Tyovaen Musiikkitapahtuma Valkeakoskella 28.-31.7.2016

Sunnuntain supertapahtuma lässähtää – ympäristöaktivisti nappaa palkinnon ryömimisestä ja nyrkkisankari vanhenemisesta

Ohjaaja Alejandro González Iñárritu ja näyttelijä Leonardo DiCaprio Oscar-gaalan ennakkosuosikin The Revenantin kuvauksissa.

Jokavuotinen Oscar-gaala järjestetään Los Angelesissa kuluvan viikon sunnuntaina. Suomessa juhlaillan televisioi Yle Teema sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä.

Tänäkin vuonna varsinainen jännitys on vähissä ainakin palkintosarjojen tärkeimmissä kategorioissa. Se on yksi syy, miksen ole jaksanut innostua gaalasta viime vuosina. Pohjimmainen syy on tietysti ehdolla olevien elokuvien keskimäärin keskinkertainen laatu, mutta olkoon se jonkin toisen jutun juuri.

Käyn tässä lyhyesti läpi avainkategoriat ja kerron voittajat.

Parhaan elokuvan Oscareista kilpailee kahdeksan elokuvaa. Olen nähnyt ne kaikki. Elokuvat voi jakaa karkeasti kolmeen eri ryhmään.

Ensimmäisessä ovat tähtinäyttelijöillä ryyditetyt suuren luokan toiminta-, jännitys- ja seikkailufilmit: The Revenant, Mad Max: Fury Road, Yksin Marsissa ja Vakoojien silta. Niiden ohjaajat ovat jo juhlittuja konkareita: Alejandro González Iñárritu, George Miller, Ridley Scott ja Steven Spielberg.

Toisen ryhmän muodostavat tositapauksista ammentavat ”tietoelokuvat” Spotlight ja The Big Short, joiden ohjaajat Tom McCarthy ja Adam McKay ovat useimmille vieraita. Edellinen tunnetaan ehkä paremmin näyttelijänä, toinen taas Will Ferrellin kanssa tekemistään komedioista.

Kolmanteen jäävät ehdokaslistan suurimmat yllättäjät Brooklyn ja Room, joiden mahdollisuudet voittoon ovat 0%.

***

Pelin henki on selvä. Meksikolaisen Iñárritun The Revenant on ylivoimainen ennakkosuosikki, jolla on plakkarissaan jo parhaan draamaelokuvan Golden Globe -pysti. Iñárritu nappaa palkinnon myös ohjauksesta tuloksia luotettavasti ennakoivan Directors Guild of American (DGA) tunnustuksen arvovallalla.

Myös Emmanuel Lubezkin voitto kuvaajien sarjassa on kirkossa kuulutettu. Mikään elokuva tänä vuonna tuskin ravistelee kroppaa yhtä fyysisesti kuin The Revenant, vaikka sen yksioikoinen kostotarina on tuhannesti nähty.

Haastajista lähimpänä ovat Spotlight ja The Big Short, mutta niiden tietty samanlaisuus kriittisinä yhteiskunnallisina elokuvina hajottaa äänet, eikä kumpikaan nouse haastamaan ennakkosuosikkia.

Christian Bale kilpailee miessivuosan Oscarista elokuvasta The Big Short.

Yksittäisistä nimistä eniten ennen gaalaa on tainnut puhuttaa ympäristöaktivistinakin tunnettu Leonardo DiCaprio, aikamme keskeisimpiin amerikkalaisiin näyttelijöihin lukeutuva tähti, josta on tullut Robert De Niron seuraaja Martin Scorsesen elokuvien luottomiehenä. DiCaprio on ehdolla viidettä kertaa ja jo neljättä kertaa miespääosasta.

Tällä kertaa tärppää, osin siksi, että muut ehdokkaat Matt Damon, Bryan Cranston, Michael Fassbender ja Eddie Redmayne eivät ole ehdolla uransa mieleenpainuvimmasta roolista – ei edes Redmayne, joka voitti viime vuonna Stephen Hawkingin muotokuvasta.

