Kun Tero Saarinen Companyssa aikanaan alettiin työstää ryhmän 25-vuotisjuhlateosta Transit, ei varmaankaan tullut mieleen, kuinka monella tavalla se valmistuessaan on ajankohtainen ja miten usealla tasolla se viime syksynä kantaesityksessään Skånes Dansteaterissa ja nyt Suomen ensi-illassaan Helsingin Merikaapelihallissa koskettaa katsojaa.

Transit on onnistunut juhlateos ilman muuta, mutta samalla se on mielestäni myös yksi Tero Saarisen koreografiuran hienoimpia ja vaikuttavimpia teoksia niin kokonaistaideteoksena kaikilta osatekijöiltään kuin esityksenäkin.

Ja vaikka kuinka herättäisin närää, olen jopa sitä mieltä, että ilman elävää orkesteria musiikin tullessa tallenteelta, katsojalle jää enemmän tilaa musiikin lisäksi seurata ja syventyä kaikkeen muuhun, mitä näyttämöllä tapahtuu. Hannu Linnun johtaman Radion Sinfoniaorkesterin upeat tulkinnat Sebastian Fagerlundin jylhästä ja herkästä luontoaiheisesta trilogiasta yhdessä Tuomas Norvion älykkään vivahteikkaan äänisuunnittelun kanssa täyttävät tilan johdatellen tehokkaasti mutta hienovaraisesti katsojan tunteita ja katsomiskokemusta.

Luonto sekä ihmisen suhde ja vaikutus siihen ovat Transitin kaiken kattava sisältö. Esitys on ilman muuta Saarisen voimakas kannanotto ympäristön tilaan, ihmisen toimintaan sekä uuden yhteyden löytämiseen sekä toisiinsa että luontoon, mutta ei julistavasti eikä päällekäyvästi, kuten ei koskaan hänen töissään. Saarinen osaa hienosti tuoda sanottavansa esille abstraktin etäännyttämisen kautta niin, että kaikki on nähtävissä, mutta katsojan itsensä löydettävänä.

Liikekieli puhuu. Tällä kertaa hyvin rujosti, mutta herkästi. Kehon ja erityisesti käsien, kämmenten ja sormien käytössä on nähtävissä selvä yhteys butoon, jota Saarinen on aikanaan opiskellut. Liike ei oikeastaan herkeä hetkeksikään, ei silloinkaan, kun tanssija on paikallaan. Kehossa tapahtuu koko ajan vähintään hienoisena värinänä tai äkillisenä yksittäisenä liikkeenä. Kulmikkuus ja nykivyys yhdistyvät pehmeään joustavuuteen, energia ja voima hiljaiseen herkkyyteen.

Tanssijoina Transitissa on 13 tanssijan joukko, joka koostuu ryhmän vakituisista freelancereistä sekä parista vierailijasta. Tässä teoksessa he ovat ennen kaikkea joukko, vaikka kautta linjan mukana on solistisia osuuksia. Kukaan ei kuitenkaan nouse erityisesti esille tai jää vain taustalle. Ei myöskään tanssillisesti. Koko ryhmä on teknisesti upea, liikekielen sisäistänyt, energinen ja vimmaisella herkkyydellä läsnä.

Elämä ympyrässä

Transit on kuvaus ihmiskunnan synnystä ja tuhosta, mutta myös orastavasta toivosta ja uudesta alusta. Tätä tarinaa kuljettaa erityisesti IC-98:n eli Visa Suonpään ja Patrik Söderlundin henkeäsalpaavan komea videoinstallaatio, joka heijastetaan jättimäiseen viistosti näyttämön yllä leijuvaan ja liikkuvaan ympyrään sekä lopussa valkoisen taustaan. Liikkeelle lähdetään avaruudessa leijuvasta hiilipölypilvestä ja päädytään välillä tuhoavankin auringon valon kautta hitaasti eloon herääviin kivimukuroihin, joiden uudet juuret tavoittelevat varovasti toisiaan.

Ympyrä on muutenkin yksi Transitin tärkeistä symboleista ja elementeistä. Videon lisäksi se näkyy runsaasti koreografian rakenteessa sekä Minna Tiikkaisen valoissa, jotka sekä liittyvät elimellisesti videon ilmaisuun että puhkovat tilaan omia kiilojaan.

Elämä on jatkuvaa kiertokulkua ja kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Tätä teoksen teemaa noudattaa omalla tavallaan myös Teemu Muurimäen puvustus. Vaaleaan oranssiin vivahtavat ja hyönteiset mieleen tuovat scifihenkiset puvut on tehty osittain kierrätysmateriaalista.

Transit on mielestäni esitys, joka mahdollisimman monen kannattaisi ja pitäisi nähdä. Sillä on annettavaa ja kosketuspintaa niin monella tasolla. Se ei ole helppo ja kepeä esitys, vaan haastava ja satuttava, mutta myös lähes kipeän kaunis ja toivoa ruokkiva.