Jos olisin sähköautoileva, vihreää siirtymää ymmärtävä ja aidosti ihmisten tasa-arvoa ajava kokoomus-RKP-oikeistolainen, olisin juuri nyt hyvin huolissani tulevista hallitusnäkymistä perussuomalaisten kumppanina.

Jos saisin elantoni vientiteollisuudesta tai seuraisin Suomen maabrändiä ja houkuttelevuutta kuin sääennustuksia, olisin… no, vielä enemmän peloissani tulevan kuin edellisen hallituksen ratkaisuista. Ja se on jo paljon se.

PERINTEISILLÄ kokoomuksen ja RKP:n sivistysporvareilla on Suomessa eniten hävittävää perskokkare-kabinetin jäseninä, ja he tietävät sen itsekin. Sen on voinut aistia jo vaalien jälkeisistä yhteisistä politiikkatilaisuuksista ja ajankohtaisohjelmista.

Kollega kommentoi erästä viime viikon TV-keskustelua osuvasti: katsokaa studioon persujohdon viereen komennetun sivistysporvarin ilmettä ja kuvitelkaa Matti Klinge juomassa pakotetusti kiljua 1980-luvun Popedan keikalla.

Joka tapauksessa maaseutupersujen sisäänpäinkääntynyt, 1950-luvun tanssilava-Suomea takaisin haikaileva populismi ja empatian puute ovat hyvin kaukana edistystä, lämpöä ja kansainvälisyyttä arvostavien urbaanioikeistolaisten ajattelutavasta.

KOKOOMUKSEN liberaalisiivessäkin tajutaan silti, että todellista vaihtoehtoa perussuomalaisten kanssa liittoutumiselle ei oikeastaan ole.

Kansa halusi selvin luvuin hallituskokoonpanon vaihtoon. On demokraattista päästää perussuomalaiset näyttämään, osaavatko he muutakin kuin vastustaa kaikkea.

Sitä paitsi kykypuolueen konservatiiviosasto petasi kuvion jo vaalikamppailun aikana sellaiseksi, että vain perussuomalaiset nielevät kokoomukselle tärkeät miljardileikkaukset.

Demarien mukaanotto hallitukseen vesittäisi äänestäjille annetut “nyt on aika” -lupaukset kaiken taloudenpidon muuttumisesta – ja pakottaisi kokoomuksen myöntämään, että ei se edellinen hallitus aivan täynnä tunareita ollut.

Vanhoillisimpia kokoomuslaisia perussuomalaisten äkkiväärät maahanmuutto- ja ihmisoikeusasenteet eivät haittaa, ja yhtä hyvin he sietävät kristillistenkin aborttikantoja ja muita vakaumuksen nimiin laskettavia erikoisuuksia.

Ne kun eivät henkilökohtaisesti kosketa, ja intersektionaalinen feminismikin kuulostaa kommunismilta.

RKP:n liberaalit taas lähtevät jokaiseen hallitukseen viktoriaanisella asenteella “Close your eyes and think of Svenskfinland”, koska näin on Strömsössä tapana.

URBAANEILLE kokoomuksen liberaaleille edessä on kuin pakkoavioliitto sellaisen kumppanin kanssa, jota saa sukujuhlissa aina hävetä. Lähteekö se nyt räyhäämään kebab-kioskille, tai juhlapuhujaksi uusnatsien kukkakulkueeseen, tai poseeraako se nyt jälleen sinimusta villapaita päällä.

Perussuomalaisten kanssa liittoutuessa myös kokoomuksen omien äärilaidan konservatiivien näkemysten painoarvo puolueessa kasvaa väistämättä – ja yhteisen hallituksen kielenkäyttö persuuntuu. Jo nyt Petteri Orpo siteerasi vaali- illan puheessaan Timo Soinin jytkylausetta: “Tuli iso – voitto”.

Mutta ei, liberaalit eivät nouse kapinaan. Perussuomalaisissa on kaikkien kokoomuslaisten kannalta se hyvä puoli, ettei puolueella ole tuoretta kokemusta hallitusvastuusta.

Tarvittaessa Purran ministerikaartia pystyy viemään kuin litran mittaa, jos vain jaksaa arjessa kuunnella porukan uhoa ja väsyttäviä wokekauhisteluita.

Perussuomalaiset luultavasti hyväksyvät kokoomukselta vaikka omien äänestäjiensä sosiaalietujen leikkaukset, kunhan vain muutamaa sataa turvapaikanhakijaa kyykytetään vähän enemmän kuin nyt.

Sekin riittää persuille voitoksi, jos Yleisradion budjetista niistetään kymmeniä miljoonia, ja vastineeksi tuetaan Keskisuomalainen-konsernia jollain printtilehtien jakeluvelvoitteella tai muulla tuohivirsujen valmistustuella.

Silti ymmärrän hyvin, miksi suvaitsevaisia liberaalikokoomuslaisia hirvittää, millaisia kosmeettisia vaurioita perussuomalaisten kylkeen asettautuminen puolueeseen jättää.

SUOMEN luotsaaminen öyhöttäjien aisaparina on kriisiaikoina kuin sitä kuuluisaa pulushakkia. Kun meno vaikeutuu, populisteilta loppuu väistämättä ennen pitkää joko kyky tai halu ratkoa monimutkaisia valtion ongelmia.

Sellaisena päivänä kun populistit lehahtavat kuin pulut pois yhteistyökuvioista, asiapoliitikoille jää käteen vain jätöksien tahrima politiikan pelilauta ja kaadetut nappulat.