Katsotaanpa ensin 30 vuoden takaista aikaa. Hallitus irtautui yya-sopimuksesta, haki EY-jäsenyyttä ja teki isot asekaupat ostamalla Hornet-hävittäjät.

Kaikki tämä tapahtui vuonna 1992, johon entinen pääministeri Esko Aho pureutuu tuoreessa kirjassaan 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa (Otava 2022).

Toisin kuin pari vuotta sitten ilmestyneessä Ahon pääministerikauden (1991-1995) ensimmäistä vuotta käsitelleessä kirjassa 1991 – Mustien joutsenten vuosi (Otava 2020) Aho ei tyydy kronologiaan. Hän löytää paljon historiallisia yhteyksiä vuoden 1992 tapahtumille ja etsii niille verrokkeja myös nykyajasta. Tämä osoittautuu erinomaiseksi valinnaksi lukukokemuksen kannalta.

1992 tarjoaa Aholle myös paikan osallistua viime aikoina vahvasti käynnissä olleeseen suomettumiskeskusteluun – päättyihän Suomen ja Neuvostoliiton välinen yya-sopimus heti vuoden alussa tammikuussa 1992.

AHON MUKAAN Suomi joutui sopeutumaan toisen maailmansodan jälkeen ”Teheranin kaavaan”. Tällä hän viittaa 1943 Teheranin konferenssiin, jossa Suomi niitattiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Kokouksessa istuivat Josif Stalin, Winston Churchill ja Franklin Roosevelt.

”Teheranissa sovitun etupiirijaon ja sen hengessä syntyneen yya-sopimuksen ajan kovimmat kriitikot tulkitsevat historiaa niin, että Neuvostoliiton vaikutuksen torjumiseksi kaikki olisi ollut mahdollista, kunhan vain valtiojohto olisi suoraselkäisesti uskaltanut pitää päänsä. Näin ajattelevat unohtavat, että vaikka pystyimme pysäyttämään puna-armeijan, Suomi lukeutui sodan häviäjiin.”

Aho lataa kirjassaan myös, että ”kaikkien ja kaiken leimaaminen nöyristelyksi tekee vääryyttä erityisesti veteraanisukupolvelle, joka kantoi suurimman taakan myös sodanjälkeisen ajan vaikeista valinnoista”.

Suomettumisen ohella Aho pohtii Venäjän epäonnistunutta integrointia länteen. Aho itse osallistui näihin talkoisiin venäläisen Sberbankin hallituksessa.

EU-parlamentin tammikuisen mietinnön mukaan Aho ja Nord Streamin konsulttina toiminut Paavo Lipponen ovat esimerkkejä ihmisistä, jotka Venäjä tai Kiina on palkannut edistämään etujaan. Mietintö nostaa esiin monia muitakin eurooppalaiseliitin poliitikkoja ja puhuu heidän ”kaappaamisestaan” näiden valtioiden hyväksi.

Menikö Aholta tulevien presidentinvaalien ehdokkuus Sberbankin takia? Siihen palataan tämän artikkelin lopussa.

AHO AVAA kirjansa teemoja Demokraatille Otavan tiloissa Helsingin Uudenmaankadulla. Maanantaipäivälle on varattu ilmeisesti useampi haastattelu ja vauhtiin päästään nyt ensimmäiselle osuudelle kello yhdeksästä kymmeneen.

– Mitä pidit? Aho kyselee alkuun ja varmistaa, että toimittaja on lukenut opuksen.

On lukenut ja matkaan lähdetään suomettumisteemalla. Kirjan perusteella Ahoa nyppii se, että suomettumiskeskustelussa on menty jo överiksi.

Ahon oma viesti on kuitenkin maltillinen. Hän nostaa esiin eroa siinä, miten on suhtauduttu toisaalta Kekkoseen ja miten sodanjälkeiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Tätä kuvaten hän on löytänyt kirjaansa sitaatin tunnetulta Kekkos-kriitikolta Georg C. Ehrnroothilta. Kekkosen ulkopolitiikkaa linjaa kritisoinut Ehrnroothkin oli kuitenkin hyväksymässä vuonna 1993 yya-sopimuksen jatkoa ”vakuuttuneena siitä, että Suomen turvallisuuspolitiikassa ei toisen maailmansodan jälkeen ole ollut eikä ole toista vaihtoehtoa”.

