Tutkija Anu Kantola kertoi vasta julkaistusta tutkimuksesta ”Kansalaiset koronakriisin kourissa”, jonka mukaan sodan jälkeisen konsensuksen säröily näkyy yhtenäisyyden ja solidaarisuuden säröilynä. Pääkirjoitus toteaa vertailun sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ja koronakriisin välillä ontuvan. Tässä voi kysyä, miksi?

Sotien aikana yhtenäisyys rakennettiin veriliitolla, jossa Suomen työväestön ja maatalousväestön poikien ja miesten verellä lunastettiin itsenäisyys ja oikeus suurten omistusten ja tulojen nautintaan osalle väestöä. Se kesti 1980-luvun lopulle, mistä lähtien tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet yhä kärjistyen. Muodollinen irtisanoutuminen tapahtui työnantajajärjestöjen sanottua irti työehtosopimusten tekemisen.

Jälleenrakennuksen aikaan rikkaiden ja yritysten verotasot olivat korkeampia ja kansantalouden kasvu parempaa. Nyt lehti toteaa, että syy hyvätuloisten nihkeisiin veromielipiteisiin voi olla se, että entistä kireämmän verotuksen ei uskota auttavan Suomea talouskasvuun sen jälkeen, kun korona on hellittänyt.

Ennen talouskasvun nähtiin johtuvan kysynnästä, markkinoiden kehityksestä, tuotannontekijöiden saatavuudesta, tuottavuudesta, innovaatioista ja investointien rahoituksesta. Koko markkinafundamentalismin ajan yritysten ja rikkaiden vaatimukset ovat kohdistuneet julkiseen valtaan, verotukseen ja sääntelyyn. Syynä on ideologinen muutos.

Verojen kauhistelussa ei tuoda esiin 1990-luvulla tehtyä verotusmuutosta, jossa pääomatulot siirrettiin alennettuun verokantaan erikseen verotettaviksi, eikä sitä, että tästä johtuen suurimpia tuloja saava kymmenes ja erityisesti yksi prosentti ovat kasvattaneet osuuttaan sekä varallisuuden että tulojen jaossa. Heidän maksamiensa tulojen vero-osuus kokonaisuutena oli samaa tasoa kuin keskimääräisiä eläketuloja saavien ihmisten.

Tämän kymmenen prosentin mahdollisuudet kiertää verotusta ovat laajat: muuttamalla ansiotuloja pääomatuloiksi, panemalla tulot vakuutuskuoreen, omistamalla listaamattoman yrityksen, omistamalla osakkeita hallintarekisterin, säätiön, holdingyhtiön tai veroparatiisien salattujen tilien kautta.

Pääkirjoittaja vertaa Suomen tilannetta Ruotsiin ja siellä tehtyihin verohelpotuksiin, joiden ajatuksena pidetään sitä, että kuluttajilla on enemmän rahaa kasvattaa ns. kotimaista kysyntää. Hän ei tuo esiin hallituksen koronatukien 20 mrd. euron elvyttävää vaikutusta. Ikään kuin vain Ruotsi olisi tehnyt asiassa jotain.

Kirjoittajan tähtäin on lyhyt. Hän haluaa verohelpotuksia, paheksuu Suomea pitäen sitä maailman viidenneksi innokkaimpana verottajana. Verohelpotukset eivät johda rikkaiden osalta kulutuksen lisäämiseen, mutta ne voisivat johtaa mainitun 600 000 ihmisen osalta kulutukseen, jos he voisivat saada näitä helpotuksia.

Koronan aikana on todettu säästämisasteen nousseen. Yritystuetkaan eivät käynnistä nousua ilman, että korona saadaan kuriin. Parasta elvyttämistä on pandemian taitava kurissapito ja enempien vaurioiden estäminen. Todellinen talouden ylösajo on mahdollista vasta tilanteen selkiytymisen jälkeen. Eikä verohelpotuksin voida maksaa julkisen talouden velkoja.

Veronalennusten väitetyt ns. dynaamiset vaikutukset on kumottu moneen kertaan. Tuloerojen kasvun kautena 1990-luvulta lähtien talouden kasvuluvut ovat olleet heikkeneviä. Kasvaneita pääomatuloja ei ole sijoitettu tuotantoon.

Verojen paheksunnan yhteydessä unohdetaan mm. se, että suurin osa verorahoista käytetään tavalla tai toisella luotettavan ja toimivan liiketoimintaympäristön luontiin. Tässä hyvinvointivaltio toimii kysyntää takaavana ja yhteiskuntarauhaa ylläpitävänä sekä kansalaisten elämän valintojen tukena.

Veikko Räntilä on Ajatuspaja Tampere -ryhmän jäsen