Parhaan kommentin DiCaprion tulevasta voitosta kertoi Jussi-palkitun He ovat paenneet -elokuvan ohjaaja JP Valkeapää, joka vitsaili Twitterissä, että ”paras kivunnäyttelemis-Oscar” tai ”paras ryömimis-Oscar” olisivat luontevampia kategorioita. DiCaprio esittää hyiseen erämaahan hylättyä karhun raatelemaa miestä, joka raivaa tietään metsästä kohti tilientasausta.

Naispääosan Oscarin vie omanlaisensa yllättäjä, Suomessa hädin tuskin tunnettu Brie Larson Roomin kärsivän äidin roolista monen ylistämän Cate Blanchettin (Carol) nenän edestä.

Sivuosien sarjoissakin on sentään jotain tavallisuudesta poikkeavaa koukkua, vaikka suosikit ovat tiedossa. Alicia Vikander on erittäin lähellä palkinnon viemistä Ruotsiin roolistaan Tanskalaisessa tytössä. Carol ja Rooney Mara jäänevät nuolemaan näppejään.

Sylvester Stallone.

Lihaskimppu Sylvester Stallone oli ehdolla edellisen kerran 39 vuotta sitten. Tuolloin hän kilpaili sekä ensimmäisen Rockyn käsikirjoittajana että pääosan näyttelijänä. Nyt veteraani on saamassa pitkän uransa kruunun jo seitsemännestä tulkinnastaan nyrkkeilijä Balboana elokuvasta Creed: The Legacy of Rocky.

Hollywood rakastaa juuri tällaisia legendavirityksiä, mikä ei voi olla näkymättä sentimentaaliseen hurmokseen taipuvissa Oscar-kuvioissa, joten ”Sly” lähtee gaalasta kotiin yhtä Oskaria rikkaampana.

Vieraskielisten elokuvien sarjan voiton vie ensi viikolla Suomen ensi-iltansa saava unkarilainen keskitysleirielokuva Son of Saul, kenties jopa ansiosta. Klaus Härön Miekkailija oli melkein ehdolla.

Osgar-gaalaa varjostanut rasismikohu saattaa näkyä jotenkin sunnuntaina, koska jo toista vuotta peräkkäin kaikki ehdolla olevat näyttelijät ovat valkoihoisia. Muun muassa Will Smith ja Spike Lee boikotoivat tilaisuutta. Koomikko Chris Rock vastaa juontopuolesta, joten ans kattoo nyt.

Keskustelua aiheesta

Suomi-poika Matt Damon palaa Jason Bournessa (2016): Taas CIA kiusaa harmaantunutta tappajaa

Paluu. Hylätyn agentin roolissa mopoilee taas suomalaissukuinen Matt Damon.

Robert Ludlumin luomaan hahmoon perustuvia elokuvia kuvattiin viime vuosikymmenen alussa ensin kolme, joista ensimmäisen, Medusan verkon (2002) ohjasi Doug Liman.

Yllätyshitiksi ponkaisseen elokuvan tarina monisyisine juonihaaroineen heijastelee Nixonin Amerikan jälkeisiä epäluuloja virallisen koneiston rehellisyyteen, mutta myös 2000-luvun alun terrorismi ja sen vastainen sota tarjosivat hyvät puitteet valtion kouluttaman tappajan pitkälle pakomatkalle, jonka aikana muistinsa menettänyt miekkonen selvittelee oikeaa identiteettiään.

Tuottajaksi siirtyneen Limanin paikan vielä tehokkaammissa jatko-osissa otti britti Paul Greengrass, joka juoksuttaa päähenkilöä mantereelta toiselle kiihkeää uutisrealismia jäljittelevissä toimintakohtauksissa, joissa on hivenen aitoa paikallisväriäkin.

ELOKUVA:
Jason Bourne
Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, Vincent Cassel, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander
2016, 123 minuuttia
En uskonut hetkeäkään sarjan loppuvan sen loogiseen huipennukseen Medusan sinetti (2007), vaikka muuntyyppisissäkin elokuvissa menestynyt näyttelijä Matt Damon ilmoitti saaneensa tarpeekseen Jason Bournen roolista. Kävi kuten ennakoin, että houkutus lypsää tuottoisaa lehmää myös tulevaisuudessa kävi vastustamattoman suureksi, mutta luonneroolien Jeremy Renneristä ei ollut paikkaamaan suomalaissukuista Hollywood-tähteä Medusan perinnössä (2012), jonka piti olla uuden päänäyttelijän kanssa tehty pelinavaus.

