tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Teatteri Avoimien Ovien puhutteleva Canth-päivitys: Anna-Liisa löytää vapauden

Kuva: Mikko Mäntyniemi
Helmi-Leena Nummela tekee vahvaa työtä Anna-Liisan nimiroolissa.

Minna Canth kirjoitti viimeiseksi jääneen näytelmänsä Anna-Liisa vuonna 1895. Siinä nuori nainen ottaa yksin vastuun lapsenmurhastaan.

Heini Tola on vuonna 2016  on dramatisoinut ja ohjannut Anna-Liisasta näytelmän, jossa peruskysymys on ennallaan, mutta näkökulma uusi.

Teatteri Avoimet Ovet
Minna Canth: Anna-Liisa

Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola – Skenografia Veera-Maija Murtola – Musiikki Suvi Isotalo – Valot Antti Kujala – Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Kai Bäckström, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Jukka Pitkänen ja Petriikka Pohjanheimo

Anna-Liisan ytimessä oleva tilallisia ja renkejä erottava raja muuttuu helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien käsittelyssä keskiluokkaisia ja pienipalkkaisia jakavaksi kysymykseksi.

Kun Canthilla entisestä rengistä on tullut isäntämiehen veroinen, on Tolan Anna-Liisassa soittajapojasta kehkeytynyt menestyvä muusikko. Mutta tuo kitaristi ei ole kelpo vävy, kuten ei ollut renkikään.

Tola on ohjannut Anna-Liisastaan musiikillisen, visuaalisen ja runollisen teoksen, josta hän on karsinut pois uskonnollisuutta, tiivistänyt henkilömäärää sekä kaventanut Anna-Liisan auki kirjoitettua sisäistä maailmaa tunnelmiksi ja äänimaailmoiksi. Vastuun, vallan ja vapauden tematiikka korostuu. Canthin näytelmästä on jäljellä paljon.

Valta, vastuu ja vapaus

Veera-Maija Murtolan lavastuksessa Anna-Liisaa sitovat kahleet kehystävät näyttämöä verhoina. Synkeät muistot projisoituina mustekuvioina. Pukusuunnittelu vie esitystä nykyisyyteen ja on esityksen ainoita realistisia elementtejä.

Visuaalisuudella on merkitystä, kun Anna-Liisan maailmasta kerrotaan symbolististen sielunkuvien kautta. Tämä jättää näytelmän nimihenkilöä näyttelevälle Helmi-Leena Nummelalle paljon työtä.

Nummela Anna-Liisansa tulkitsee mainiosti. Näyttelijäuransa alkutaipaleella vielä oleva näyttelijä ilmentää hyvin Anna-Liisan nuoresta asti kokemaa totisuutta, herkkyyttä ja ystävällisyyttä. Nuori nainen kuuntelee sydämensä ääntä niin rakastuessaan kuin löytäessään vapauden.

Nykyisyyttä ilmentävässä ympäristössä vapaudesta tulee näytelmän pääteema. Anna-Liisa joutuu kerta toisensa jälkeen nöyrtymään muiden ihmisten päätösvallan alle. Ja puhtaaksi koettu rakkauden väittämä on suurinta vallankäyttöä.

Vapautta kohti käydään myös vastuun kautta. Kun Tolan dramatisoinnissa on jätetty paljon tekstiä pois, ne jäljelle jääneet osat korostuvat. Kuten Anna-Liisan ja Johanneksen (Paavo Kerosuo) pohdinta siitä, voiko Johannes rakastaa Anna-Liisaa, tuli hänen tietoonsa mitä tahansa. Tai Anna-Liisan ja Mikon (Kai Bäckström) kohtaukset, joissa Mikko taivuttaa Anna-Liisaa itselleen.

Kyläläisten, pikkusiskon ja rovastin pois jättäminen korostaa sekin Anna-Liisan henkilöä. Etenkin näytelmän loppukohtaus tekee oikeutta nuoren naisen elämänvalinnalle. Anna-Liisan vastuun ottaminen ei tarvitse muita henkilöitä antamaan sille hyväksyntää tai oikeutusta.