– Tässä sekoittuvat nyt nämä kaksi asiaa, kekkosvastaisuus, kekkoskritiikki sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja.

Tällaista sekoittumista Aho näkee myös Jari Tervon Ylellä esitetyssä Kylmän sodan Suomi -sarjassa.

Vaikka virheitä tehtiin ja kaikki Suomen toiminta ei kestä päivänvaloa, Ahon kannassa painottuu se, miten Suomi kylmän sodan aikana liittyi kuitenkin useisiin läntisiin rakenteisiin Maailmanpankista Pohjoismaiden neuvostoon ja EEC:hen.

Tässä oli Ahon silmissä selkeä jatkumo.

– Puolueettomuuspolitiikka oli yksi yritys saada liikkumatilaa.

”Teheranista” Suomi irrottautui Ahon sanoin kuitenkin vasta vuosina 1990-1992, jolloin Neuvostoliitto hajosi.

KUTEN TODETTUA Aho ei jää kirjassaan vuoteen 1992, vaan katsoo siitä myös eteenpäin aina nykyhetkeen saakka. Päästään viime päivien keskusteluun Euroopan tuskallisista Venäjä-sidoksista ja samalla debattiin suomettumisen tai kuten jotkut sanovat ”uussuomettumisen” ja Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän länteen integroimisen suhteesta.

”Olivatko läntinen maailma ja suomalaiset muiden mukana sinisilmäisiä Venäjän suhteen? Eivätkö sen kanssa tekemisissä olleet poliitikot ja yritysjohtajat ymmärtäneet, mihin maa Putinin komennossa oli menossa? Uskallan väittää, että useimmat Venäjän kanssa tekemisissä olleista tiedostivat siihen liittyvät riskit. Juuri siitä syystä lännen strategiaksi tuli, että Venäjää ei eristetä, eikä sen anneta eristäytyä. Poliittisen ja taloudellisen kanssakäymisen tavoitteena oli integroida Venäjä muuhun Eurooppaan”, Aho kirjoittaa.

Hän nostaa esiin sitaatin tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä ”Krimin haltuunoton aattona” 2013 tammikuussa:

”Suomen politiikan suuri linja on hyvän naapuruussuhteen vaaliminen ja Venäjän sitouttaminen eurooppalaiseen yhteistyöhön”, Niinistö oli todennut tuolloin. Sitaatti on presidentin puheesta Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa.

Vastaavia, tänä aikana ei niin mieltä ylentäviä sitaatteja Aho on hakenut myös esimerkiksi Risto E. J. Penttilältä ja Alexander Stubbilta. Heidi Hautalan, joka ”mielellään esiintyy Venäjän riskin kaukonäköisenä ennustajana”, Aho muistuttaa olleen eduskuntaryhmänsä mukana 1992 vastustamassa sekä Hornet-hävittäjien hankintaa että ”tukemassa maanpuolustuksen alasajoa” eli puolustusmäärärahojen leikkaamista vuosittain 10 prosentilla.

Aho ei myönnä piikittelevänsä saati oikein edes muistuttavansa.

– Oikeastaan sanoisin niin, että on tärkeää olla oikeassa, mutta pitää olla oikeassa oikeaan aikaan.

– On sellainen sanonta, että kun menet ajan hengen kanssa naimisiin, jäät pian leskeksi. Tämä on niin kauhean lyhytjänteistä. Me nyt näemme vain, mitä juuri nyt tapahtuu, hän arvioi suomalaisen suomettumiskeskustelun virettä.

MILLOIN OLISI pitänyt tajuta, mitä Putinin Venäjästä lopulta tulee? Ahon mielestä tämä ei ole jälkipyykin tärkein kysymys, vaan keskeinen kysymys ilmenee seuraavasta:

”Kaikki tiedostivat riskit, vaikka käsitykset niiden mittaluokasta varmasti vaihtelivat. Peruskysymys on, mitä Venäjän suhteen olisi pitänyt tehdä, jotta nuo riskit eivät realisoituisi. Olen vakuuttunut siitä, että pyrkimys integraatioon kannatti, vaikka se epäonnistui”, Aho kirjoittaa.

Mitä Venäjän suhteen olisi sitten pitänyt tehdä? Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…

– Vastakysymykseni on kaikille, jotka sanovat, että oli virhe tehdä näin, mikä olisi ollut oikein? Silloinhan täytyisi tietää, mikä olisi ollut oikea tapa.