Vaisun vastaanoton jälkeen sarjan takaisin alkuperäisille jäljilleen sinkauttava Jason Bourne (2016) uskottiinkin jälleen Damonin ja Greengrassin käsiin, vaikkei kummallakaan luulisi olevan enää todistettavaa vanhan vellin kauhomisessa. Mutta rahallahan saa ja hevosella pääsee.

Ensin Greengrass avustaa katsojia palauttamalla mieleen Bournen vaiheita nuoresta palkkamurhaajasta jahdatuksi virkaheitoksi. Agentin painajaiseksi paljastuvan kertausjakson katsottuaan yleisö kuitenkin hämmästyy, miksi koulutettu sotilas joutuu hankkimaan elantonsa laittomista nyrkkitappeluista. Lopun aikaa saamme tuijottaa kyynistä vanhan toistoa, jossa petetty Bourne revitään vielä aikaisempaakin höttöisemmillä verukkeille iskemään häntä jahtaaville CIA:n pyrkyrimäisille despooteille luuta kurkkuun, kun ei muutakaan mukamas voi.

Agentin onneksi hänelle tarjoavat toistuvasti apuaan kauniit nuoret naiset, jotka ovat halukkaita vaarantamaan uransa ja henkensä entisen palkkamurhaajan vuoksi.

Ruotsalainen Alicia Vikander ja yksi ilme.

Ruotsalainen Alicia Vikander ja se ilme.

Ei tällaista soopaa tietenkään kannattaisi loputtomasti tyrkyttää Bondien haastajaksi, vaikka Bourne-elokuvat alun perin pakottivatkin nollanollaseiskan muuttumaan nykyaikaa paremmin heijastavaksi kompleksiseksi ongelmakimpuksi. Viimeistään nyt Damonin antisankarihahmo vaikuttaa itse harmaantuneelta eikä katsoja voi ymmärtää syitä, miksi jenkkien tiedustelupalvelun kyylien tarvitsisi jälleen munata itsensä napatakseen karussa vuosia eläneen ja paremmin katutappelijana viihtyvän mykän todistajan. Näemmä CIA:lla ei ole parempaakaan tekemistä kuin vehkeillä Vincent Casselin katkeroituneen agentin kanssa.

Uskottavuudella ei tarvitse tietenkään päätä vaivata, mutta Bournen kuolleen isän sekoittamista soppaan luulee ensin sisäpiirin vitsiksi. Kyse ei kuitenkaan ole silmää nikkaavasta parodiasta vaan toistasataa miljoonaa dollaria maksavasta eliittiviihteestä, jossa mitään ei jätetä sattuman varaan.

Rutiininomaisessa seikkailussa kaahataan romurallia tuhatta ja sataa milloin missäkin kaupungissa liikennesäännöistä piittaamatta, isketään surutta nyrkkiä naamaan ja väännetään kaulaa katki minkään tuntumatta miltään. Ruotsalainen Oscar-voittaja Alicia Vikander vetää kyberosaston pomon roolin yhdellä ilmeellä. CIA-pamppu Tommy Lee Jones ja Damon jaksavat hiukan irvistelläkin ilmeisesti vanhasta muistista, mutta kovin leipääntyneen oloisina. Ihmekös tuo, kun taas ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Ohjaaja Paul Greengrass lypsää lehmää.

Ohjaaja Paul Greengrass lypsää lehmää.

Kyllä Greengrass ohjata osaa, katsokaa vaikka Verinen sunnuntai (2002) tai United 93 (2006), mutta otaksun, ettei kiinnostus suoran toiminnan ja purkausta kypsyttelevien suvantokohtien annosteluun ole enää huipussaan tässä tyylilajissa. Katoilla hyppelyt, tappelut ja muu rajumpi action ovat kuvastoltaan puuroutuvaa farssia, jossa kohteiden ja henkilöiden etäisyydet sekä muut yleisön tajuamisherkkyyttä lisäävät kiinnekohdat ovat yhtä sotkua.

