Maailmansodan veteraanit eivät enää ole mukana tämän vuoden Linnan kutsuilla, vaan heille järjestettiin maanantaina oma juhlansa presidentin seurassa.

Viimeisetkin sota-aikana toimineet lotat ja sotilaat alkavat olla jo satavuotiaita, joten presidentinkanslian ratkaisu – joka lähti veteraanijärjestöjen omasta ehdotuksesta – on ymmärrettävä.

Yksi aikakausi on nyt päättymässä. Mediassa on välillä näkynytkin jo poliitikkojen kannanottoja siitä, miten ”veteraaneja” ei enää kohta meillä ole.

Vuosien 1939-1945 sotiin osallistuneet eivät nimittäin ole ainoita, eivätkä missään nimessä viimeisiä ihmisiä, joita Suomen valtio on lähettänyt tai lähettää sodankaltaisiin oloihin ja tehtäviin.

Jostain syystä moni päättäjäkin on silti oudon jyrkästi korostanut, ettei veteraani-nimitystä pitäisi käyttää muista kuin sotiimme osallistuneista. Pahimmillaan se on nähty sotaveteraaneja loukkaavana.

Ikään kuin Afganistanissa vuonna 2014 vammautuneen sotilaan ”korottaminen” esimerkiksi kuntoutuspalveluissa samaan asemaan vähentäisi vuonna 1944 Ihantalassa haavoittuneen ihmisen uhrauksen merkitystä.

Voi olla, että jyrkkyys johtuu huonosta omatunnosta. Suomen valtio jätti sotien jälkeisessä ahdingossaan tai arkailussaan sotaveteraanien ja heidän omaistensa asiat rempalleen liian monen vuosikymmenen ajaksi. Siksi nyt julkisessa keskustelussa vältellään kaikkea sellaista, mikä voisi viedä huomiota sodankäyneiltä ihmisiltä.

EHDOTTOMUUS tässä nimiasiassa on hyvin supisuomalainen erikoisuus. Naapurimaissa veteraani-sana ymmärretään laajemmin ja käytännöllisemmin.

Ruotsissa veteraani-nimellä alettiin kutsua jo 1960-luvulla Kongon rajuissa taisteluissa olleita rauhanturvaajia.

Nato-valtio Norjassa uusia veteraaneja on tullut 1950-luvulta Korean sodasta lähtien. Siellä myös Persianlahden sotaan, Libyan tai Afganistanin operaatioihin osallistuneille kuuluu normaali veteraaniasema, kuntoutuksineen kaikkineen.

TÄSSÄ MEIDÄN ajattelutapamme vaatii päivittämistä, ja uudenlaista veteraaniuden ymmärtämistä.

Tietenkään väkisin sotaan joutuminen ei ollut 1940-luvun suomalaisille samanlainen valinta kuin viime vuosina vapaaehtoisesti rauhanturvaajaksi lähteminen.

Mutta samoin moni muukin asia on nykyisin yhteiskunnassa toisin kuin sota-aikana.

Pelkästään rauhanturvaamisen jatkuessa suomalaiset joutuvat vastedeskin aseellisiin konflikteihin siniristilipun alla, Naton tai YK:n merkki hihassa. Uhoava, aggressiivinen itänaapurimme voi aiheuttaa muitakin yhteenottoja.

Kaikki tämä tuo meille uusia veteraaneja, jotka kokevat Suomen lähettämänä ja käskemänä täsmälleen samat kriisiolojen kauhut kuin heidän edeltäjänsäkin.

Siksi hekin ansaitsevat aidon veteraanistatuksensa, valtion takaaman kuntoutuksen ja henkisen tuen järjestelmät. Ne on luotava valmiiksi etukäteen jo nyt rauhan aikana. Toista kertaa veteraanit eivät saa valtiolta unohtua.