Muistatteko, kun Venäjän trolliarmeijan pelättiin käyvän Suomen eduskuntavaalien kimppuun vuonna 2019? Valtioneuvoston kanslia oli tästä mahdollisuudesta niin huolissaan, että käynnisti kampanjan jossa julkkikset kertoivat, miten Suomessa on maailman parhaat vaalit.

Ehkä kampanjatähtien Henrik Dettmanin ja Jone Nikulan synkät ilmeet pelästyttivät itänaapurin niin perinpohjin, että nämä luopuivat vaikutusyrityksistään. Tai sitten Pietarin tehtailla ei edes huomattu vaalejamme.

Informaatio- ja hybridisodankäynnistä oli tullut Krimin valtauksen jälkeen muotikäsite, jota pidettiin meilläkin esillä koska Brexit-huhumylly ja Donald Trumpin menestys näyttivät sen toimineen ulkomailla faktojen sekoittajana.

Kaikki merkit siihen ovat ilmassa, koska yhteiskunnallinen informaatioilmapiirimme on nyt monelta osin kokonaan muuttunut.

Ehdokasasetelmat ovat olleet hyvin selviä, pääsuosikkien osalta ylivoimaisiakin, eikä lopputulosta olisi edes pystynyt heiluttelemaan merkittävästi. Nyt tilanne on toinen, paristakin syystä.

Ensimmäinen syy tulee osallistujien painoarvosta. Mäntyniemeen haluavien ehdokasehdokkaiden joukosta puuttuvat Sauli Niinistön tai Tarja Halosen kaltaiset kärkihahmot. Tasaväkisyys tuo ihan uusia mahdollisuuksia hämmentäjille, jotka haluavat töniä vaalien lopputulosta haluamaansa suuntaan joko pahantahtoisesti tai huvikseen.

Periaatteessa Hjallis Harkimoa, Paavo Väyrystä ja Saara Huhtasaarta lukuunottamatta jokainen nyt ehdokkuutta tavoitteleva kandidaatti pystynee pudottamaan toisensa kakkoskierrokselta, niukasti tai vähemmän niukasti.

Ällistyksiäkin nähdään varmasti. Oikeistopopulistien ja vasemmistoälykköjen yhdessä harrastama Mika Aaltolan ”mummojensuosiolle” naureskelu loppuu sillä hetkellä, kun hän kerää 19-23 prosenttia äänistä ja tönäisee pelilaudalta ainakin Olli Rehnin, mahdollisesti jopa Jussi Halla-ahonkin.

Päivänpolitiikan hahmoihin kyllästynyt maakuntien Suomi voi helposti näpäyttää meitä liian kaavamaisesti ajattelevia vaalianalyytikkoja.

On vaikea kuvitella, että SDP tai kokoomus lähiviikkoina keksisi kotimaanpoliitikoista ehdokkaakseen ketään sellaista ihmistä, joka nousisi selvästi muiden ohi gallupkärkeen. Ulkomaanvahvistuksillakin eli Jutta Urpilaisella ja Alex Stubbilla olisi siinä savottaa.

Voi tietysti olla, että RKP:lla olisi ministerissään Anders Adlercreutzissa samaa vahvaa yllätyspotentiaalia kuin 1990-luvulla Elisabet Rehnissä.

EHDOKASASETELMIEN pirstaloituminen yhdistettynä somessa tänä kesänä lietsottuun aatteelliseen kahtiajakoon on se toinen syy, jonka takia pelkään netin trollisoturien onnistuvan tällä kertaa vaalikampanjoiden sekoittamisessa.

Jos toisella kierroksella valittavana on vihreiden ja vasemmiston suosima Pekka Haavisto vastaan kuka tahansa muu, vaalit saadaan äkkiä näyttämään Suomen kohtaloa uhkaavien identiteettipolitiikan äärilaitojen kaksinkamppailulta. Vaikkei se sitä olekaan.

Onhan jo tänä kesänäkin hallituksen kompuroinnin normaali kritisoiminen leimattu somessa haluksi ”mitätöidä vaalitulos”.

Samoin perussuomalaisten ymmärtäjiä on pienistäkin syistä haukuttu fasisteiksi ja demarioletettuja punikeiksi, ilman että moni huutaja edes tietää kuka riidankylväjä nämä nimittelyt on nyt saanut meillä trendaamaan.

SUURIMPANA erona kaikkiin 2000-luvun vaaleihin onkin se, että tällä kertaa liian moni suomalainen on joko valmis uskomaan tai haluaa uskoa kanssaihmisistään somessa levitettyä pahaa.

Siksi juorujen, perättömyyksien ja suorien valeiden kylväjillä tulee olemaan mainiot oltavat ihan vaalikampanjoiden viimeisille päiville asti.

Ennustan: tulemme näkemään ehdokkaista väärien terveystietojen levittämistä, menneiden syntien liioittelua, manipuloituja kuvia sekä somen anonyymitilien ja ammattihäiriköiden luomia lokakampanjoita.

Osaa näistä auttavat myös ulkomaiset vaikuttajat. On ehkä liioittelua odottaa, että esimerkiksi Venäjä pystyisi suoraan käynnistämään täällä mitään valtavaa valetulvaa omin keinoin tai tyhjästä.

Sen sijaan on todennäköisempää, että Venäjä pyrkii omalla liikenteenohjauksellaan manipuloimaan somen algoritmeja häiriköiden hyväksi niin, että Suomessa liikkeelle lähteneet kotimaiset törkyvyöryt saavat yhä enemmän näkyvyyttä.

MITÄ SITTEN keksisimme lääkkeeksi? Ainakin pitää toivoa, että hallitus ottaa vaikuttamisriskit tälläkin kertaa tosissaan.

Mitkään näyttävät vastamainoskampanjat eivät kuitenkaan toimi, ne tuovat vain helppoa rahaa trendikkäille helsinkiläisille influensseritoimistoille. Vuoden 2019 parhausvaalien mainosvideoidenkin tuloksia oli mahdoton arvioida, ja ne liikuttivat todennäköisesti eniten omia esiintyjiään.

Sen sijaan tänä syksynä viranomaisten pitää uskaltaa paljastaa sylttytehtaita ja vihamielisten valtioiden masinointeja sekä tuoda löytöjään julki aiempaa avoimemmin.

Entäs journalismi? Kyllä, sillä on yhä tärkeä roolinsa. Medialle tärkein väline poliittista huuhaata vastaan on faktantarkistus, ja välillisesti myös omasta uskottavuudesta huolehtiminen.

Me toimittajat emme voi enää mennä ylimielisesti patsastelemaan jonkun menneiden aikojen auktoriteetti- tai instituutioasemamme taakse. Se ajanjakso, jolloin sanomalehtiin tai yleensäkin journalismiin luotettiin automaattisesti, on jo väistymässä. Lukijan luottamus pitää ansaita päivittäin.

SUURIN vastuu pahantahtoisen vaalivaikuttamisen torjunnassa on silti jokaisella rivikansalaisella.

Meidän omasta käytöksestämme riippuu, lietsommeko valeita ja eripuraa, pysäytämmekö (omien aatetoveriemmekin käynnistämiä) huhuja, olemmeko väärän vai oikean tiedon levittäjiä.

Tai annammeko omien tai toisten presidenttiehdokkaiden yrittää pärjätä rehellisellä pelillä, ihan perinteisen demokratian keinoin.

Jos tämän unohdamme, ne maailman parhaimmiksi mainostetut suomalaiset vaalit muuttuvat äkkiä irvikuvakseen.