Kameran hosuvan heilumisen kyytipojaksi elokuva tarjoaa eniten näyttöruutuihin tuijottamista, puhelimiin vastaamista ja toimistohuoneissa palpattamista. Mistään vanhahtavasta eurooppalaisesta charmista ei ole enää tietoakaan Las Vegasin uhkapeleissä.

Elokuva jatkaa suureen yleisöön hyvin uppoavaa populistista syöttöä alamaisensa kylmästi hylkäävistä instituutioista, jotka haluavat vain pelastaa oman nahkansa. Snowden-viittaukset kelpaavat sanalliseksi yhteiskuntakritiikiksi. Nykivä leikkaus ja erikoiset kuvakulmat eivät tietenkään yksin riitä jännityksen puristamiseen kaksituntisen elokuvan ajaksi.

”Jason Bourne” ei esitä enää arvoituksellista. Mylly pyörii jatkossakin — Damonin kanssa tai ilman.

Keskustelua aiheesta

Liaanimies ei jodlaa – Tarzanin legendan (2016) lihasveistos ei kätke valkoisen yli-ihmisen poliittisuutta

Taistelupari. Lihaksikas Tarzan (Alexander Skarsgård) pelastaa Janea vihollisten kynsistä amerikkalaisen tohtorin (Samuel L. Jackson) kanssa.

Tarzanin palauttaminen valkokankaalle kallishintaisena spektaakkelina on paitsi taloudellinen myös imagoriski. Ensimmäinen Tarzan-opus ilmestyi yli sata vuotta sitten täysin erilaiseen, siirtomaaisäntien ja riistettyjen alusmaiden maailmaan. Edellinen isompi elokuva, Hugh Hudsonin ohjaama Greystoke: Leganda Tarzanista, apinain kuninkaasta ilmestyi vuonna 1984.

Kaupallisena satuna Edgar Rice Burroughsin kirjasarjan sankarihahmo putoaa oudolle katvealueelle, jossa se ei välttämättä vetoa mihinkään yleisösegmenttiin. Yhtäältä elokuva peilautuu Indiana Jonesin tyylisten kaukomaissa tapahtuvien seikkailufilmien kilpailijaksi ja toisaalta markkinoita nykyään hallitsevien supersankarikuvitusten vanaveteen. Vaarana on jääminen pelkäksi museaaliseksi kuriositeetiksi historian pölyisiltä sivuilta, vaikka tuotantoon onkin ladattu kaikki nykypäivän turhakkeet muovisista digitehosteista alkaen.

Alkuperäistä tarinaa raskauttavia rasismia ja seksismiä on vielä vaikeampaa sulauttaa osaksi poikahenkistä toimintaa, mutta niitä pakoonkaan ei oikein pääse uhraamatta koko alkuasetelmaa mustia villejä, eläimiä ja kaunotarta hallitsevasta valkonaamasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätään poliittisesti Janea tähdellisempi musta tohtori.

Ilman minkäänlaisia pidäkkeitä pilvenpiirtäjien seinämillä liihottavien Batmanien tai Hämähäkkimiesten rinnalla kapeasti liikkuva liaanimies vaikuttaa vain tavalliselta kuolevaiselta, johon lohduttavaa eskapismia kaipaavat 2010-luvun teinipojat eivät ehkä samastukaan enää samalla tapaa kuin vanhemmat sukupolvet. Jopa Johnny Weissmullerin tähdittämien elokuvien kuuluisin tavaramerkki, Tarzan-jodlaus, on uhrattu liian naurettavana.

Yleinen urbanisoituminen ja luonnosta vieraantuminen ovat myös omiaan lisäämään etäisyyden tunnetta viidakossa kasvaneeseen sivistymättömään kloppiin, jolla ei ole anonyymin city-rankaisijan ylpeää eetosta tai sivullisen nörtin hämillisyyttä. Vielä tunkkaisemmalta saattaa vaikuttaa aikuistumisensa jälkeen kotiinsa Englantiin Greystoken jaarliksi palanneen vakavan miehen keekoilu parlamentin ylähuoneen arvostettuna jäsenenä sekä sanansa ja ilmeensä tarkkaan harkitsevana herraskaisena siniverisenä.

Janen lumoissa Tarzan.

