Elokuvan peruja lienevät ennen kaikkea esityksen visuaalinen maailma sekä sisällön lähtökohdat, elämän ja kuoleman peruskysymykset ja niiden kietoutuminen toisiinsa ja ihmisten välisiin suhteisiin.

Esityksen hallitsevin elementti on tunne, oli se sitten rakkautta, vihaa, tuskaa, kipua, kuolemanpelkoa tai elämänjanoa. Tunne riepottaa ihmisiä, repii heitä yhteen ja erilleen, ohjaa heidän käytöstään. Missään vaiheessa se ei ole laimeaa, vaikkakin välillä hillittyä, hallittua ja suitsittua. Kuten 1900-luvun alun yläluokkaiseen elämään kuuluu, sillä sellaisessa miljöössä teos liikkuu.

Pystyy melkein fyysisesti näkemään, kuinka erilaiset tunteet myllertävät ihmisten sisällä. Varsinkin kun esiintyjät Kaapelitehtaan Valssaamon pitkässä suorakaiteen muotoisessa esitystilassa ovat vain parin metrin päässä kolmella suunnalla istuvista katsojista henkäyksen ohuen mustan verhon takana.

Tapahtumien keskiössä on kolme ihmistä, vanhempi nainen (Kaari Martin), nuorempi nainen (Heidi Lehtoranta) ja mies (Jyrki Karttunen). Keitä he lopulta ovat ja mitkä ovat heidän väliset suhteensa, jää tarkoituksellisen epäselväksi. Mies on aviomies tai lääkäri, nuorempi nainen tytär tai palvelijatar, vanhempi nainen vaimo tai sisar. Sairas voi olla kumpi tahansa naisista, mutta nuorempi on se, joka kuolee. Tapahtumat ja ihmisten kohtaamiset ovat sen verran abstrakteja, että erilaiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Elämän väripaletti

Kuten aiheeseen sopii, tilaa hallitsee elämän kolme perusväriä, punainen, valkoinen ja musta. Punaisella lattialla liikkuvat valkoasuiset päähenkilöt ja mustapukuiset sivuhenkilöt. Erika Turusen viime vuosisadan alkuun viittaavissa tietoisen kulahtaneissa asuissa on hänelle tyypillisesti pieniä, yllättäviä yksityiskohtia, joita ei välttämättä ole tarkoitettukaan kunnolla nähtäväksi. Tällä kertaa ne ovat pitsinpätkiä, pieniä kirjomuksia taskunsuussa tai ylisuuria pistoja helmassa ja selän saumassa.

Teoksen koreografia on flamencon ja nykytanssin liikekielien ja elementtien yhdistelmä. Se istuu kullekin kolmelle tanssijalle niin hyvin, että niin Karttunen kuin Lehtoranta on varmasti saanut luoda sitä paljon myös itse Kaari Martinin vastatessa oman osuutensa lisäksi kokonaisuudesta. Koreografia rakentuu pääasiassa duetoista ja sooloista, jotka välillä toteutetaan myös yhtä aikaa. Ne ovat intensiivisiä ja hengästyttäviä liike- ja tunnepurkauksia, jotka tanssijat hallitsevat suvereenisti.

Roni Martinin esitykseen säveltämä musiikki on komeaa. Se on hyvin modernia ja sen pääsoittimina ovat cembalo, sähköviulu ja basso. Tästä yhdistelmästä syntyy sekä matalaäänistä, tummanpuhuvaa kuoleman ennakointia että helisevän elämänmyönteisiä osuuksia.

Niitä sivuhenkilöitä ovat juuri taitavat muusikot Sanna Salmenkallio (viulu) ja Elina Mustonen (cembalo), jotka muutamaan otteeseen osallistuvat myös itse näyttämötapahtumiin. Samoin valo- ja äännisuunnittelusta vastanneet Jukka Huitila ja Eppu Helle toimivat tarvittaessa myös päähenkilöiden palvelijoina. Teoksen erittäin hienosti toimineen, tiiviin dramaturgian luonut Atro Kahiluoto on esityksen yleisön sisään ja ulos ohjaava hovimestari.

Bergman – Kuiskauksia ja huutoja on esitys, joka, vaikka ei olisi siitä syystä syntynytkään, tiivistää ja kokoaa erittäin hyvin niitä tuntoja ja tunteita, joita nykyinen pandemiatilanne herättää. Ja se tekee sen erinomaisesti. Esitys on yhtä aikaa sekä yleispätevä ja etäännytetty että äärimmäisen tässä ja nyt. Vahvan sisältönsä lisäksi se on myös tanssillisesti upea.