Lukijaristeily2017
tuntematonsotilas

Kolumni

Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

https://twitter.com/Antti_Koskela

Sopiminen voitti pakottamisen – ”Oliko hallituksen tarkoitus säikytellä?”

Meillä on tupo. Habemus tupom.

Valkoinen savu nousi maanantaina 29. helmikuuta. Työmarkkinajärjestöjen neuvottelijat ovat päässeet sopuun.

Tai oikeastaan sopu syntyy vasta jos liittojen päättävät elimet sen hyväksyvät. Tai oikeastaan lopullisesti vasta jos päätökset siirtyvät tuleviin työehtosopimuksiin. Mutta jätetään saivartelu nyt väliin. Sopimisen kulttuuri voitti sittenkin, meillä on tupo.

Vielä puoli vuotta sitten tähän tilanteeseen pääsy näytti vaikealta. Enemmän tai vähemmän ay-vastaisista puolueista koostuva hallitus oli päättänyt nurkata koko suomalaisen työmarkkinajärjestelmän. Kilpailukykyä tuli parantaa pakkolaeilla, jotka olisivat koostuneet palkattomasta sairauspäivästä, ylityökorvausten puolittamisesta, sunnuntaikorvauksen laskusta 25 prosentilla, lomien leikkauksesta sekä kahden arkipyhän poistosta.

Kaikki tämä oli tarkoitus säätää pakottavalla lainsäädännöllä, jolloin koko työmarkkinaosapuolten yksityinen sopimusoikeus olisi korvattu sanelulla. Emme saa koskaan tietää, mitä mieltä perustuslain asiantuntijat olisivat tästä viime kädessä olleet, onneksi.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus.

Kaiken kukkuraksi Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti marraskuussa, ettei keskitettyjä sopimuksia enää solmita. EK:n hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta vaati työmarkkinajärjestelmän pikaista uudistamista siten, että sopimukset tehdään paikallisesti yritystasolla.

Edellisen kerran EK ilmoitti tupojen olevan historiaa vuonna 2008. Siksi vuonna 2013 syntynyttä sopimusta kuuluu kutsua työllisyys- ja kasvusopimukseksi eli tykaksi, vaikka tupohan se on. Jää mietittäväksi, onko EK tällä kertaa tosissaan, vai onko tilaa vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle, ja sitten vielä yhdelle tupolle.

Uutta vastasyntynyttäkään ei kutsuta tupoksi, vaan sillä on kaksi mahtipontista nimeä: Yhteiskuntasopimus ja Kilpailukykysopimus. Ensiksi mainitun on etukäteen päättänyt pääministeri Juha Sipilä jo hallitusneuvottelujen aikaan viime keväänä.

Saivartelija voisi kysyä, miten tämä sopimus liittyy lapsiin, opiskelijoihin, työttömiin tai eläkeläisiin, jos se kerran on koko yhteiskunnan sopimus. Vai kuuluvatko nämä työmarkkinaosapuolten ulkopuoliset ryhmät hallituksen silmissä enää yhteiskuntaan ensinkään?

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia.

Sovun tiellä oli enemmän esteitä kuin varmaan koskaan aiemmin, mutta sopimisen kulttuuri selvisi vaikeuksien kautta voittoon. Miten tänne asti oikein päästiin?

Suuri merkitys on ollut palkansaajajärjestöjen STOP-mielenosoituksella 18.9. johon otti osaa niin SAK:n, STTK:n kuin Akavankin jäseniä. Hallitus oli kaiketi laskenut, että sen suosio kestäisi SAK-laisten ay-haalarimiesten raivon, mutta pakkolakien heikennykset olisivat osuneet kaikkein kipeimmin julkisen sektorin naisvaltaisille aloille. Kätilöt yllättivät Sipilän.

Keskustalaisessa ajattelussa ahtaajaa ja metallimiestä saa potkia, mutta kätilö, opettaja ja sairaanhoitaja ovat koskemattomia. Kokoomuksessa ajatus kulkee vähän samoin.