Janen lumoissa Tarzan.

Kun brittiaatelinen (ruotsalainen Alexander Skarsgård) tempaistaan uudelleen mukaan Afrikan pimeimpään sydämeen Kongoon psykoottisen belgialaisen puliveivarin (itävaltalainen Christoph Waltz) toimesta epäuskottavalla suunnitelmalla, ei kestä aikaakaan ennen kuin puoliso Jane (Margot Robbie) vedetään mukaan valtapeliin, jossa timantitkin ovat ikuisia.

Pelastaakseen hikisissä oloissa hehkunsa säilyttävän rakkaansa hengen Tarzan on taas valmis riisumaan pukunsa ja paljastamaan tuiman skandinaavinäyttelijän ankaran lihastreenin tulokset. Sen rinnalla elokuvantekijät eivät jaksa liiemmin panostaa avuttomana kahleisiin sidottuun Janeen, vaan päivittävät tämän muutaman poikkipuolisen sanan ja uhmakkaan eleen varaan.

Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta.

Tarzanin rinnalle toiseksi fyysiseksi toimijaksi kärrätäänkin poliittisesti vaimoa tähdellisempi musta tohtori, entinen palkkasotilas (Samuel L. Jackson), joka keksii katua intiaaneille ja meksikolaisille tekemäänsä pahaa töksähtävässä tunnustuspuheessa. Tämänkaltaisilla hatusta vedetyillä kaneilla elokuva uskottelee olevansa nyt historian hyvällä puolella ”kritoisoidessaan” orjakauppaa ja kansanmurhia.

Suurinta syntisäkkiä ei silti soviteta transatlanttisten liittolaisten Amerikan ja Britannian niskaan vaan vanhaa korruptoitunutta manner-Eurooppaa edustavan Belgian velkaantuneelle kuninkaalle ja tämän ahneuden sokaisemalle palkolliselle.

Hämmentävän keinotekoiselta näyttävälle visuaaliselle kuvastolle tuhratun puusta pudonneen (sic) keitoksen jäykkää konservatiivisuutta alleviivaa kongolaisten työntäminen pelkiksi uhreiksi ja sijaiskärsijöiksi, joiden yläpuolelle heidän kanssaan elänyt mutta verenperimästään oppineisuutensa ammentanut Tarzan kohoaa.

Viidakon kuningas on kenties haavoittuvainen mutta silti valkoinen yli-ihminen verrattuna mustiin alkuperäisasukkaihin.

Ensimmäisen suuren kansainvälisen elokuvapääosansa tekevän Skarsgårdin totinen tulkinta ei jätä minkäänlaista sijaa pienelle pilkkeelle silmäkulmasta ironisoimaan moninkertaista myyttiä ja paksua legendaa. Kasvottomimmat Potter-elokuvat ohjannut David Yates on jälleen kerran hajuton leipäpappi ilman persoonallisen kädenjäljen häivää.

ELOKUVA:
Tarzanin legenda
Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Alexander Skarsgård, Samuel L. Jackson, Margot Robbie, Djimon Hounsou, Christoph Waltz
2016, 110 minuuttia
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Yksi suurista on poissa: elokuvaohjaaja Abbas Kiarostami kuoli 76-vuotiaana

Kuva: Lehtikuva

Iranin tunnetuimpiin elokuvaohjaajiin kuuluva Abbas Kiarostami on kuollut.

Kiarostami oli 76-vuotias ja sairasti syöpää. Iranin median mukaan ohjaaja kuoli Ranskassa, minne hän oli matkustanut viime viikolla syöpähoitoihin.

Kiarostami ohjasi urallaan kymmeniä elokuvia. Hänen tunnetuin työnsä on elokuva Kirsikan maku, joka voitti Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun vuonna 1997.

Kiarostami edusti niin kutsuttua Iranin elokuvan uutta aaltoa, joka sai alkunsa 1960-luvulla. Hän jäi Iraniin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen, vaikka monet muut elokuvaohjaajat pakenivat ulkomaille.

Kiarostami teki elokuvia, jotka kertovat iranilaisten koettelemuksista ja arjesta. 2000-luvulla hän ohjasi ensi kertaa elokuvia myös ulkomailla.