Jos Venäjän aiempiin toimiin olisi reagoitu yhtä lailla eristämällä ja pakotteilla kuin nyt sen hyökättyä raa’asti Ukrainaan, Aho pitää todennäköisenä, että nyt nähtyjen kaltaiset asiat olisivat joka tapauksessa tapahtuneet mutta vain nykyistä nopeammin.

Hän ei kuitenkaan löydä vaihtoehtoja sille, että Venäjää yritettiin integroida länteen.

– Se oli ainoa tapa. Ja se epäonnistui, se täytyy rehellisesti sanoa. Se päättyi epäonnistumiseen.

”Länsi epäonnistui tavoitteessaan, että Venäjää ei eristetä eikä sen anneta eristäytyä”, Aho muotoilee kirjassaan.

Onko vastuu siis lännen?

– Minä sanoisin, että Venäjä ei muutu muuten kuin sisältä käsin. Ajatus, että Venäjä muutetaan ulkopuolelta, on mahdoton. Sen muutoksen täytyy lähteä sisältä. Mikä saa sen liikkeelle, mikä on se riittävä voima, se jää nähtäväksi. Olen varma, että muutos tulee. Ei ole epäilystäkään siitä. Mutta miten se tapahtuu, milloin se tapahtuu, ei siihen kauhean paljon pystytä ulkopuolelta vaikuttamaan.

AHO ITSE lähti Sberbankin hallitukseen vuonna 2016, kaksi vuotta Venäjän vallattua Krimin. Hän kertoo, että häntä pyysi ensimmäisenä puhelimitse mukaan pankin pääjohtaja German Gref.

Kirjassaan Aho luonnehtii nähneensä Venäjällä suuren joukon saarekkeita, ”joita hallitsi aito pyrkimys uudistuksiin sekä siirtymiseen käyttämään lännessä omaksuttuja toimintamalleja ja normeja sekä läntistä teknologiaa”.

”Tunnistin riskit, mutta näin järkeväksi lähteä tekemään töitä yhden Venäjän uudistusmielisen saarekkeen hyväksi. Pankki ei ollut mikään Putinin pankki”, Aho väittää.

Aholla oli kokemusta idänkaupasta myös hänen johdettua suomalaisvenäläisen kauppakamarin ja Suomen suurimpien Venäjän kanssa kauppaa käyvien yritysten yhteenliittymän, East Officen hallitusta. Aho on yhä East Officen neuvonantaja.

Toimiston tehtävä on kääntynyt päälaelleen, nyt se auttaa yrityksiä pääsemään pois Venäjältä ja työtä ja tarvetta riittää enemmän kuin koskaan.

– Sberbankista puhuessaan Aho painottaa, että sillä oli kahdenlaisia omistajia.

– Oli Venäjän keskuspankki, joka omisti puolet. Toinen puoli oli vähemmistöomistajia, joita oli paljon, melkein 50 prosenttia. Ne olivat melkein kaikki läntisiä instituutioita. Hallitukseen piti saada tietysti myöskin vähemmistöomistajien edustajia. Minä olin siellä sillä mandaatilla. Venäjän keskuspankki ei äänestänyt minua hallitukseen, vaan olin aina vähemmistöedustajien äänillä hallituksessa, Aho sanoo ja jatkaa tosin perään, että tässä vaiheessa tällä ei ole mitään merkitystä.

Aho kertoo soittaneensa viime tammikuussa Grefille, ettei ole enää käytettävissä hallitukseen. Kausi olisi muutoinkin päättynyt kevään yhtiökokoukseen. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2., Aho jätti pankin siltä seisomalta.

Suomessa on herännyt keskustelua ja vaateita laajasta tilinteosta 2000-luvun Venäjä-yhteyksistä ja ”uussuomettumisesta”. Poliittinen vääntö on pyörinyt pitkälti Nord Stream -kaasuputkiin suhtautumisen ympärillä, mutta kylkeen on tuotu myös muun muassa Ahon Sberbank-yhteys.

– Jos ruvetaan tällaiseen tilintekoon, niin silloinhan pitää tietysti tehdä tilintekoa siitä, pitikö käydä kauppaa Venäjän kanssa ja kuka hyötyi Venäjän kaupasta. En minä siihen usko. Mutta varmaan se, mikä on hyödyllistä, on miettiä kysymystä, olisiko jollain toisella strategialla voitu saada Venäjän kehitys kulkemaan toisella tavalla. Se on tietysti aiheellinen ja hyvä kysymys. Mutta kuten sanottu, mitään helppoa vastausta siihen ei ole, Aho kommentoi.