Lisäksi perussuomalaisten kannatuksen puolittuminen muutamassa kuukaudessa syksyn aikana on vaikuttanut. Harva kehtaa kukkoilla, kun kannatus putoaa puoleen. Nyt olemme saaneet tietää, mitä on työväenpuolue ilman sosialismia. Se taitaa olla sama kuin työväenpuolue ilman työväkeä. Perussuomalaiset kehuskelivat pitkään olevansa Suomen suurin työväenpuolue, mutta viime aikoina tätä puhetta ei ole kuulunut.

Mietintään jää, oliko pakkolakien alkuperäinen tarkoitus säikytellä, jotta sopuun pääsemiseen syntyisi riittävä paine. Vai olisiko hallitus todella ajanut pakkolait läpi, jos tupoa – anteeksi Kilpailukykysopimusta- ei olisikaan syntynyt? Ehkä saamme tähän vastauksen Juha Sipilän muistelmissa.

https://twitter.com/Antti_Koskela Antti Koskela

Kirjoittaja on Helsingin SDP:n varapuheenjohtaja.

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Suomen on aika tulla alas puusta

Nostetaan kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä, venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin kaupungissa jossa asukkaiden olettaisi olleen tottuneita vieraalta kalskahtaviin sukunimiin ja uskonnolliseen diversiteettiin. Turussa. Pinnalta katsoen näin olikin. Mutta kaksikielisessä kaupungissa, jossa oli synagoga, ortodoksikirkko ja pieni muslimivähemmistö, oli kuitenkin selvä raja julkisen ja yksityisen käytöksen välillä. Oltiin ulospäin korrekteja, keskenään ei sitten niinkään.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja itselläni oli onni kasvaa ympäristössä, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuivat ja opin enemmän uteliaaksi kuin ennakkoluuloiseksi mitä tulee erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa.

Täytän tätä julkaistaessa 68 vuotta. Se Suomi, johon tunsin kuuluvani ja josta olin ylpeä, on kadonnut  kuin taikaiskusta. Maa, jossa koko aikuiselämäni tuntui siltä että mennään kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, käänsikin kelkkansa äkkiä ja näppärästi. Nyt on sallittua  julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään, arvostella toisen poliittista kantaa, jos se ei vastaa omaa, syyllistää työttömiä.  Heittää polttopulloja, katsella läheltä kun epätoivoinen yrittää hirttäytyä, toivoa kokonaisten ihmisryhmien kuolemaa. Sitä kuulemma kutsutaan sananvapaudeksi. Ei se sitä ole. Se on kulttuurillista näköalattomuutta ja ääliöimäistä moukkamaisuutta.

Nyt on sallittua julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään.

Suomalaiset ovat perustaltaan ankeaa kansaa, joka pelkää vierasta ja kadehtii, jos olettaa jollain olevan asiat paremmin kuin itsellä. Siihen perustuu paljon myös nykyinen muukalaisviha. Sen sijaan, että oppisimme toinen toisistamme ja käyttäisimme oppimaamme edistämään maamme hyvinvointia, siirrytään siilipuolustukseen ja käännetään mahdollisuudelle selkä.

Ihmetellään mistä johtuu että väestö vähenee, vaikka esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa se kasvaa. Ja miksi Ruotsin talous ja työllisyys kohenee vauhdikkaammin kuin Suomen?

Tässä yksi näkökulma: joka kuudes ruotsalainen on taustaltaan muualta kuin Ruotsista.  Ruotsissa on yli kymmenen miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 maahan muutti yli 163  000, maasta muutti noin 46 000 henkilöä. Samana vuonna Ruotsiin syntyi noin 30 000 ihmistä enemmän kuin kuoli. Kiintiöpakolaisia Ruotsi on ottanut eniten kaikista EU-maista, noin 1900 henkilöä vuosittain. Tänä vuonna se on ilmoittanut ottavansa 3 400, maailman pahan pakolaistilanteen vuoksi ja vuonna 2018 jopa 5 000. Ruotsin bruttokansantuotteen odotetaan tänäkin vuonna kasvavan 3,4 prosenttia.

Emme elä umpiossa.

Suomi? Maahan syntyi vuonna 2016 noin 53 000 lasta. Kuolleita oli lähes 54 000, suurin luku sitten sotavuoden 1944. Maahan muutti lähes 30 000, maasta muutti noin 14 000 henkilöä. Kiintiöpakolaisia 5,5-miljoonainen Suomi ottaa vuosittain 750. Suomen bruttokansantuotteen ennuste on 1,1 prosenttia.