Vaikka Kiarostami sai uransa aikana lukuisia elokuvapalkintoja, useita hänen töitään ei ole saanut näyttää Iranissa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

”Kerrotaan Suomesta puoli, jota ei ole nähty maailmalla” – Jokisen Pahan kukat voitokas Shanghaissa

Kuva: Lehtikuva
34888554
Antti J. Jokinen on voittanut parhaan ohjauksen palkinnon Pahan kukat -elokuvallaan Shanghain kansainvälisellä elokuvafestivaalilla. Kuvassa Jokinen (vasemmalla) ja elokuvassa näyttelevät Mikael Gabriel, Viljami Nojonen ja Juno.

Shanghain kansainvälisellä elokuvafestivaalilla palkittu ohjaaja Antti J. Jokinen uskoo, että Pahan kukat palkittiin paitsi ohjauksesta myös aihevalinnasta.

– Tässä kerrotaan Suomesta sellainen puoli, jota ei ole nähty maailmalla, Jokinen kertoo STT:lle puhelimitse Shanghaista.

Jokinen jatkaa, että lähiönuorista ja syrjäytymisestä kertova elokuva kohtasi vastustusta koko sen tuotannon ajan.

– Tuntui, että ajateltiin, ettei tällaista elokuvaa saisi tehdä Suomesta. Se vaikutti tuntuvan ihmisistä jotenkin vaaralliselta.

Jokinen kiinnostui aiheesta muutama vuosi sitten Tukholman lähiömellakoiden myötä. Hän näki mellakoissa pahoinvointia ja halusi antaa näille ihmisille äänen.

Elokuvaa varten Jokinen koekuvasi lähes 500 suomalaista lähiönuorta ja haastatteli 60. Elokuva on fiktiivinen, mutta Jokinen kertoo yhdistelleensä siinä erilaisia ihmiskohtaloita ja rikoksia.

Uskon naiivisti siihen, että ihmiset ovat hyviä.

Jokisen mukaan Shanghaissa Pahan kukat on saanut tunnustusta realistisuudesta. Hänen tarkoituksensa olikin näyttää lähiöiden koko todellisuus.

– Kun sanon todellisuus, en missään nimessä tarkoita negatiivista kuvaa. Lähiöissä on paljon onnellisia ihmisiä, paljon perheitä ja rakkautta sekä hyvinvointia. Enemmänkin tämä elokuva kertoo siitä, että jossain vaiheessa tyytymättömyys voi kasvaa niin, että se johtaa mellakoihin.

Jokinen tahtoi välittää paitsi Pahan kukissa, kuten aikaisemmissa elokuvissaankin sen, että vaikka ihmiset tekevät pahaa, he eivät välttämättä ole pahoja.

– Uskon naiivisti siihen, että ihmiset ovat hyviä ja jos he käyttäytyvät huonosti, se johtuu pahoinvoinnista.

Pahan kukat saa Suomen ensi-iltansa 30. syyskuuta. Sen pääosissa esiintyvät muun muassa räppärit Juno ja Mikael Gabriel sekä näyttelijä Krista Kosonen.

Shanghain elokuvafestivaali kuuluu maailman merkittävimpien elokuvafestivaalien joukkoon. Pahan kukat osallistui festivaalin pääkilpasarjaan.

The Neon Demon (2016) eli kuinka kaikki oikeasti kaunis on uhrattavissa väärän jumalan alttarilla

Nousukas. Maalaistyttö Jesse (Elle Fanning) loikkaa melkein yhdessä yössä huipulle Los Angelesin valoloisteessa.

”Kauneus ei ole kaikki mitä on. Kauneus on ainoa mitä on.”

Pysäyttävän ajatuksen zeitgeististamme sisältävä Nicolas Winding Refnin tuorein elokuva käsittelee viihteen ja laajemmin koko länsimäisen kulttuurin obsessiivista suhtautumista kauneuteen ja nuoruuden häviävään unelmaan. Siinä elämän tarkoituksena ovat menestys ja täydellisen ulkokuorisuuden tavoittelu.