Sitä Aho ei tiedä, oliko Nord Streamilla ja Sbearbankilla mitään yhteyttä.

– Mutta ei Nord Streamissakaan ollut mitään, kunnes tämä sota alkoi. Tai oikeastaan sitä ennen amerikkalaiset suhtautuivat siihen kielteisesti, mutta Euroopassahan se oli hyväksytty hanke, Aho toteaa.

Aho nostaa esiin myös Länsi-Euroopan riippuvuuden jo Neuvostoliiton kaasusta.

– 1990-luvun taitteessa, kun Neuvostoliitto loppui, Länsi-Euroopan kaasusta 70 % tuli Neuvostoliitosta. Eihän tämä kaasuriippuvuus ole mikään viime aikojen keksintö.

Aho jatkaa, että kaasun osuus on ollut pääsääntöisesti laskussa muualla, mutta Saksassa riippuvuus Venäjästä on ollut suurta.

– Pitää kysyä, miksi Saksa joutui turvautumaan siinä määrin venäläiseen kaasuun. Sehän joutui siksi, että kaikki muut energiamuodot ajettiin alas. Ydinvoima ajettiin alas, hiiltä ajettiin alas. Ei jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin venäläinen kaasu.

KATUUKO AHO Sberbankiin menoaan? Hän vastaa päätöksensä perustuneen erittäin huolelliseen harkintaan.

Hän tuo esiin sen, että hän oli vuonna 2014 kustantanut Venäjän entisen pääministerin Jegor Gaidarin kirjan Imperiumin tuho suomennoksen. Gaidar varoitti kirjassaan harvinaisen tarkkanäköisesti Venäjän nationalismin vaaroista.

– Olen lukenut sen kirjan useammin kuin kukaan muu suomalainen ja erittäin huolellisesti. Olen jopa ollut kääntämässä kirjaa. Täytyy sanoa, että se oli shokeeraava. Se vaikutti ajatuksiini ja käsityksiini Venäjästä. Siitä huolimatta, kun Gref pyysi Sberbankin hallitukseen, näin, että sellainen saareke näytti silloin ainoalta tavalta tukea Venäjällä kehitystä, jonka uskoin pitävän sitä järkevällä tiellä.

– Sberbankin ideahan oli olla hyvin länsimainen pankki. Jotenkin sen tukeminen tuntui fiksulta. Ehkä jälkikäteen voi sanoa, että olisi pitänyt jäädä vuosi aikaisemmin pois. Minä turhaan jäin vielä, kun näin mihin suuntaan asiat olivat menossa, kuitenkin huonompaan suuntaan. Mutta en minä muuten sitä kadu. Se oli valtavan hieno mahdollisuus nähdä Venäjää sisältäpäin. Myös sitä uutta Venäjää, josta me toivottavasti pääsemme pian puhumaan.

Uudesta Venäjästä puhuminen tuntuu tässä vaiheessa hyvin ennenaikaiselta. Puhutaan siitä silti.

”Jatkossa Venäjän kansantalouden alamäki jyrkkenee ja sen suorituskykyyn tulee pysyviä vahinkoja, mutta sekään tuskin pystyy järkyttämään Kremlin asemaa. Itse pidän Putinin ottamaa teknologista riskiä vakavimpana. Riippuvuus läntisestä teknologiasta on lopulta Venäjän kannalta kohtalokkainta”, Aho toteaa kirjassaan.

Hän pitää selvänä, että Putin kaatuu.

– Putin kaatuu.

– Mutta tietysti kysymys kuuluu, kuinka syvälle Venäjä menee ennen kuin se käännös tulee. Ja voi olla, että mennään aika syvälle.

Ahon mukaan kyse on siitä, missä aikataulussa ja kuinka paljon teknologian puute alkaa vaikuttaa maan talouteen, politiikkaan ja sotilaalliseen menestykseen.

JOS JA kun muutos tapahtuu, oltaneen jälleen jossakin vaiheessa sen kysymyksen edessä, aletaanko Venäjää jälleen integroida länteen ja miten Venäjän pitäisi muuttua, jotta tämä voisi tapahtua.

