”Lalli (mahdollisesti Laurentius, Lauri tai Lalloi) on otaksuttavasti 1100-luvulla elänyt köyliöläinen talonpoika, joka kansanperinteen mukaan surmasi piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä 20. tammikuuta noin vuonna 1156.”

Ville Jalovaara

Näin kuvaa Wikipedia kansallispyhimyksemme surmaajaksi nimettyä Lallia. Mitä tiedämme tästä kirkkohistorian professorin Tuomas Heikkilän suomalaiselle kulttuurille keskeisiksi hahmoksi nostamasta Lallista?

Tutkimustensa pohjalta Heikkilä on edelleen sillä kannalla, kuten 2005 ilmestyneessä Pyhän Henrikin legendassa: historiantutkimuksen näkökulmasta emme tiedä hänestä juuri mitään. Emme voi olla varmoja oliko Lallia sen enempää kuin hänen surmaamaksensa väitettyä Henrikiäkään oikeasti olemassa. Henrik ja hänen surmaajansa liikkuvat toden ja mielikuvituksen rajamaastossa.

Tarina Köyliönjärven tapahtumista koostuu epävarmoista historiallisista lähteistä, vaikka kertomus on värikäs. Henrikin ja Lallin kohtaamisesta on kaksi viitettä yli muiden: 1200-luvun lopussa latinaksi kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda sekä suomenkieliset kalevalamittaiset kansanrunot, jotka tunnetaan Piispa Henrikin surmavirtenä. Lisäksi on muuta varsinaissuomalaista kansanperinnettä.

Päälähteet kertovat tarinasta eri tavoin. Latinankielinen, kirkon käyttöön tarkoitettu legenda esittää tapahtumista virallisen totuuden Henrikin kannattajien näkökulmasta. Sen mukaan piispa halusi rangaista jo aiemmin murhan tehnyttä pahantekijää kirkollisella kurilla, minkä seurauksena Lalli surmasi Henrikin. Surmavirsi puolestaan on Heikkilän mukaan Suomen vanhimman historian kiistellyin kirjallinen lähde, jonka vanhin kirjoitettu versio on peräisin 1600-luvun lopulta.

MIELENKIINTOISTA on, että vaikka luterilaisessa teologiassa ei juuri pyhimyksiä kumarrella ensimmäisenä piispana ja kristinuskoon Suomeen tuojana pidetty Henrik tekee tässä poikkeuksen. Henrikin ja samalla Lallin korottamisessa muutaman tunnetun teologin puumerkki näkyy meidän aikaamme asti. 1900-luvun kirkkohistoriassa Henrikin sijoittamista aikaan ja paikkaan vahvisti arkkipiispana 1950- ja 1960-luvuilla toiminut kirkkohistorian professori Ilmari Salomies.

Vanha perimätieto sijoittaa Henrikin surman Satakuntaan Köyliönjärven jäälle, jossa pieni Kirkkokarin saari on vakiintunut surmatyön päämuistelupaikaksi. Kansallisromantiikan 1800-luvulla keksimästä paikasta ei toki ole kysymys, sillä 1900-luvun alun arkeologisissa kaivauksissa saarelta on löydetty 1300-luvulle ajoitettuja rahoja ja keskiajalle ajoitetun kappelin pohja.

Kun faktat ovat olleet Henrikin surmakertomuksessa vähissä, niitä on Köyliössä jatkettu keksimällä Lallin elämänvaiheisiin liittyviä paikkoja. Paikkakunnalta löytyy niin Lallinmaja kuin Lallin itkukivin. Sadan vuoden takaiset arkeologiset kaivaukset, joiden pyrkimys oli löytää Köyliöstä todisteita tapahtuman historiallisuudesta, tuovat mieleen kotimaisen version elokuvahahmo Indiana Jonesin etsimästä Graalin maljasta, jota Jeesus käytti viimeisellä ehtoollisella.

Suomessa muinaisista kertomuksista viehättyneet arkeologit etsivät 1920-luvun alussa Saaren kartanon alueelta kaivauksin esimerkiksi Lallin äidin hautaa ja muita vastaavia kohteita.

KIRKKOHISTORIAN professori Heikkilä kääntää Lallista jokaisen kiven ja nostaa hänelle tutun tutkimuskohteen samalla asemaan mitä nykyisessä maallistuneessa ja monikulttuurisessa Suomessa on vaikea tunnistaa. Sen, että Lallin suuruuden päivät ovat oh,i Heikkilä myöntää itsekin kirjansa viimeisillä sivuilla. Nuijasodan sankarina tunnetun Jaakko Ilkan ja Vänrikki Stoolin Sven Dufvan tavoin Lalli on jo hyvää vauhtia matkalla historian hämärään, jossa hänen nimensä tunteminen ei ole kaikille enää yleistietoa.

Lalli on toki yhä paikkakunnan suuri poika Köyliössä, jossa Salen edessä seisoo vuonna 1989 paljastettu paikallisen Säästöpankin suuruuden päivinä kustantama patsas. Kiitos pankin 100-vuotisjuhlien Köyliössä Lallin todennäköisesti tuntevat vielä päiväkoti-ikäisetkin. Muualla Suomessa tilanne on jo toinen.

Yhtenäiskulttuurin murtumisen ohella tähän on varmasti vaikuttanut Heikkilän kaltaiset myytinmurtajat. Satuhahmot eivät kelpaa kansakunnan merkkimiehiksi samalla tavoin kuin historialliset vaikuttajat. Mielenkiintoista olisi tehdä katugallup Helsingin rautatieaseman edessä ja kysyä, kuinka moni tietää kuka on Lalli. Parikymmentä vuotta sitten varmaa melkein jokainen haastateltu olisi osannut vastata tähän kysymykseen. Tänään tilanne on toinen.