Isot asiat

Avoimien ovien Anna-Liisa kuljettaa vallan kautta vapauteen. Mielleyhtymiä nousee runsaasti. Ei voi olla ajattelematta esimerkiksi kunniamurhaa, jossa vanhemmat päättävät lapsensa kohtalosta karuimmalla tavalla.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ajattelemisen aihetta nostaa myös henkilöiden asuvalinnat. Etenkin Husson (Petriikka Pohjanheimo). Kun Canthin Husso pukeutuu huonosti ja huivikin on repaleinen, Tolan versiossa Hussolla on tiukat farkut ja leopardikuvioinen paita. Miksi? Riittääkö ei-toivotun anopin asuksi lähibaarilook?

Ajatuksiin nousee myös ihmisen arvo ja sen säilyttämiseen kytkeytyvä kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden kulissi. Minna Canthin Anna-Liisa päättyy arvon palauttamiseen, mutta Tolan tulkinnassa arvon palauttaminen on katsojan päätettävissä. Se ratkaisu on esityksen suurin teko ja statement.

Terhi Tarvainen

Keskustelua aiheesta

Suomenlinnan joukkovoimainen Jukola-saaga on ohjaajansa näköistä vauhtiteatteria

Kuva: Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).

Ei siltä voi mitenkään välttyä. Siis vertailusta Kari Heiskasen kahden tällä vuosituhannella tekemän ”Seitsemän veljestä” -ohjauksen välillä. Sanotaan siis näin, että Lahden kaupunginteatterin versio vuonna 2003 oli erilainen. Ehkä eheämpikin.

Mutta nyt on toinen aika, toinen elämä. Veljesten kapina, irtautuminen järjestäytyneestä yhteiskunnasta, aggressiot ja sovinnonteko näyttäytyvät herran vuonna 2017 vähän erilaisessa valossa kuin 14 vuotta sitten.

Lahden toteutus oli puuntuoksuisuudessaan maanläheisempi, luomumpi. Suomenlinnassa veljekset painavat läpi harmaan kiven kovemmilla otteilla, mutta kun suuri sovinto viimein tehdään, on sen tuottama ilokin sitten isompi. Niin asianosaisille kuin katsojille. Kaukana on siitä kavala maailma.

Sonnilauman padottu energia pääsee valloilleen

Kari Heiskanen on päättänyt tehdä Aleksis Kiven teoksen Jukolat, Impivaarat ja kirkonkylät Hyvän Omantunnon linnakkessa suosikkimaisemaansa eli hyvin riisutulle näyttämölle. Se antaa veljeksille tilaa temmeltää ja katsojan mielikuvitella.


TEATTERI

Ryhmäteatteri, Suomenlinna
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen – Lavastus Janne Siltavuori – Valot Ville Mäkelä – Ääni Jussi Kärkkäinen – Koreografi Kirsi Karlenius – Laulujen harjoitus Jussi Tuurna – Rooleissa mm. Santtu Karvonen, Tommi Rantamäki, Eino Heiskanen, Eero Ojala, Miro Lopperi, Mikko Virtanen, Elias Keränen, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Konsta Mäkelä, Mikko Hänninen, Jari Nissinen

Juuri voima ja vimma ovat monien Heiskasen ohjausten keskeisiä määreitä. Hän oli edellisessä kesäteatteriohjauksessaankin kansalliskirjallisuuden kimpussa samassa hengessä: Kalevalan kuvastoa aikoinaan uusiksi pistänyt Paavo Haavikon ”Rauta-aika” sai Pyynikin kesäteatterissa vuonna 2011 Heiskasen käsittelyssä monta lisäkierrettä paitsi hilpeistä anakronismeista, myös ja eritoten kalevalaista machoilua ironisoivasta fyysisyydestä.

Suomenlinnan Seitsemässä veljeksessä poikain remellys ei ole ironiaa eikä parodiaa, vaan kuvastaa romaanissa noin  20-30-ikävuoden väliin sijoittuvan sällilauman energiatasoja. Sitä latausta puretaan paitsi työhön myös kurran lyöntiin, ”jäsentenvälisiin” painiskeluihin ja kunnon tappeluksiin toukolalaisten ja tammistolaisten kanssa.