– Se tulee olemaan valtavan iso kysymys.

Aho sanoo olevansa yhdessä asiassa optimisti. Seuraavan yrityksen tehdä demokraattisempaa Venäjää lähtökohdat ovat edellistä paremmat.

– Nyt Venäjällä oleva nuori sukupolvi ei ole samanlainen kuin 1990-luvun alun nuori sukupolvi. Silloin oli neuvostokasvatteja. Putin itse asiassa on sitä sukupolvea ja hänen ympärillään olevat ihmiset kaikki. Mutta nyt kolme- ja nelikymppisten sukupolvi on kasvanut toisenlaisessa maailmassa.

Aho toteaa myös, ettei Venäjän sisällä olla nyt samanlaisessa kriisissä kuin 30 vuotta sitten.

– Esimerkiksi ruokaa maa pystyy tuottamaan. Siellä on markkinamekanismi, joka toimii monilla aloilla kuitenkin edelleen kohtuullisen hyvin. Siellä on paljon sellaisia elementtejä, joiden varaan tulevaisuutta pystyy kyllä paljon helpommin rakentamaan kuin 1990-luvun alussa. Siinä mielessä lähtökohdat ovat ikään kuin paremmat.

Mitä oligarkeille pitää tapahtua?

– Heitä on monenlaisia. Ei ole vain mustaa ja valkoista, vaan siellä on hyvin monenlaisia oligarkkeja. En usko, että taloutta pystytään muuttamaan ilman, että oligarkeista osa on siinä mukana. Mutta osa on ollut täysin ja on täysin Kremlin sisäpiirissä. On selvää, että sillä joukolla ei ole tulevaisuutta. Sehän elää Putinin varassa ja kaatuu Putinin myötä.

Suomella on tällä hetkellä voimassa naapuruussopimus Venäjän kanssa. Aho allekirjoitti sen Suomen pääministerinä yya-sopimuksen rauetessa. Siitäkin on keskusteltu, pitäisikö sopimus nyt irtisanoa, kun Suomi on liittymässä Natoonkin. Aho ei näe tälle tarvetta.

– Se on ihan samanlainen sopimus kuin Saksalla ja Ranskalla on Venäjän kanssa. Ei siinä ole mitään sellaisia ulottuvuuksia, jotka pakottaisivat irtisanomaan.

SUOMEN KOKEMUS yksinjäämisestä heijastui Ahon mielestä siihen, että päätös sotilaallisesta liittoutumisesta oli lopulta Suomelle helpompi kuin Ruotsille.

Suomen Nato-hakemukseen vaikutti yksittäisenä syynä Ahon mielestä eniten se, kun Putin antoi joulukuussa 2021 ymmärtää, ettei Nato saisi enää laajeta.

Samalla Putin antoi käytännössä ymmärtää, että hänellä on oikeus päättää Suomen asioista.

– Ja se ei käy kerta kaikkiaan, se ei ollut mahdollista, Aho sanoo.

Presidentti Niinistö on nostanut esiin juuri tätä samaa Putinin sanaa eräänlaisena käännekohtana.

Oman kantansa kääntymistä Nato-myönteiseksi Aho kuvaa asteittaiseksi.

– Se oli sellainen asteittainen käännös, vähän samanlainen kuin Suomella muutenkin. En mitään päivää pysty sanomaan.

Lopullisesti Ahon kanta oli selvä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Suomen niin kutsutun Nato-option Aho sanoo osoittautuneen arvokkaaksi. Päätöksen ostaa aikoinaan Hornetit Aho katsoo nostaneen option arvoa.

Aho uskoo, että Unkari ratifioi Suomen Nato-päätöksen nopeasti.

– En usko, että Unkarilla on mitään syytä viivytellä pidempään. Turkki on mutkikkaampi ja varmaan näytellään vielä jokin loppunäytelmä. Mutta eihän se pysty estämään Suomen liittymistä. Kyllä minä uskon, että ensi vuoden alkukuukausina jäsenyys on satamassa.

Kysyttäessä Naton tulevaisuudesta ja miten se pysyy kasassa, Aho toteaa Euroopan saaneen Ukrainan sodan myötä kovan opetuksen.

