Tampereen Teatterikesässä TT-Frenckellin katsomossa ei tarvinnut enää naapureita vilkuilla. Me olimme kaikki yhtä myytyjä poskettoman hauskan, mutta viimeisen päälle skarpin toteutuksen edessä.

Komea ketju klassikoita

Miehen kylkiluu on viimeisin lenkki siinä klassikko-ohjausten sarjassa, jotka Mikko Roiha on toteuttanut yhteistuotantoina suomalaisten maakuntateattereiden ja oman Vapaa Teatteri -ryhmänsä kanssa. Aiempia produktioita ovat olleet muun muassa Minna Canthin Sylvi (2014), Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa (nimellä Sulaketta lainaamassa, 2014) ja Orvokki Aution Pesärikko (2017). (Tämän setin jälkeenkin Roiha on ollut klassikon kimpussa ohjatessaan viime talvena Tampereen Teatterille sovituksensa Johannes Linnankosken Pakolaisista)

Sen Miehen kylkiluu on ansainnut. Aika harvoin pääsee näkemään näin rakkaudella tehtyä, ammoista teatteriestetiikkaa ja tämän päivän näkemyksiä fuusioivaa komediaa. Se ei tee menneestä parodiaa, se ei siirrä eikä modifioi alkutekstiä tähän päivään. Se on epookiltaan sekoitettu ja ajaton ja vailla paikkasidonnaisuutta eli se voi nojata Jotunin ilmaisuvoimaiseen dialogiin ilman että kieli toisi esitykseen jotain museaalisuuden tuntua.

Kurinalaista komediaa

Maria Jotuni on luultavasti ollut näistä Roihan klassikko-ohjauksista kiitollisimpia työstää, sillä hän oli kaikista setin kirjailijoista eniten aikaansa edellä, niin aiheenkäsittelyltään kuin kieleltään. Canth oli totta kai draamoillaan esitaistelija monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, mutta Jotunin komedioiden purevuus ja jopa julma satiiri oli ennennäkemättömän rohkeaa ja liberaalia 1910-20-luvuilla.

Miehen kylkiluu on ollut Jotunin kautta aikain  rakastetuin ja kistattomimmin vastaanotettu näyttämöteos, kun taas pykälää raadollisempi Kultinen vasikka oli hankaluuksissa jo lähtökiihdytyksessä juuri itsenäistyneen Suomen epävakaassa ilmapiirissä. Voisi silti kuvitella, etteivät kaikki teatterinjohtajat (yleensä miehiä noihin aikoihin) kakomatta lukeneet Miehen kylkiluutakaan sen ilmestyessä 1914, sen verran hävyttömästi se irvii ajan sukupuolirooleja. Miehen malli on tarinassa muovailtu rahasta ja kiimasta, naisen alttiudesta taipua osaansa ”heikompana astiana”, ja tälle kaikelle annettiin lupa nauraa.

Jotuni ja Roiha saattavat nuo mallit naurunalaisiksi heti kättelyssä. Pikkupitäjän merkkihahmojen parisuhteet sotketaan kuin parhaiden perinteiden farssissa ikään – ja oviakin Roihan lavastuksessa riittää paukuteltavaksi. Tämän toteutuksen erottaa keskivertoisemmasta kansankomediasta se, kuinka herkullisen eleettömästi koomisimmatkin hahmot piirretåån. Vahvaan tyypittelyyn ja ylipyssyttelyyn olisi paikkoja vaikka kuinka, mutta Roihan mainio ensemble säilyttää kurinalaisuutensa loppukumarruksiin  saakka.

Pieniä irtiottoja toki tapahtuu, osin vieraannuttamisen merkeissä,  0sin silkasta hulluttelun ilosta. Lukassonia esimerkiksi esittää nyt nainen (Hannele Laaksonen), mutta mitään drag-revittelyä siitäkään ei tehdä. Hauska ele on, kun  yhtä viiden hengen avioliittosotkun osallista, Miinaa, esittävä Ulla Reinikainen tempaisee lemmenhuumaisen tanssinsa päätteeksi peruukin päästään.  Itseäni ilahdutti erityisesti muutenkin muikeassa musiikkidramaturgiassa (mm. Kai Lindiä, Paula Koivuniemeä, Frediä). kun hääseremoniaan säestäjäksi pyydetty, omista rakkauskriiseistään juuri selvinnyt apteekkarska Ollenberg (Maija Siljander) vaihtaa lennosta Mendelsohnin Häämarssin Peltoniemen Hintrikan surumarssiin. Tosiaan, niin lähellä toisiaan rakkauden riemu ja yksin jäämisen murhe tässä komediassa välillä kulkevat.

Onnen satama vai kurimus?

Avioliitto voidaan näissä välienselvittelyissä nähdä onnen tavoittelun lopullisena päämääräänä tai sitten helvetin syöverinä. Siitä ristiriidasta syntyy vääjäämättä hauskaa. Kuin myös epäsuhtaisista lemmenpareista, kaksoiskihlautumisesta, pitkäksi menevistä rohkaisuryypyistä, loputtomasta ahneudesta. Niin,  ja diskohtavasta koreografiasta, joka rikkoo mukavasti ajattomuuden ajankuvaa.

Roiha ja näyttelijät jalostavat noita Jotunin aineksia jyrkällä kontrastilla. Kun ollaan vihaisia tai ankaria, niin se sitten myös huudetaan selväksi, Kun ollaan melodramaattisia, niin tunteita ei tosiaan piiloteta. Ja näistä näyttelijöistä löytyy myös kykyä näyttää, mitä suomen kielen lemmenverbi räytyä käytännössä tarkoittaa…

Miehen kylkiluu on ollut Tampereen festivaalin riemastuttavinta nähtävää tähän asti.  Se on ollut myös terävintä tekemistä – ei välttämättä sisällöllisesti, mutta esittämiseltään.