Teoksen johtoajatus tarkentuu liki dystooppiseksi, kuinka kaikki oikeasti kaunis on uhrattavissa tämän väärän jumalan alttarilla ja kuinka pitkälle epätoivoiset ihmiset ovat valmiita menemään jo valmiiksi utopististen ja aina vain kauemmas karkaavien haaveidensa vuoksi ja mitä voidaan menettää hävityssä taistelussa.

Kamppailun syvempi traagisuus syntyy siitä, ettei kukaan tunnusta horisontissa häämöttävää tappiota. Meistä kukaan ei ole immuuni vanhenemiselle ja viimein kuolemalle. Mutta aina voi yrittää, ja sitä tämän elokuvan henkilöt tekevät nihilistisesti ja traagisesti.

Alussa mainitsemani lainaus kuullaan Alessandro Nivolan esittämän tylyn muotisuunnittelijan suusta elokuvan julistaman hyytävän teesin kiteytymänä. Tälläkään kertaa tanskalaisohjaajalla ei ole tarjota minkäänlaista toivoa tai pelastusta henkilöilleen.

ELOKUVA:
The Neon Demon
Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malone, Alessandro Nivola, Karl Glusman, Keanu Reeves
2016, 118 minuuttia
Kaikkien huulilla tärkeillä kansainvälisillä filmifestivaaleilla nykyään keekoileva Refn onnistui yllättämään vuosikymmenen alussa viipyilevällä autofilmillä Drive (2011). Siinä hän yhdistää onnistuneesti myyttisen westernin ja kovaksikeitetyn noirin maailmat vaiteliaan erakon sankarihahmoon.

Cannesissa palkittua ohjausta seurannut tyhjäpäinen kostofantasia Only God Forgives (2013) tuuttaa puolestaan onttoa symboliikkaa ja pulp-kuonaa sellaisella syötöllä laveriin, ettei teoksen anniksi jää kuin tehokkaasti tyrmäävää väkivaltaviihdettä ryöpsähtävine raakuuksineen.

Tällä Refn teki siis nopeasti selväksi, että edellisen surumielinen retroeksistentialismi jää jatkossa kakkoseksi hänen tarpeelleen tyrkyttää provokatiivista primitismiä. En ole valinnasta mielissäni. Pari viikkoa sitten niinikään Cannesissa esitelty The Neon Demon (2016) on sinänsä näyttävissä verenkarvaiden ja sysimustien sekä puhtaanvalkoisten ja neonvalojen kuvavuorotteluissaan silti suorastaan jännitteetön.

Ongelma korostuu, koska vastaavia Los Angelesiin sijoittuvia rappiokuvauksia on riittänyt markkinoilla viime vuosina. Etenkin Terrence Malickin Knight of Cups (2015) ja David Cronenbergin Maps to the Stars (2014) kertovat paljon kiinnostavammin kuuluisuuden kiroista ja elämänvalheiden kasautumisesta.

The Neon Demon lienee satiiri tai kärjistävä kauhukuva, jonka korostuneen epädramaattinen alku räjähtää lopulta tuimaan huipennukseen. Totinen ilme hymyttömine henkilöineen vaikuttaa silti vain ryppyotsaiselta. Maailman kurjuutta kuuluttava ohjaaja on aiemminkin tunnustanut velkaansa ranskalaiselle Gaspar Noélle, eikä hänen visuaalinen palettinsa ole nytkään kaukana Irreversiblen (2002) hurjuudesta. Mitään todellista vimmaa tai eetosta Refn ei silti onnistu loihtimaan, vaikka elokuva kuinka koettaa kohahduttaa päälle liimatuilla kauheuksillaan, joita en halua tässä kirjaimellisesti paljastaa.

The Neon Demon jättää maailman taakan tosissaan ottavan lukiopojan yksinuottisen teelmyksen vaikutelman seuratessaan maalaistytön nousua kohti mallimaailman huippua ohi kateellisten kilpailijoittensa. Sen mahdolliset ironiset viritykset eivät kuitenkaan järkytä ketään. Elle Fanningin rooli tähdeksi nousevana tyrkkynä on epäkiitollinen, koska tämän henkinen muutos näyttäytyy loikkana eikä niinkään siirtymänä, jossa valta viettelee hitaasti mutta varmasti.

Mässäilyn rinnalla elokuvan yhteiskunnallinen viesti tuntuu hurskastelulta.