Ensituttavuuden perusteella Viktor Kärppä on ainakin Jussi Varesta kiinnostavampi hahmo, vaikkei välttämättä kovin paljon moniulotteisempi. Jonkin verran kuitenkin.

Turkulaismetso on viinalle perso renttu naistenmies, kävelevä klisee ja kenties jopa jonkinlainen haaveversio Reijo Mäestä itsestään. Myös hänet voi bongata yksityisetsivän lempikuppilasta. Kärppä on Varekseen verrattuna totinen esitys, sisimpänsä kätkevä perisuomalainen jurottaja, vaikka onkin syntyjään Venäjältä. Heidät yhdistää silti, koska kummatkin ovat osa suomalaisen nykyrikoselokuvan korostetun ajanvietteellistä trendiä.

En ole lukenut Matti Röngänkään kirjoja enkä katsonut niistä tehtyä kahdeksanosaista televisiosarjaa, jossa Kärppää esittää edelleen roolissa jatkava Samuli Edelmann. Lähden vuodesta nolla. Nyt valmistunut teatterielokuva on samanniminen kuin televisiosarja – siinäkin vähän vihjettä jutun motiiveista. Elokuva perustuu Röngän vuonna 2002 kirjoittamaan teokseen Tuliaiset Moskovasta, eri romaaniin siis kuin sarja. Vaikeaksi menee.

Itse elokuvan varsinainen aihe, salamurhahanke ylätason poliittisine peleineen ja Tehtaankatuineen, haiskahtaa jo valmiiksi ummehtuneelta, kylmän sodan aikaiselta. Tulee myös mieleen kalastelu Ilkka Remeksen markkinoilla. Teeskennellään siis suurempaa kuin oikeasti ollaankaan.

Jopa hitaanoloinen Edelmann kuvataan nopealiikkeiseksi action-sankariksi.

Elokuva ei saisi muistuttaa televisiota tai vaatia kirjan tuntemusta. Sellaisen vaikutelman Lauri Nurksen ohjaus kuitenkin antaa. Tarina vilisee henkilöitä, nimiä, paikkoja ja tapahtumia, joista asiaa tuntematon ei ehdi saada kunnollista otetta. Faneja turhia selittelemätön suoraviivaisuus varmaankin miellyttää, sillä he tuskin ovat syvempien virtojen perässä. Kaiken ytimessä on tuttuus, joka on syntynyt joskus aiemmin.

Vares-elokuviin verrattuna Kärp­pä-filmi on selvästi toiminnallisempi, joskin huvittavuuteen saakka. En tunnistanut, mistä väkkäränä pyörivän pikkurikollisen ratassarjassa oikein oli kyse, judostako? Jopa hitaanoloinen Edelmann kuvataan nopealiikkeiseksi action-sankariksi.

Lisää aiheesta

Idealistinen Spotlight ja katolisen kirkon yhä iljettävämmin löyhkäävä tunkio

Suosikkiohjaajan musiikkielokuva kapinallisista on kesy ja konservatiivinen

Jättiläinen (2016): Huono tarina Talvivaarasta ja maan tavasta

Oscar-suosikki The Revenant tärisyttää kehoa audiovisuaalisen ilmaisun kaikkinaisella voimalla

Vitsejä iskee lähinnä Viktorin sutki poliisituttu Korhonen (Martti Suosalo), elokuvan paras hahmo, joka on kaunopuheisen piikikkyytensä takana luotettava ystävä.

Elokuvan perusteella Kärppä on käynyt armeijan Venäjällä, mutta ansaitsee elantonsa Suomessa kiinteistöalalla. Uskokoon ken tahtoo, sillä Kärppä piilottelee kotonaan asetta, käteistä rahaa ja outoa putkiloa. Vielä alussa hän rakentaa taloa Marjansa (Maria Ylipää) kanssa, joka kuitenkin kyllästyy ukkonsa salailuun. Pojat ne on poikia vaan.

Parasta elokuvassa silti on pariskunnan kuvaus. Heistä kummankin moraali venyy myös rakkaudessa. Kerrankin kotimaisessa elokuvassa seksistä ei tehdä kokoaan suurempaa numeroa. Kärpän väkivaltaan ja mykkyyteen taipuvainen luonne epäilyttää silti. Vaikea uskoa, että lujatahtoinen Marja ottaisi miehensä takaisin.

Useihin haaroihin jakaantuneessa juonessa Kärppä, Kärpän puoliso ja velikin joutuvat vaaraan, kun juonittelijat rajan molemmin puolin panevat presidentin päätä pölkylle. Jännitystä ei silti synny. Kullattujen urheilutossujen rinnalla esiintyy kankeaa univormupatsastelua kuin uuden ja vanhan Venäjän vertauksena. Yhteiskunnallinen kehys on kuitenkin vain kuori ilman sisältöä. Lopputulos on yhtä kaukana poliittisesta trilleristä kuin Varekset Oscareista.

Ohjaaja Nurkse ansaitsisi silti mitalin, ahkeruudesta. Tappajan näköinen mies (2016) on hänen toinen teatterielokuvansa tänä vuonna. Karaokekomedia Nuotin vierestä (2016) muistuttaa sekin televisiota. Sujuva rutiinijälki takaa työt alalla. Jos tahti pysyy samana, Nurkselta ilmestyy tänä vuonna tusina elokuvaa.