Henkisiin harrastuksiin tahtoa ei sitten enää riitä, mistä seuraa tarinaa läpileikkaava kammo lukemisen opettelua kohtaan. Mutta niin kuin sovintojuhlassa myös lukutaidon saavuttamisessa riemu on sitä suurempi, mitä kovemman työn takana homma on ollut. Esityksen riemukkain kohtaus on juuri se, missä veljekset yksi kerrallan pääsevät jyvälle ABC-kirjan saloista.

Niistä anakronismeista tämän romaanisovituksen kohdalla sen verran, että paras on Eeron suusta lukkarin koulussa pääsevä ”vittu tää on helppoo”. Siinä oiva, vaikkakin alatyylinen tiivistys romaanin virkkeestä ”mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka oli jo jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.” Muuten Heiskanen viljelee tällaisia nykyaikaan viittavia vinjettejä hillitysti. Mitä nyt vähän räpätään ja rokataan, pelataan kurraa kuin lätkää tai luetaan aapisena sitä monille sukupolville tuttua 1960-luvun laitosta.

Suomenlinnan esityksen huumori ei  ole päälleliimattua vaan lähtee Kiveltä itseltään. Seitsemän veljestähän on paitsi raju, myös hauska teos. Kirjan liian varhainen luetuttaminen peruskoulussa jättää vaan tällaiset ulottuvuudet helposti piiloon, jos kirjan kahlaamisesta tehdään pakollinen rituaali vailla iloa. Ehkä tällaisen toiminnallisen esityksen katsominen ensin ja kirjan lukeminen sen jälkeen voisi olla hyvä järjestys.

Kollektiivissa on voimaa

Heiskasen sovitus vetää monia mutkia suoriksi mutta toisaalta venyttää joitakin kohtauksia turhan pitkäksi. Impivaaran palon jälkeinen veljesten amok-juoksu kuitataan kätevästi vain muutamalla susinaamaroidulla näyttelijällä, mutta Laurin humalasoolosta Hiidenkivellä otetaan enemmän irti kuin on tarpeen. Mutta kun siinä on se vaijerin varassa lentely… Myös Simeonin saapasnahkatornisekoilu koreografisine kerrontatyyleinen vedetään ihan tappiin asti ja vähän yli.

Vanutuksista huolimatta reilu kolmetuntinen esitys ei tunnu missään vaiheessa pitkältä. Koko näyttelijäensemble pitää niin hyvää tempoa yllä, että aika lentää jopa Hyvän Omantunnon linnakkeen katsomon inhoissa muovituoleissa.

Heiskasen Lahden ohjauksen tapaan myös Suomenlinnan Jukola-septetti on toisiaan täydentävä kollektiivi. Ei niinkään siis Kiven romaanin tyyliin nimillään vuoronperään repliikkejä laukova joukko. Sitäkin on nähty, riittävästi.

Juhanin ja Eeron roolit tapaavat näyttämöversioinneissa usein korostua, mutta nyt hekin ovat osa isompaa orkkaa, vaikka Santtu Karvosen esittämä Jussi todetaan moneen kertaan  jengin kingiksi. Ja tokihan se aapiston viimeinen eli Eeroa esittävä Elias Keränenkin osaa tilansa ottaa, mutta kohtauksia varastamatta.

Ohjaajan pojan Eino Heiskasen kypsästi esittämä Aapoyrittää tuoda punnituilla sanoillaan malttia ja järkeä poikien usein käsistä karkaavaan koohotukseen, Tuomas (Tommi Rantamäki) tekee saman pelkällä fyysisellä vakuuttavuudellaan. Simeoni (Eero Ojala), Timo (Mikko Virtanen) ja Lauri (Miro Lopperi) eivät nyt ole joukon jatkoa  – niin kuin joissakin versioinneissa – vaan kiinteä osa sitä.