– Tästä seuraa se, että läntinen Eurooppa investoi puolustukseensa aika paljon lisää. Siihen on muitakin syitä kuin pelkästään Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Eurooppa on tavallaan elänyt vähän ruususen unta, joka alkoi jo 1990-luvun alussa. Kuviteltiin, että nyt maailma on pysyvästi muuttunut. Ei se ollut.

KIRJASSAAN AHO muistuttaa myös, että Nato-jäsenyys ei muuta maantiedettä.

”Venäjä on ja pysyy naapurinamme. Kyky seurata ja osata tulkita mitä maassa tapahtuu, Venäjä-osaaminen, on Suomelle myös tulevaisuudessa elinehto. Ukrainan sodan synnyttämässä uudessa todellisuudessa tehtävä on monin verroin vaikeampaa. Siksi siihen on panostettava – sitä enemmän, mitä eristäytyneemmäksi ja arvaamattomammaksi itäinen naapurimme muuttuu”, Aho kirjoittaa.

Viime aikoina on kuitenkin näyttänyt vahvasti siltä, että Baltian mailla on ollut paljon enemmän Venäjä-osaamista kuin meillä.

– He ovat suhtautuneet kaikin tavoin paljon epäluuloisemmin Venäjään kuin me. Siihen on tietysti historialliset syynsä, miksi he ovat tehneet niin.

Aho kuitenkin näkee, että Putinin hyökkäys – ”all-in” kuten hän on jo ennen Niinistöä luonnehtinut – oli niin järjenvastainen liike, että sitä ei oikeastaan voinut loogisesti päätellä. Aho näkee, että se yllätti lähes kaikki.

Baltian maiden varoituksiakin Aho pitää lopulta enemmän selkäytimestä tulleina kuin loogisena päätelmänä. Sen sijaan Yhdysvaltain tiedustelu oli Venäjän tulevasta hyökkäyksestä perillä.

– Mihin se perustui, sitä kukaan ei tiedä, mutta Yhdysvallathan näki yllättävästi.

AHO SANOO seuraavansa poliittista elämää erittäin paljon harrastuksesta mutta myös, koska hänellä on tehtäviä, joissa edellytetään etenkin kansainvälisen politiikan ymmärtämistä.

– Kyllä minä jonkin verran olen neuvonantajan rooleissa, joissa myös kerron omia käsityksiäni Suomesta, Suomen tilanteesta ja Suomen poliittisesta elämästä. Yritän sillä tavalla pitää itseni ajan tasalla.

Eduskuntaan palaamista hän ei voi enää kuvitella.

– Se on selvä. Se johtuu osittain myös ihan siitä, että varsinkin alussa, kun lähdet uudelle elämänuralle, se on valtava investointi. Suomessa on erittäin vaikea siirtyä politiikasta yksityisen sektorin palvelukseen. Se on tehty erittäin vaikeaksi.

– Myös kansainväliset verkostot, joita olen aika systemaattisesti luonut, ovat olleet pitkän työn tulosta…Kansanedustajaksi tulo tarkoittaisi, että luovut sitten kaikesta. En minä enää sellaista uhrausta voi enkä halua tehdä.

Aho arvelee, että tulevien presidentinvaalien 2024 ehdokkuuskin saattaa olla hänen osaltaan ohi.

Portti jää kuitenkin auki, sillä lopullista ei-kantaa hän ei kuitenkaan ota.

– En minä sillä tavalla ole sanonut. Mutta varsinkin nyt tietysti tämä Venäjä-juttu on jättänyt myöskin sellaisen – miten minä nyt sanoisin – monen silmissä on varmaan vaikea ymmärtää kaikkea, mitä minä olen niissä asioissa tehnyt ja muuta.

– Minulla ei ole enää ollut mitään sellaisia tavoitteita politiikan puolella, mihin pitäisi pyrkiä. Olen nähnyt liian monta sellaista, joilla sellainen on ollut ja joka on hallinnut elämää. Siitä ei oikein kauheasti ole hyvää seurannut. Olen aidosti – uskallan sanoa – päässyt eroon. Olen kirjoittanut kirjassa paljon sellaisia asioita, joita en kirjoittaisi, jos pyrkisin johonkin politiikassa.

Näinkään sanoessaan, Aho ei kuitenkaan sulje presidenttiehdokkuutta pois. Varmistetaan se vielä kerran:

– Sanotaan niin, että jos suomalainen yhteiskunta johonkin palveluksiani tarvitsee, niin en minä niitä torjumaankaan käy.