Olisiko aika tulla alas sieltä puusta ja katsella maailmaa ilman pelkoa ja ennakkoasenteita? Olisiko hyvä laajentaa Suomen juhlavuoden slogania ja kuvitella, että olemme  maailmassa kaikki yhdessä? Emme elä umpiossa, emmekä voi muuttaa mustaa valkoiseksi väittämällä, että rajat sulkemalla ja omaan napaamme tuijottamalla voisimme saada maamme kuulumaan sivistyneiden maiden joukkoon ja taloutemme hyvälle tolalle.

P.S. Kirjoitettuani edellisen luin EVAn analyysistä vuodelta 2015: ”Suomi tarvitsee vuosittain 34 000 nettomaahanmuuttajaa, jotta työvoima ei lähivuosikymmeninä supistuisi.”

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Suomi jälleen MM-kisoihin – pelasivat olkapäissään numero 1

Lentopallo on kansainvälisesti menestyvin suomalaislaji. Tshekin Karlovy Varin turnauksessa Suomi silotti tiensä jälleen MM-kisoihin. Viiden päivän putkessa kaatuivat Kypros, Pohjois-Irlanti ja Ruotsi – kukin 3–0 – Espanja ja Tshekki 3–1. Joukkueemme pelasi 17 erää häviten vain kaksi.

Kun maailmassa on 220 lentopalloa pelaavaa maata ja Suomi on rankattu 17:nneksi, niin voidaan olla ylpeitä.

Jälleen kerran maajoukkueemme osoitti myös sivistyneisyyttään kunnioittamalla maamme ykköslentopalloilijan presidentti Mauno Koiviston hautajaisia pelaamalla olkapäissään numero yksi.

Siis tuimiin toimiin!

Jatkosotamme aikana Italian diktaattori Benito Mussolini lähetti Suomelle aseapua Terni-kiväärien muodossa. Suomalaisten sotilaiden, minä muiden mukana, kokemus niistä oli lähinnä itsestäänlaukeavia itsemurha-aseita.

Nyt Italian tekniikka on loihtinut maailman nopeimmat Ferrari-autot.

Monacossa F1-kisassa Ferrarit ottivat kaksoisvoiton ja Saksan Mersut on ohitettu. Vaikka Kimi ajoikin kakkoseksi ja Bottas oli neljäs, niin olimme pettyneitä. Sebastian Vettel on taitava kuski ja älykäs strategi. Juuri nyt jälleen maailman ykkönen. Pisteitä hänellä on 128, Hamiltonilla 104, Bottaksella 75 ja Räikkösellä 67.

Jääkiekkomme floppasi nelostilastaan huolimatta MM-kisoissa. Alkulohkossamme selvisimme niukin naukin jatkoon. Sokea kana löysi sitten jyvän ja passitimme USA:n siihen joukkoon, johon me olisimme itse kuuluneet.

Tosi on kuitenkin edelleen se, että jääkiekkomme rämpii keskinkertaisena maana isojen joukossa.

Kiekkosaralla kyllä tehdään työtä ja siitä erikoiskiitos Kummolan Kalelle, mutta paikkaamme emme ole vakiinnuttaneet maailmanmestarien joukossa. Silloin tällöin kyllä tärppää. Kuten nuorissa, mutta miksei kypsällä iällä? Korjaustoimenpiteet ovat herrojen hallinnassa ja heidän rootelissaan.

Siis tuimiin toimiin!

Euroopan mestaruuden ratkaisevat edelleenkin vain Ruotsi, Venäjä, Tshekki ja Suomi. MM-kisat osoittivat, että tähän EM-kisaan pitäisi sallia osanotto monelle muullekin maalle. EHL ei ole urheilullisesti ajan tasalla.

Sympatiani oli HIFK:n kotimaisuuden puolella.

En pidä enää HJK:ta Suomen jalkapallomestaruuden tavoittelijan arvoisena suomalaisseurana.

