Työväenteatterit ovat kokeneet näiden sadan vuoden aikana monia kriisejä ja haasteita, kahdesta sodasta Lapuan liikkeeseen. Satavuotisjuhlaa vietetään koronan varjostamassa ajassa, mikä on myös dramaattista, Filatov sanoi.

– Kun pandemia saapui Suomeen juuri taiteilijat ja kulttuuriväki ottivat koronashokin ensimmäisenä vastaan, vapaaehtoisesti ja empimättä. Teatterit sulkivat ovensa, konsertteja peruttiin ja näyttelyt hiljenivät. Tämä jo ennen kuin valtiovalta kielsi väkimäärältään suuret tilaisuudet, Filatov kertasi.

– Samaan aikaan syntyi digitaaliseen maailmaan esityksiä. Streamausta, liveä ja tallennetta. Kulttuuri ei kadonnut, vaikka taidepaikat hiljenivät. Syntyi uusi tapa. Korona-ajan tapa. Mutta ei se korvaa aitoa teatteria. Ruudun kautta ei voi katsoa ihmistä silmästä silmään.

– Toinen on koronapassi, joka mahdollistaa teatterin toiminnan, jos pandemia pahenee tai kohtaamme uusia. Se ei ole täydellinen, mutta se antaa mahdollisuuksia. Toinen on sopimus siitä, että veikkauksen tulojen alenema kompensoidaan vielä ensi vuonna täysimääräisesti. Samalla rakennetaan kestävää ratkaisua rahoitukseen.

Tämä on Filatovin mukaan tärkeää, koska kulttuuri auttaa meitä väestönä selviytymään kriiseistä.

– Taiteella ja teatterilla on tärkeä rooli koronapandemian jälkihoidossa, hän sanoi.

– Sanotaan, että vesi vanhin voitehista. Entäpä jos se onkin taide ja teatteri, joka auttaa vaikeina aikoina käsittelemään ahdistusta, analysoimaan tapahtunutta, luomaan uutta ja tuomaan toivoa. Jospa se onkin teatteri, joka auttaa meitä käsittelemään maailman isoja mahdollisuuksia ja viheliäisiä, ahdistaviakin ongelmia, Filatov sanoi.