Euroopan elokuvataiteen suuri yksinäinen kapinallinen Lars von Trier on usein älyllisesti haastava, toisinaan nerokkaasti kärjistävä, mutta välillä tuskastuttavan puberteettinen provokaattori, joka etsiytyy ääri-ilmiöiden pariin todistamaan ihmisten pienuutta ja humanismin puutetta.

Ymmärrän hänen moraalista tarvettaan pureutua pimeisiin puoliin pikkuporvarillisen näpertelyn ja viihteen kaunistelevien laimeuksien kustannuksella mutten läheskään aina hänen haluaan olla itsetarkoituksellisen säväyttävä ja shokeeraava.

Nelituntinen Nymfomaani (2013) esitetään Suomen televisiossa kahdessa osassa, jälkimmäinen nähdään samalla kanavalla viikon kuluttua. Ohjaajan pidemmällä versiolla on mittaa yli viisi tuntia.

Perjantai 13.5.
Nymfomaani
Yle Teema klo 23.00

Vaikka elokuva kertoo päällisin puolin seksiriippuvaisesta naisesta (Charlotte Gainsbourg), se kuvaa yhtä raadollisesti miehen (Stellan Skarsgård) tarvetta selittää asia, viime kädessä naisen arvoitus, älyllisillä ja rationaalisilla argumenteilla, joita toistamalla tapauksen voisi muka kuitata tunteita osoittamatta ja arvottamatta.

Silti elokuva ei sijoitu oikein mihinkään tunnistettavaan todellisuuteen. Pääosassa ovat tanskalaistaiteilijan ajattelun kynttilää yleisössä sytyttävät keinot, joilla isketään katsojan tajuntaan. Pornografiaa sisältävä teos olisikin voitu lavastaa tyhjään halliin kuten ohjaajan nerokas Dogville (2003).

Nymfomaanin rankkojen teesien takaa paljastuu puolestaan paljon latteampi luonnos kuin ensin luulisi. Poleemisuudessaan itseriittoisen elokuvan tympäisevän pessimistinen loppu hakee limaisessa tökeryydessään ja epäuskottavuudessaan vertaistaan – tai niin von Trier meille uskottelee. Sen mukaan olemme kaikki vain eläimiä, vaikka väittäisimme itsellemme muuta.