Kun mestariksi povattu HJK kävi hakemassa 1–0 voiton jumbopään Kemistä, niin HJK:n avauskokoonpanossa oli 4 suomalaista ja 7 ulkomaista pelaajaa. Kun Klubi kamppaili stadin derbyssä HIFK:ta vastaan 0–0, niin suomalaisia oli vain 3 ja ulkomaisia 8. Puhu siinä sitten suomalaisesta jalkapallosta.

HIFK:lla puolestaan oli vain 3 ulkomaista, joten sympatiani oli HIFK:n kotimaisuuden puolella. HIFK puolestaan on kieliseura, mutta kuinkahan moni sen pelaaja taitaa edes ruotsin aakkosia. Tiedän, ettei monikaan.

Ei suomalainen jalkapallo voi kehittyä näin, että omat tulevat kykymme istuvat katsomossa seuraamassa vain keskitasoisten ulkomaisten temmellystä. Heidän määränpäänään vain kuukausipalkka ja siinä ohessa kenties Suomen mestaruus. Sekin vain oman uran siivittämiseksi.

Tässä yksi syy, miksi Suomi on jalkapallon kääpiömaa. Omalta jalkapallouraltani Helsingin Kullervossa vuoden 1950 SM-sarjasta muistan seurahenkisyyden. Ottelujen ja harjoitusten ulkopuolella vietimme aikaa yhdessä. Kävimme elokuvissa, tansseissa tyttöjä pyörittämässä ja muuten vaan kuljeksimme yhdessä pitkin katuja niitä näitä rupatellen. Oluttuoppikierrokset eivät siihen aikaan olleet muodissa.

Olimme tiimi myös kentän ulkopuolella.

Ei raha ratkaise kaikkea.

Menneitä muistellen nykypolvella olisi opittavaa miten joukkue koostetaan. Ei kaikki menestys riipu palkan suuruudesta. Ei raha ratkaise kaikkea. Palkkapelaajilla ei ole seurahenkirakkautta.

On käyty keskustelua pelaako maajoukkueen jäsen tehtävässään roolia itselleen vai maalleen. Sanovat, että on kunnia-asia pukea siniristilippuasu ylleen. Sanat ovat usein kuin herrojen juhlapuheet. Kauniita ja lupaavia, mutta eivät toteutettuja.

Tietysti tässäkin asiassa on monta totuutta. Ruotsin paitaa tavoiteltiin aidosti NHL-pelaajien keskuudessa ja tulos oli MM. Jo kymmenes maailmanmestaruus rakkaalle naapurillemme.

Jotkut ovat isänmaallisia. Toiset raharakkaita oman uransa pönkittäjiä itsekkäästi. Jotkuthan kannustavatkin Suomessa jokaista olemaan oman onnensa seppä, viis Suomesta.

Yleistyksenä voisi kuitenkin kuvitella, että rahan merkitys urheilussa on nykyään niin suuri, että sitä ei voi sivuuttaa kun sanoja asetellaan. Kyllä Paavo Nurmikin  amatööriaikanaan rahastuksen osasi.

Kerrotaanpa legendana sekin, että kun Eläintarhan keväässä kymppitonnin juoksussa järjestäjillä oli varaa juoksijoidemme kuninkaalle maksaa vain kahdeksan tonnia, niin Paavo keskeytti 8 000 metrin kohdalla. Hänen taksansa oli silloin markka per metri pitemmillä matkoilla.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Johanna Ojala-Niemelä

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.)

Arktisen politiikan mahdollisuuksia ei saa hukata

Suomen kaksivuotinen puheenjohtajuus Arktisessa neuvostossa alkoi toukokuussa.

Arktinen alue on herättänyt mielenkiintoa kansainvälisissä toimijoissa alueen luonnonvarojen kuten öljyn, maakaasun ja mineraalien vuoksi. Luonnonvarojen hyödyntäminen ei kuitenkaan ole helppoa herkän arktisen luonnon sekä alkuperäiskansojen oikeuksien näkökulmasta.

Arktinen alue tarjoaa paljon taloudellisia mahdollisuuksia, jotka osaltaan voisivat tukea alueen kehitystä. Potentiaalit digitalisaatioon, kuten e-palveluiden kehittämiseen, kiertotalouteen ja arktisen alueen olosuhteiden tuomiin mahdollisuuksiin kuten kylmäosaamiseen, jossa Suomella on paljon menestymisen mahdollisuuksia.

Suomella on nyt näyttämisen paikka.

Jäämerenrata ja Suomen jäänmurtajaosaamisen vahvistamisen ja hyödyntämisen olisi hyvä näkyä Suomen agendalla puheenjohtajuuskaudella. Pohjoisessa toimineen Barents-keskuksen lakkautaminen maaliskuussa 2017 oli pettymys. Suomen tulisi vakavasti harkita vastaavanlaisen keskuksen perustamista. Se tukisi koko Suomen liike-elämän ponnisteluja, ei ainoastaan Barentsin alueella vaan myös laajemmin arktisella alueella.

Suomella on nyt näyttämisen paikka arktisen politiikan keskiössä. SDP on esittänyt useita elinkeinopoliittisia hankkeita, joita Suomen puheenjohtajuuskaudella tulee edistää.

Tällainen on esimerkiksi Koillisväylän tietoliikennekaapelihanke, jonka toteuttamisella ei ole olemassa poliittisia esteitä, mutta toteutuakseen se tarvitsee poliittista tahtoa. Arktisen neuvoston puheenjohtajuus tarjoaa hyvän mahdollisuuden nostaa aihetta esiin kansainvälisessä yhteisössä. Toteutuessaan kaapelihankkeella olisi positiivisia talousvaikutuksia.

Suomen on otettava johtajuus arktisissa asioissa Euroopassa. Pohjoinen ulottuvuus oli aikoinaan tärkeä avaus, ja siitä tulee syksyllä 2017 kuluneeksi 20 vuotta. Suomen ei pidä tyytyä kommentoijan rooliin, vaan sen tulee olla aktiivinen aloitteentekijä, ja arktisessa politiikassa Pohjoisen ulottuvuuden nostaminen uudestaan tärkeään roolin olisi toimiva osa uutta, aloitteellista Eurooppa-politiikkaa.

Johanna Ojala-Niemelä

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.)

Kolumni

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Populistien kauhistelu ei riitä – osattomuuden kokemus on hyvinvointiyhteiskunnan kipupiste

Poliittisten analyysien keskeinen havainto on viime aikoina – muun muassa Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen – ollut osattomiksi itsensä kokevien kansalaisten suuri määrä.

TV1:n ohjelma 4.5. Trumplandiasta kertoi lohdutonta kieltä teollisuutta menettäneiden paikkakuntien asukkaiden osattomuuden kokemuksista ja lujasta ”messiasuskosta” uuden presidentin lupaamaan muutokseen. Sama ilmiö näkyy Britanniassa, Ranskassa, Italiassa ja meidänkin viimeisissä eduskuntavaaleissa.

Poliittiseksi ratkaisuksi populistien kauhistelu ei kuitenkaan riitä. On kysyttävä, onko  hyvinvointiyhteiskunnan nykyisillä instrumenteilla kykyä torjua, vähentää tai poistaa osattomuutta: objektiivista huono-osaisuutta ja subjektiivista kokemusta oman ihmisarvon menetyksestä.

Populismin valinneiden lisäksi osa äänestämättä jättäneistä todennäköisesti kokee oman äänen merkityksen olemattomaksi, uskoa ”poliittisen eliitin” tahtoon muuttaa tilannetta ei ole. Kysymys ei  ole mitättömästä vähemmistöstä.

Oman arvioni mukaan olemme poliittisen järjestelmän uskottavuuden ja edustuksellisen demokratian kohtalonkysymyksessä. On ymmärrettävää, että monet kansalliset ja kansainväliset kysymykset avautuvat vaikeasti tavalliselle ihmiselle eikä yhteyttä omaan elämäntilanteeseen ole helppo tunnistaa. Tässä suhteessa politiikan kielellä on tärkeä merkitys. Jos poliitikko ei osaa selkokielellä kertoa, miten ongelmat ja niiden ratkaisut koskettavat tavallisten ihmisten elämää, on turha odottaa kannatusta politiikalle.

Tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle.

Kuntavaaleissa käsitellään kuitenkin paikallisia kysymyksiä. Kunnat käsittelevät edelleenkin arkisen elämän tärkeitä tehtäviä: varhaiskasvatusta, perusopetusta ja nuorison asioita, liikuntaa ja kulttuuria, asumista, kunnan tulevaisuuden suuntaa ja arkipäivän turvallisuutta. Mutta tarvitaan myös uusia areenoita kansalaiskeskustelulle: asukas- ja kumppanuustaloja, verkostoja niin fyysisissä tiloissa kuin sähköisestikin.

Sosialidemokraattien erityisenä tehtävänä on luoda areenoita ja keinoja, joiden avulla etenkin politiikkaa vierastavat, ”eliittiä” epäilevät, tiedollisesti heikommat, omaa tilannettaan häpeilevät tai eri tavoin avuttomat ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi, ymmärretyiksi ja vakavasti otetuiksi.

Kansalaisvaikuttamiseen ei riitä edustuksellinen demokratia. Sen paikka on paljon ennen päätöksentekovaihetta. Asukaskeskustelua tarvitaan, kun kerätään tietoa ihmisten arkielämää haittaavista käytännöistä, asuinalueiden tärkeistä kehittämiskohteista, kun haravoidaan asukkaiden mielipiteiden kirjoa,  kun laaditaan uudistuksille asialistaa ja kun luodaan yhteisen vastuun suuntaa ristiriitaisissa kysymyksissä. Aikaa kuluu, mutta parhaimmillaan riski korvautuu vahvistuvalla osallisuudella.

Uusia avauksia osattomuuden käsittelyyn ei kuntavaalien keskustelu tuonut, vaikka sekä kuntalaki – entinen ja nykyinen – että ehdotukset maakunta- ja sote-laeiksi edellyttävät valtuustojen huolehtivan asukkaiden ja palvelujen käyttäjien osallisuuden ja vaikutusmahdollisuuksien toteutumisesta.

Aulikki Kananoja

Kirjoittaja on ylisosiaalineuvos ja Helsingin entinen sosiaalijohtaja.

Kolumni

ARMAS LAHONIITTY

Kirjoittaja on entinen Turun kaupunginjohtaja.

Suomi tarvitsee sosialidemokraattisen presidenttiehdokkaan

Mauno Koivisto on kuollut. Presidentti on kuollut. Viimeinen oikea presidentti, kirjoittivat eräät toimittajat. Koko kansan Manua on muistettu suurella kunnioituksella ja lämmöllä kaikkien kansanryhmien piirissä.

Presidentti Koiviston perintö on edelleen vahva. Se käsittää hyvät suhteet naapureihin, aktiivisen osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön ja Suomen pitämisen konfliktien ulkopuolella. Paasikiven linja niin, että maatamme ei käytetä hyökkäysalustana kenenkään kimppuun ja vakauden vahvistaminen kaikilla toimilla.

Koko Suomi odottaa presidentti Sauli Niinistön ilmoitusta ehdokkuudestaan tammikuun vaaleihin. Koko kevät on odotettu myös SDPn presidenttiehdokasta. Media on ollut mielenkiintoisella tavalla huolissaan sosialidemokratian tilasta sekä täällä että koko Euroopassa.

Puheenjohtaja Antti Rinne on ilmoittanut, että SDP asettaa oman ehdokkaan. Osa sosialidemokraateista on liputtanut jo ryhmittymistä presidentti Sauli Niinistön taakse. Tätä on perusteltu sillä, että omaa ehdokasta ei löydy ja että hän ei kuitenkaan voita. Olen suuresti hämmästellyt näitä kommentteja.

Olosuhteet aikoinaan Urho Kekkosen taakse mentäessä olivat kokonaan toisenlaiset.

Historiasta on syytä oppia, mutta historia ei toista sellaisenaan itseään. Olosuhteet aikoinaan Urho Kekkosen taakse mentäessä olivat kokonaan toisenlaiset. Epäonnistuneen Honka-liiton jälkeen puolue asetti oman ehdokkaansa Rafael Paasion. Tulos oli sillä kertaa huono. Seuraavissa kunnallisvaaleissa ja eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi. Vuonna 1968 ja 1978 oltiin Kekkosen takana. Kyseessä oli silloin selvä linjanmuutos. Kun SDP ei voinut voittaa Kekkosta, oli parasta liittoutua hänen kanssaan. Samalla kertaa SDP pääsi pois ulkopoliittisesta paitsiosta ja kasvoi vahvaksi hallituspuolueeksi.

Presidentin asemaa on muutettu, valtaoikeuksia vähennetty ja pääministeristä tehty todellinen poliittisen vallan ykköskäyttäjä. Samoin on siirrytty suoraan kansanvaaliin. Ulkopolitiikka on kuitenkin edelleen presidentin vallan ykkösasia.

Suomen Keskusta ja vasemmistoliitto ovat jo asettaneet ehdokkaansa. Vihreät on nimennyt Pekka Haaviston vaikka Ville Niinistö voisi ehkä olla nyt vahvempi ehdokas. Perussuomalaiset asettavat omansa ja kokoomus odottaa Sauli Niinistön ilmoitusta.

Toivon että kaikki, myös jo kerran kieltäytyneet, ovat valmiita ehdokkuuteen.

Olisi omituista, ellemme nyt pysty hoitamaan omaa ehdokasta ja kunnollista kampanjaa. Toivon edelleen, että puolueelta paljon saaneet valtiomiehet ja naiset olisivat käytettävissä vaaleissa. Toivon että kaikki, myös jo kerran kieltäytyneet, ovat valmiita ehdokkuuteen. Se on kunniakas tehtävä Suomen ja sosialidemokraattisten arvojen puolesta.

Viimeksi Lahdessa pidetty puoluekokous oli innostunut ja eteenpäin katsova. Se oli myös itseensä luottava ja optimistinen. Vaikka kunnallisvaaleissa ei saavutettu suurimman puolueen asemaa, SDP selvisi kuitenkin toiseksi ja monilla paikkakunnilla tuli voittoja. Mihin nyt on luottamus ja usko omiin voimiin katoamassa?

Meillä on myös loistavia nuoria poliitikkoja, joista voidaan nimittää ehdokas, joka jatkossa on entistä vahvempi tulevaisuuden tekijä. Voidaan tehdä hieno ja tyylikäs tulevaisuuteen katsova kampanja.

Euroopan poliittinen kenttä on liikkeessä. Viimeksi sen osoittivat Ranskan presidentinvaalit. Miksi siis jättää juuri tässä tilanteessa pelikenttä muille puolueille?

Voimme arvostaa presidentti Sauli Niinistön työtä monessa kysymyksessä, erityisesti hänen aktiivisuuttaan suhteiden ylläpitämisessä Venäjään ja Ruotsiin ja läntisiin maihin. Välillä hän on myös tyylikkäästi hillinnyt innokkaimpia liittoutujia ja aseiden kalistelijoita. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa löytyy yhteinen sävel, mutta edelleen on myös keskusteltavaa. Tarvitaan Suomen poliittisen johdon lisäpanoksia aseistariisunnan ja rauhan vahvistamisessa.

Globalisaation rumat jäljet näkyivät USAn presidentinvaaleissa. Ne näkyvät myös monessa Euroopan maassa.

Presidentti Sauli Niinistöltä olen odottanut voimakkaampia puheenvuoroja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymistä vastaan. Globalisaation rumat jäljet näkyivät USAn presidentinvaaleissa. Ne näkyvät myös monessa Euroopan maassa. Suomessa monella mittarilla mitattuna eriarvoisuus lisääntyy jo lapsesta saakka.

Globalisaatio ja maailman avautuminen on tärkeä ja kannatettava kehitys, mutta sen aiheuttamia kustannuksia ei saa jättää yksittäisten kansalaisten ja heidän perheittensä maksettaviksi. Niiden, jotka keräävät globalisaation kasvattamat pääomat, on myös osallistuttava rakennemuutosten kustannuksiin.

Eriarvoistumisen pysäyttäminen Suomessa on omissa käsissämme. Siinä presidentin arvojohtajuudella olisi tehtävää. Siinä SDPn ehdokas voisi toimia innoittajana.

ARMAS LAHONIITTY

Kirjoittaja on entinen Turun kaupunginjohtaja.