Kolmen festivaaliesityksen lisäksi As time goes by -teoksella on poikkeuksellisesti myös toinen esitysperiodi toukokuussa Zodiakin kevätohjelmistossa.

ESITYS ON kokonaisuutena positiivisesti pähkähullu. Se on kuin kollaasi liikkeellisistä kohtauksista, joilla ei tunnu olevan tapahtumien suhteen kovinkaan paljon tekemistä keskenään. Eikä itse kohtaustenkaan tapahtumissa tunnu olevan mitään ”järkeä”.

Esitys on selvästi syntynyt ainakin osittain hassutteluimprovisaatioiden pohjalta ja tämä leikkisyys on pystytty saamaan mukaan myös lopputulokseen.

Se näkyy ennen kaikkea tanssijoiden loistavassa mimiikassa ja ilmeissä. Heidän itseironisestikin huvittunut asenteensa ja sivusilmäykset yleisöön ovat mahtavia. Toki kaikki tehdään viimeistellysti ja täysillä, mutta samalla annetaan ymmärtää, ettei tämä nyt niin vakavaa ole. Esitys tasapainoilee onnistuneesti traagisen ja koomisen välillä lipsahtamatta kertaakaan täysin kumpaankaan suuntaan.

TEOKSEN TANSSIJAT eli Iiris Hilden, Linda Holma, Tuija Lappalainen, Johannes Purovaara, Hanna Raiskinmäki ja Jussi Suomalainen toki myös tanssivat, mutta pääpaino esityksessä on heidän toiminnassaan erilaisten sattumanvaraisen oloisten esineiden kanssa. Ja niiden suhteen he ovat loputtoman kekseliäitä myös liikkeellisesti.

Lyhyehköjä, osittain parodisia koreografisia osuuksia lukuun ottamatta von Baghin tehtävänä on yhdessä Otto Sandqvistin ja Eli Salon kanssa ollut pitää huolta teoksen rakenteellisesta toimivuudesta. Siinä onnistutaan mainiosti. Teoksen eri osat ja kohtaukset ovat sisäisestä rentoudestaan huolimatta tiiviitä ja toimivia. Tyhjäkäyntiä ei ole ja toisaalta mikään ei ole ennustettavissa.

Liikkeellisen ja ilmaisullisen leikittelyn lisäksi esitys leikittelee myös äänellisesti ja tekstien osalta. Sekä tanssijoiden puheiden pätkät että paikoitellen hiljaisena taustalla kuuluvat dialogit ovat otteita tunnetuista elokuvista tai tv-sarjoista. Kuten itse esityksen nimikin. Mukana on myös kuoromaista laulua, jossa aineistona ovat eri musiikkikappaleiden pätkät. Kaikissa teksteissä on tavalla tai toisella viittauksia ajan kulkuun.

Muuten teos luottaa äänellisesti hyvin paljon hiljaisuuteen. Vain paikoitellen Tatu Nenosen äänisuunnittelu sisältää musiikin pätkiä tai sitten hitaasti voimistuvaa huminaa.

Visuaalisesti teoksen pääväri on valkoinen niin lavastuksessa (Virpi Nieminen) kuin puvuissakin (Ingvill Fossheim). Tämä on myös tarkoituksenmukaista, jotta runsaasti käytetty punainen neste ja sen vaikutukset näkyisivät. Se ei käsittääkseni imitoi verta, vaikka kieltämättä se ajatus muutamin paikoin tuleekin mieleen. Luca Sirviön valot ovat sopivan tarkoituksenmukaisia, eivätkä tee itsestään numeroa.

As time goes by on esitys, joka saa hyvälle tuulelle. Ajan kulumista ja sen vaikutuksia se ei välttämättä saa liiemmin pohtimaan, mutta ajankäyttö sen parissa on ihan perusteltua.