Tanssijoiden kehot ovat kuin koneita, joita he käyttävät säälimättä mitä monimutkaisimmissa liikesarjoissa ja asennoissa lähes uupumukseen asti.

Tarkkoja yksityiskohtia pursuava, taidokas ja fyysisesti erittäin rankka koreografia ei kuitenkaan ole esityksen pääpointti. Se on uhmakas asenne, joka näkyy tanssijoiden herkeämättömässä hieman alta kulmain tulevassa katseessa yleisöön. Se haastaa, vaatii ja asettaa kyseenalaiseksi.

Tätähän te halusitte, eikö niin? Katsokaa nyt sitten, mutta muistakaa, että mielikuvat ovat omianne. Me teemme kehollamme mitä haluamme, ja se voi tarkoittaa jotain aivan muuta kuin te oletatte.

Teoksen virtuoosimaiset Leinosen luottotanssijat Tiia Huuskonen, Elina Häyrynen, Natasha Lommi, Elisa Tuovila ja Erika Vilander eivät totisesti kohtele omia tai muiden kehoja mitenkään hellästi. Silti esityksessä on vahva yhteishenki ja siellä täällä pilkahtelee ripaus lämpöä ja toveruutta.

Sari Nuttusen puvut jatkavat samalla uhmakkaalla linjalla. Ne ovat kuin revittyjä alusvaatteita symbolina naiskehoon kohdistettuihin seksuaalisiin vaatimuksiin. Ne eivät missään tapauksessa pyri olemaan piiruakaan kauniita tai tyylikkäitä, mutta huomion kiinnittäviä kylläkin.

Harri Peltosen suunnittelemat valot ovat kovia ja paljastavia. Alun rajusti kohti yleisöä sykkivät punaiset valot ja loppupuolen lattiassa vilistävät lukuisat naisista käytetyt haukkumasanat ovat tarkoituksellisen ärsyttäviä.

Myös esityksen eri säveltäjien teoksista koostettu musiikki on pääasiassa yhtä tiukkaa ja hyökkäävää, mutta varsinkin Arvo Pärtin sävellykset tuovat kokonaisuuteen toisenlaista syvyyttä ja jopa kirkkomusiikillisia elementtejä.

Susanna Leinonen Companyn Nasty ei ole mikään mukava esitys, mutta erittäin upea se on. Ja ehdottomasti yksi hienoimpia kommentteja naisen itsemääräämisoikeudesta käytävään keskusteluun.