Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle yli 800-paikkaisine katsomoineen ei ihan helpolla luoda seurain- tai työväennäyttämön tunnelmaa. Teatterikesässä sekin ihme saatiin kokea. Juha Hurmeen Kuopion kaupunginteatterille ohjaama Maiju Lassila Kuolleista herännyt oli näppärästi rajattu lavalla seuranäyttämäömittoihin, mutta vastaavasti ilmaisultaan se oli lihotettu reheväksi kansankomediaksi, jossa tarpeen tullen ujostelematta näyteltiin yli.

Hurmeen viekkaalla ja vieraannuttavalla komediamielellä ajateltuna myös esityksen lavastus, rekvisiitta ja puvunvaihdot olivat välillä kuin making of -dokumenttia jonkun työväentaloiltaman näytelmähuipennuksen synnystä.

KUOLLEISTA HERÄNNYT on vertaistaan hakeva veijaritarina satamajätkä Jönni Lumperista, joka lähtee melkein kaimansa, kauppaneuvos Jöns Lundbergin vinkistä tavoittelemaan miljoonia tyhjästä. Kauppaneuvos puetuttaa Jönnin kunnon kutesiin ja antaa armollisesti tälle myös arpalipun, jolla yleensä huomo-onninen Jönni yllättäen voittaa kaksi tuhatta markkaa, mistä on kelpo pesämunaksi pennittömälle miehelle omaisuuksien luomiseen.

Vauhdin kiihtyessä äärimmilleen päästään jo romaanin otsikkoon. Jönni Lumperi on päästä hengestään monesti ja vielä useammin leviävät huhut hänen kuolemastaan. Sanomalehdissäkin asiasta kirjoitetaan.

Hautoja kaivetaan ja avataan, ja oikeuslääketieteellisiä toimenpiteitäkin tehdään – ja aina kuvitellaan kyseessä olevan Jönnin kalmo. Tämä silti vain porskuttaa menemään, ja etsii yhdessä vaiheessa toimeksiannon saaneena peräti itseään eli omaa ruumistaan.

Lassilan romaani julkaistiin pari vuotta ennen hänen väkivaltaista kuolemaansa sisällissodan jälkipyykissä. Liekö totaalisen, vaikkakin pilke silmäkulmassa kuvatun epärehellisyyden tulva tarinassa virinnyt jostain Lassilan eli Algot Untolan eli Irmari Rantamalan pettymyksestä suomalaisen yhteiskunnan tilasta 1910-luvun loppupuoliskolle käännyttäessä? Se pettymys kulminoitui sitten sisällissodan alla ja aikana Irmari Rantamalan nimissä kirjoiutettuihin agitaatioteksteihin Työmies-lehdessä, mikä sitten koituí hänen kohtalokseen.

HURMEEN SOVITUS ja ohjaus ei kuitenkaan politikoi eikä agitoi, vaan painelee menemään hyvin tyylitellyllä komediavaihteella alusta loppuun. Hurme on pannut Jönnin seikkailemaan nyt Savoon, kun Kuopioon kerran on teoksen ohjannut, romaanissahan stadilainen satamajätkä lähti tekemään bisneksiään Pirkanmaalle.

Kuudelle näyttelijälle tehtyyn näyttämösovitukseen on otettu mukaan ihan vallaton määrä romaanin henkilöitä, joista osa piipahtaa näyttämökerronnssa näkyvillä vain muutamia kymmeniä sekunteja. Mikäpä siinä, sillä nyt ei olla syventämässä henkilökuvia vaan ottamassa iloa irti itse roolivaihdoista. Osa asumuutoksista tehdään näyttämöllä samoin kuin ”naamiointi”: niinpä kaikki napit eivät aina ole ihan tip top eikä paperista kyhätyt viiikset ihan suorassa. Mutta hauskaa piisaa. Kiivaimmillaan rytmissä ollaan kai, kun Pasi Sarikosken esittämät kaksi roolihahmoa, poliisi ja lääkäri, käyvät napakkaa dialogia keskenään – näyttelijä vain työntää päänsä vuoron perään oviaukkoon ja ikkunaan, ja pajattaa menemään.

Tietoinen kotikutoisuus istuu toki hyvin myös näytelmän vanhojen kansankomedioiden ja niiden esitystradition alkuperäistyylin tavoitteluun. Näyttämökuvana on yksi ja ainoa talo julkisivuineen ja interööreineen oltiin sitten satamassa, kauppaneuvoksen kartanossa tai Kuopion kaduilla. Tai hautausmailla. Lokit liihottavat käsivaratekniikalla ja äänisuunnittelu hoitaa loput.

Jos jotain Hurmeen ja hänen mainion näyttelijäkaartinsa luomassa tempossa voi pitää vähän jarruttelevana elementtinä, niin niitä ovat tarinakuljetuksen lomaan tuupatut muutamat laulut. Hautajaisvirret kovat kyllä paikallaan mutta muut biisit tuntuvat varsin turhilta, itsetarkoituksellisilta.

On hauskaa, että tällaista suomalaista teatteriperintöä saadaan mahtumaan vielä Teatterikesän ohjelmistoon. Ennen valtavirtaisesta näytelmäkirjallisuudestahan on tämän vuosituhannen teatteri-Suomessa tullut yleensä väisteltyä, mutta oikeissa ohjaaja- ja sovittajakäsissä harvinaista komedialajia. Juha Hurme ja Mikko Roiha ovat olleet perinteen säilyttämisen – tai jatkamisen – eturintamassa, Sirkku Peltola taas päivittänyt sitä uuteen formuun esimerkiksi kirjoittamallaan ja ohjaamallaan Kotalan perheen vaiheita seurailevalla näytelmäsarjalla.