksen hyväksynnällä.

Pinnan alla kytee ja kuohuu. Toivottavasti ei kuitenkaan räjähdä käsirysyksi.

Aikanaan pingpong tarjosi politiikalle sovintoapua ja onnistui. Tänään urheiluväkeä vedetään oikeiston helmoihin ja siksi on syytä pitää silmät auki sepposen selällään.

Tarvitaan JO RIITTÄÄ.

Suomen mäkihyppy ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin surkeassa tilassa.

Arto Bryggare aitoi 1980-luvulla MM-hopeaa ja olympiapronssia. Hänellä on yhä noilta ajoilta 110 metrin aitojen SE 13,35. Nyt tehdyistä OK-valinnoista Artsi kirjoittaa Facebookissa:

”Suomalaista huippu-urheilua ei ole koskaan viety niin puoluepoliittisesti kuin nykyään. Valmennuksen johtajasta lähtien ruiskukkaporukkaa ja tuloksetkin sen mukaisia. Surullista seurattavaa tuo ammattitaidottomuus!!!”

Niin, taidatko sen paremmin luonnehtia urheilumme nykytilaa. Kokoomus hamuaa valtaa. Tuossa mainittu valmennuksen johtajakin on Kuopiosta kokoomuspoliitikko Mika Kojonkoski, joka on erikoistunut mäkivalmentaja. Suomen mäkihyppy ei ole koskaan aikaisemmin ollut näin surkeassa tilassa.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta