Näin katsovat Kamppailu vallasta – eduskuntavaalikampanjat 1945–2015 -kirjan kirjoittajat Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Erkka Railo, Mari K. Niemi ja Sini Ruohonen sekä e2-ajatuspajan tutkija Ville Pitkänen.

Heidän mukaansa uuden median mukanaan tuomat mahdollisuudet eivät kuitenkaan korvaa aikaisempien ajanjaksojen vaalikamppailun muotoja, vaan tulevat niiden rinnalle.

– On hyvä edelleen huomata, että sosiaalinen ja perinteinen media eivät ole toistensa vaihtoehtoja, vaan ne ovat kietoutuneet toisiinsa tavalla, jossa perinteisen median viestejä tulkitaan ja kehystetään uudella tavalla, ja niitä lähetetään samanhenkisille ystäville ja tutuille. Tämä entisestään vahvistaa sosiaalisen median mielipiteitä muokkaavaa vaikutusta, kirjoittajat toteavat.

– Kirjaan tehdyt haastattelut osoittavat, internet ja sosiaalinen media mahdollistavat jatkuvan kommunikaation kansalaisten kanssa ja kansanedustajat myös kokevat velvollisuudekseen ylläpitää tätä vuorovaikutusta.

– Tämä on merkittävä ero jälkimodernin kampanjoinnin kauteen, jolloin oltiin huolissaan poliitikkojen ja kansalaisten erkaantumisesta toisistaan, kirjoittajat katsovat.

Sosiaalinen media lisää kansalaisten ja poliitikkojen välistä yhteydenpitoa. Kääntöpuoli on kirjoittajien mukaan kuitenkin sosiaalisen median synnyttämät ”kuplat”, joissa samanmieliset keskustelevat keskenään ja näkökulmat voivat olla yksipuolisia.

Railon, Niemen, Ruohosen ja Pitkäsen mukaan ”kuplat” muistuttavat esimodernin vaalikampanjan aikoja. Tämä johtuu siitä, että kriittiset äänenpainot muita puolueita ja niiden poliitikkoja kohtaan lisääntyvät.

– Kun poliitikko tietää puhuvansa sosiaalisen median kautta ennen muuta omille kannattajilleen, puhe muuttuu herkästi kriittisemmäksi toisin ajattelevia kohtaan. Poliitikkojen ja poliittisesti aktiivisten puhe sosiaalisessa mediassa muistuttaakin usein toisen maailmansodan jälkeisten vuosien vaalikamppailua, jossa muita puolueita haukuttiin ja mustamaalattiin.

Kirjoittajat toteavat, että tällaisella puheella on laajempiakin seurauksia yhteiskunnalliselle ilmapiirille. Mielipiteet kärjistyvät, kun samaa mieltä olevat puhuvat toisilleen.

Keskusteluilmapiirin kärjistymisellä taasen voi olla seurauksia suomalaiselle politiikalle 1940- ja 1950-lukujen tapaan. Tuolloin puolueiden välinen yhteistyö oli vaikeaa ja hallitukset olivat lyhytikäisiä ja riitaisia, mikä vaikeutti pitkäjänteisen politiikan tekemistä.

– Jyrki Kataisen hallituksen vaikeat sisäiset ristiriidat saattoivat antaa esimakua tällaisesta politiikasta.

Kannatuksen nopeat vaihtelut ja aikaisempaa kärjekkäämmät yhteiskuntaryhmien mielipide-erot pakottavat tuoreen kirjan tekijöiden mukaan puolueet miettimään, millä hallita tilannetta.

– Historian perusteella tapoja on ainakin kaksi: enemmän rahaa ja korkeampaa ammattitaitoa. Vaalirahan merkityksen jatkuva kasvu on 2000-luvun selkeä trendi ja tullee entisestään kasvamaan. Samoin viestinnän ammattilaisten tarjoamia palveluita käytetään jatkossa entistä enemmän.

– Nämä trendit saattavat etäännyttää kansalaisia politiikasta ja heikentää heidän luottamustaan poliitikkoihin, kirjoittajat huolehtivat.

Toinen tärkeä kysymys heidän mielestään on, ovatko kansanedustajiksi valitut suomalaiset niin edustava joukko kansalaisia, että suomalainen demokratia nauttii jatkossakin kansalaisten luottamusta.

– Jo nyt on nähtävissä, että osa suomalaisista näyttää menettäneen uskonsa äänestämiseen. Matalimmillaan äänestysaktiivisuus on 25–34-vuotiaiden pelkän peruskoulun käyneiden ihmisten keskuudessa eli noin 30 prosenttia. Näin alhaisen luvun pitäisi saada hälytyskellot soimaan.