Esityksen tekijänä on runsaasti ympäri maailman työskennellyt koreografipari Annamari Keskinen (s. 1985) ja Ryan Mason (s. 1980). He ovat herättäneet huomiota omanlaisella estetiikallaan ja uusien koreografisten ilmaisumuotojen etsimisellä.

DREAMER YHTÄAIKAISESTI on ja ei ole uudenlainen esitys HDC:n historiassa. Tärkein peruspalikka on ennallaan: loistavat tanssijat. Koko yhdeksänjäseninen tanssijajoukko on teknisesti huipputasoa ja heidän paneutumisensa ja läsnäolonsa on äärimmäistä. Tanssijoiden energia fyysisesti, ja todennäköisesti myös henkisesti, erittäin vaativassa teoksessa on loputon. Yhtään herpaantumisen hetkeä ei ole. Yhtä vahvaa, ajateltua ja viimeisteltyä on myös teoksen visuaalinen ja äänellinen maailma.

Esityksessä ei ole mitään tarinaa tai varsinaista tapahtumakulkua. Se on pyrkimystä kuvailla sitä usein hyvin hahmotonta välitilaa tietoisen maailman sekä alitajuisen ja unen maailman välissä. Tavoitteena on tuoda esille sitä, mitä on liikkeen takana ja millainen on tanssijan sisäinen maailma.

Kun upotaan omaan sisimpään, ulkomaailma suljetaan usein pois. Niin käy nytkin. Dreamer ei esityskokemuksena ole vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, vaan sulkeutuu omaan hermeettiseen maailmaansa, jota katsoja voi vain ulkopuolisena seurata. Ainoa mikä tulee rampin toiselle puolelle, on musiikissa toistuva äärimmäisen matala ääni, joka resonoi katsomon tuolien kautta välillä ikävästi myös katsojan kehossa.

ESITYKSEN MAAILMA ja tunnetila näyttäytyvät yllättävän synkkänä ja jopa tuskaisena näyttämön täyttävästä intensiivisestä fuksian väristä huolimatta. Tuntuu kuin lavalla olisivat menossa päättymättömät reivit, jossa jokainen liikkuu ahdistuneesti omassa kuplassaan ilman kontaktia kehenkään muuhun. Liikekielessä on teknon rytmisyyttä, mutta myös nykivää katkelmallisuutta ja pitkiä still-asentoja.

Ainoa, joka lopussa pyrkii luomaan jonkinlaista yhteyttä muihin ja ehkä pisaran verran tulevaisuudentoivoakin, on Inka Tiitisen musta-asuinen naishahmo, jonka haipuva laulu yrittää muistuttaa, että jotakin muutakin on olemassa.

Timo Tikan ja Saara Viikan musiikki on suurimmaksi osaksi tummasävyistä äänimassaa, josta välillä nousee esiin tiukkaa rytmiä ja joka toisinaan hiljenee lähes olemattomaksi tuulen huminaksi.

William Ilesin suunnitteleman lavastuksen pääpaino on värillisissä valoissa, jotka peittävät koko näyttämön. Ne ovat ennen kaikkea punaiset, vaikka jonkin verran muitakin värejä on. Kolmiulotteisuutta tuovat muutamat isot punaiset suorakaiteen muotoiset korokkeet, joita työnnellään tai nostellaan pystyyn.

Dreamer on tavallaan hyvin väkevä esitys, mutta sen voima ei välttämättä tavoita, eikä sen maailmasta löydä kosketuspintaa, ellei katsojalla itsellään ole samansuuntaisia kokemuksia.