Outo, vinksahtanut ja silti tai juuri siksi vastustamattomasti mukaansa imevä. Siinä ensimmäiset ajatukset Gruppen Fyran ja Reetta Honkakosken uutuusteoksesta Juhlat.

Parinkymmenvuotias helsinkiläinen Gruppen Fyra on vuosien kuluessa opittu tuntemaan tanssiteatteria monipuolisesti hyödyntävänä tanssiryhmänä, jonka esityksissä on usein yllättävä näkökulma tai vähintään vinosti hymyilevää, mutta hersyvää huumoria. Nyt on mielestäni menty pykälän verran pitemmälle surrealismin ja groteskin suuntaan, mikä taas on tunnusomaista esityksen ohjaajan Reetta Honkakosken töille.

Kanneltalossa kantaesityksenä saanut Juhlat tuo näyttämölle lakanoiden alta vähitellen paljastuvan kulahtaneen kartanon salin, jonka toimintoja ohjaa tiukalla kädellä Virpi Juntin emännöitsijähahmo. Niin hänen kuin Pia Liskin maanisesti käsilaukkuunsa tavaroita piilottelevan naisen ja Tommi Haapaniemen omatekoisessa pyörätuolissa rullailevan entisen herrasmiehen välillä on selvästi käynnissä jonkinlainen pinnanalainen valtataistelu, joka näkyy ilmeinä, eleinä ja pieninä nopeina tekoina. Neljäntenä hahmona ihmissuhdepelissä on Katri Soinin lasiovikaappiin suljettu valkoasuinen nainen (aave?), jonka ilmestyminen ja huikea akrobaattinen esitys kaapin sisällä tuntuvat olevan sekä odotettuja että yllättäviä.

Muutenkin teoksessa selvästi odotetaan intohimoisesti jotain kuin Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmässä. Tulevaa yritetään nähdä kiikareilla ikkunoista tai soittamalla johdottomalla puhelimella. Muutoksen tai katastrofin kaiken mullin mallin puhaltavan tuulen muodossa laukaisee odottamiseen kyllästyneen emännöitsijän yrittämä lähtö salaperäisen luuhäkin kanssa.

Mitä tämä kaikki sitten kuvaa tai symboloi, on oikeastaan jokaisen katsojan itsensä tulkittavissa. Vain yhteen suuntaan viittaavia avaimia ei anneta. Juhlat voi olla metafora nykyisestä maailmasta ja maailmantilanteesta tai sitten ei. Sen voi kokea myös vain pelkäksi ihmissuhdetutkielmaksi. Tai sitten sen parissa voi jopa pitkästyä, ”kun ei ymmärrä mitään”. Kaikki on mahdollista ja juuri se on teoksessa kiehtovaa.

Ohjauksessaan Honkakoski luottaa hitauteen. Suurimmaksi osaksi se toimii antaen katsojalle mahdollisuuden hyödyntää omia assosiaatioitaan, mutta muutamin paikoin varsinkin alkupuolella se syö intensiteettiä.

Neljän tanssijan roolihahmot ja läsnäolo ovat sataprosenttisia. Lopun myrskyriepottelussa he kaikki pääsevät näyttämään myös akrobaattista liikeosaamistaan kieriessään sikin sokin pitkin huonekaluja. Honkakosken ja Sisu Nojosen luoma taiten ja hieman pelottavastikin kulahtanut ja osittain epätosi visuaalinen maailma on lumoava. Tuuli Kyttälän elektronisen äänimaailman tehtävänä on luoda ja korostaa tunnelmaa, ei niinkään olla musiikkia.