Sitä se varmasti onkin, tanssiteknisesti. Ison ryhmän nuoret tanssijat olivat huikeita. Liikkeet olivat tarkkoja ja puhtaita, eikä niissä näkynyt pienintäkään epävarmuutta. Hengästyttävän vauhdikas tanssi kulki kuin unelma.

Tuomisinaan ryhmällä oli kaksi teosta, Rafael Bonachelan noin tunnin mittainen koreografia Impermanence ja Antony Hamiltonin lyhyempi Forever & Ever.

Musiikissa oli volyymia ja vauhtia ja niin oli Bonachelan koreografiassakin. Klassiseen balettiin perimmältään pohjaavan liikekielen yksi perustekijä oli runsaus. Useimmiten tarkasti musiikkiin aksentoidussa koreografiassa oli tapahtumista ja liikkeellisiä yksityiskohtia ylen määrin. Liikerunsaudesta yhdeksi keskeiseksi keinoksi nousi käsivarsien käyttö ja eräänlainen viskominen eri suuntiin.

Hengästyttävä vauhti ei rauhoittunut edes niissä muutamissa soolo-osuuksissa, joita erilaisten nopeasti vaihtuvien ryhmittelyjen välissä oli. Se aiheutti esityksen edetessä lievää kyllästymistä. Koreografisesti teos ei oikein muuttunut tai kehittynyt mihinkään suuntaan.

Esitys oli selkeästi niin sanottua tanssi-tanssia, jossa koreografioitu ja teknisesti monipuolinen liike on pääroolissa. Minkäänlaista tunnetta tanssijoiden ilmaisussa ei näkynyt.

Sitä olisi voinut olla, sillä käsiohjelmassa teoksen aiheeksi nimettiin kauneuden ja tuhon vastakkaiset voimat. Nuoren, tanssiteknisesti virtuoottisen kehon tanssin kauneutta kyllä löytyi, mutta tuhoa ei niinkään. Sellaiseksi ei mielestäni riittänyt pelkkä musiikin voima tai taustafondin vaihtuva väritys ja sitä vasten lankeava hento sade.

Australian String Quartet soitti jumalaisesti, siksi olikin mielestäni hiukan banaalia päättää esitys Anohinin kappaleeseen Another World, vaikka sen sanat teoksen teemaan istuivatkin.

HAMILTONIN KOREOGRAFIA Forever & Ever oli huomattavasti mielenkiintoisempi. Sen hip hopista ja rap-musiikista lainattu hivenen röyhkeä ote oli tehokas. Samalla se niiden liikekieltä ja pukukoodeja lainatessaan ja muokatessaan onnistui olemaan myös itseironinen.

Myös tässä esityksessä vauhti oli keskeistä, mutta ei itsetarkoitus. Julian Hamiltonin säveltämän teknomusiikin intensiivinen rytmi hallitsi koko teosta, mutta ei silti häivyttänyt tanssia vaan toimi sen tehokkaana parina.

Tanssijat toimivat jälleen kuin unelma. Liikkeen yhtäaikaisuudesta ja toistojen tarkkuudesta ei lipsuttu. Tanssi oli tyyliin kuuluvasti kulmikkaan konemaista, mutta ei elotonta.

Paula Leviksen suunnittelemien pukujen päävärit olivat keltainen ja musta, joista jälkimmäistä vielä pilke silmäkulmassa tehostettiin mustan kinesioteipin muodostamilla kuvioilla ihossa. Ben Cisternen valot elivät välillä aivan omaa elämäänsä, mutta se taisi olla tarkoituskin.