Juhlavuoden ohjelmistossa on ollut teatterin pitkäaikaisten tanssija-koreografien sooloesityksiä sekä keväällä ensi-iltansa saanut lastenesitys Iglu.

Viimeisenä kanta-esityksenä ja samalla juhlavuoden huipennuksena sai viime viikon lopulla ensi-iltansa Petri Kekonin ryhmäteos Ajan lasku, jossa mukana on MD:n neljän tanssijan lisäksi kaksi vierailijaa. Esitys on oikeastaan tuplajuhlaesitys, sillä myös teoksen koreografi juhlii sen myötä 25-vuotista taiteilijauraansa.

AJAN LASKU perustuu hyvin vahvasti liikkeelle ja keholliselle ilmaisulle kuten Kekonin teokset yleensäkin. Se ei ole juonellinen teos, vaikka tanssijoiden kohtaamisissa ja erityisesti loppuosan kolmessa yhtäaikaisessa duetossa voikin nähdä halutessaan tapahtumakulkuja. Keho ja sen ajallisesti eri mittaiset liikkeet ovat kuitenkin teoksen keskiössä.

Kekonin liikekieli on koko kehoa ravistelevaa. Ihan konkreettisestikin, sillä yksi toistuva liike tai ele on ylhäällä olevien käsien voimakas ravistaminen. Muutenkin liikkeet ovat usein tietoisen holtittoman oloisia ja huitovia. Silti liikkeillä on tarkat rajat ja muodot. Ja välillä rajat piirretään tiukalla kämmensyrjällä myös lattiaan.

Aika toistuu, mutta ei koskaan täsmälleen samanlaisena. Toisto onkin yksi koko esityksen läpäisevä koreografinen keino. Tanssijat toistavat samaa liikesarjaa eri suuntiin, eri tempoissa, eri aikaan ja eri kohdastakin aloittaen ja myös eri paikoissa näyttämöä. Varsinkin alussa tämä tanssijoiden luoma liikematto täyttää koko esitystilan.

Vaikka Ajan laskua ei varmastikaan ole tietoisesti pyritty tekemään minkäänlaiseksi kannanotoksi tämän hetkiseen maailmantilanteeseen, ei assosiaatioita siihen suuntaan voi välttää puna-asuisten, mustalla harsolla kasvonsa peittäneiden hahmojen äkillisesti murtautuessa eri puolilta näyttämölle ja aloittaessa sen jälkeen konemaisen tiukassa neliössä tapahtuvan näyttämön kiertämisen. Hahmot ovat kuin zombeja, jotka toteuttavat sisäänsä istutettuja liikekoodeja.

KEKONI KÄSITTELI aikaa myös syksyn edellisessä teoksessaan Helsingin Malmin lentokentän lentokonehallissa . Ei aikaa oli monituntinen tapahtuma, johon yleisö saattoi tulla ja poistua silloin kun halusi. Vaikuttaa siltä, että tämän esityksen ajallisia kaikuja on jäänyt myös Ajan laskuun. Se näkyy hieman venytetyn oloisena kestona, joka paikoin saa katsojan ajattelemaan, että mitä seuraavaksi.

Onneksi tanssijat pelastavat tilanteen. Heidän liikkeiden käsittelynsä ja intensiteettinsä on erinomaista. Tekemisessä ei ole yhtään tyhjää hetkeä, vaan heidän tanssinsa ja läsnäolonsa kantaa silloinkin, kun katsojan puolella tapahtuu herpaantumista.

Ajan laskun äänimaailmasta vastaa Antti Nykyri. Mielestäni se on nimenomaan sitä, ei musiikkia, jossa olisi tietty melodia ja rytmi. Toki pulssi siinä on ja voimakkuuksien monenlaisia vaihteluja, mutta sitä ei taatusti pysty laskemaan mihinkään tiettyyn rytmiin. Erilaiset naksahdukset, rahinat, sihinät, kumahdukset, jyrähdykset, kohinat, kitinät, narinat, huminat, vinkunat, lintumaiset vihellykset ja vingahdukset sekä eri asteisen sateen äänet kukin varmasti mieltää monin eri tavoin, ja uskon, että niin on tarkoituskin. Katsoja saa antaa liikettä elimellisesti ympäröivälle äänimaailmalle oman sisältönsä, jota ei ole rajattu.

Visuaalisesti esityksen voi mieltää liikkuvan joko epämääräisessä tulevaisuudessa tai sitten kaukaisessa menneisyydessä. Ella Kauppisen pääasiassa mustavalkoiset asut osittain riekaileisine rakenteineen voi mieltää kumpaan suuntaan tahansa. Samoin Elina Nopasen luoma valaistus runsaassa hämäryydessään ja tulenkajon mieleen tuovassa keltaisessa sävyssään voi viitata niin menneeseen kuin tulevaan.

Ajan lasku on aikamoisen komea juhlaesitys, joka juhlistaa nimenomaan tanssin liikettä, sen voimaa ja puhuttelevuutta. Se myös näyttää, että Kekonille, kuten pitkään toimineille koreografeille yleensä, on kehittynyt oma, tunnistettava koreografinen ja liikkeellinen kieli.