Kolmelle naisnäyttelijälle riittää tässä toteutuksessa enemmän tekemistä kuin Veljes-tuotannoissa keskimäärin. Ylipäätään Heiskanen käyttää hyvin koko 18-päisen ensemblen joukkovoimaa esityksen touhukkaan fiiliksen luomiseen. Mutta senhän hän on aina hallinnut, massojen liikuttelun luovalla tavalla. Tässä kohtaa kiitokset rennoista koreografioistaan ansaitsee ohjaajalle myös Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmästä tuttu Kirsi Karlenius.

Linnake kyllä tekee simultaanisemmissa kohtauksissa tepposet antaumuksella huhkiville näyttelijöille. Paksujen kivimuurien määrittämässä akustiikassa yhtäaikainen näyttämöpuhe käy katsojalle  paikoin  työlääksi jäsentää. Mutta onneksi me kaikkihan osaamme Kiven avainrepliikit ulkoa!(?)

Keskustelua aiheesta

Tampereen Teatterikesä saa syksyllä ”tytärfestarin” Mänttään

Kuva: Jonni Pantzar
Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl ja Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski odottavat innostuneina tulevaa yhteistyötapahtumaa.

Tampereen Teatterikesä ja Serlachius-museot pistävät hynttyyt yhteen ja tuovat marraskuussa 17.–19.11. teatterin juhlan Mänttä-Vilppulaan. Miniteatterikesä Mäntässä -tapahtuma on täysin uusi avaus ja yhteistyöhanke, jossa kuvataide ja esittävä taide kohtaavat.

– Teatterikesässä on jo pidemmän aikaa ollut toive tehdä yhteistyötä Serlachius-museoiden kanssa. Iloitsemme suuresti uudesta yhteistyöstä lähinaapurin kulttuuritoimijan kanssa – ja mitä hyvää tämä poikiikaan molempien kaupunkien kulttuuripääkaupunkihakuihin vuodelle 2026,  toteaa Tampereen Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl.

Tampereen Teatterikesän ja Serlachius-museoiden kanssa yhteistyössä tapahtuman toteuttavat Ravintola Gösta, Mäntän Klubi ja Mänttä-Vilppulan kaupunki. Miniteatterikesän päätukija on Majaoja-säätiö.

Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski on innostunut yhteishankkeesta:

– Serlachius-museoille teatteritaide on läheistä ja draaman keinoja käytetään niin näyttelyissä kuin palveluissammekin. Mänttä-Vilppula on korkeatasoisten harrastajateatterien kotipaikka, mutta ammattilaisesityksiä nähdään harvoin.

Suurin osa Miniteatterikesään valituista taiteilijoista on vieraillut Teatterikesässä aiemmin. Lauantaina 18. marraskuuta nähdään ohjaaja-kirjailija Juha Hurmeen Puupää-esitys Serlachius-museo Göstan Kivijärvi-salissa.  Gustaf-museossa puolestaan esiintyy kansainvälisestikin palkittu näyttelijä Kati Outinen monologillaan ”Niin kauas kuin omat siivet kantaa”. Lisäksi lapsiperheet saavat nauttia Tanssiteatteri MD:n vuorovaikutteisesta teoksesta Kurkistuksia Tanssivaan Muumilaaksoon. Ravintola Göstassa mieltä kohottaa Werner Bros Trio. Lisäksi esityksiä on luvassa muun muassa Mäntän Klubille.

Viikonlopun ohjelmisto kokonaisuudessaan julkistetaan elokuun aikana Serlachius-museoiden ja taidekaupungin verkkosivuilla.

Keskustelua aiheesta

Tasokas Kuopion Tanssiviikko päättyi komeisiin israelilais- ja eteläafrikkalaisesityksiin

Kuva: Petri Laitinen
Kuopion tanssifestivaalilla nähty eteläafrikkalaisen Dada Masilon koreografia Giselle-klassikosta oli vimmainen mutta tarkka.

Myönnän auliisti kuuluvani siihen katsojakuntaan, joka nykytanssissa nauttii eniten liikepohjaisista, vahvaa tanssitekniikkaa vaativista esityksistä. Siinä suhteessa Tanssiviikon viimeisen vieraan, ensimmäistä kertaa maassamme vierailleen israelilaisen Vertigo Dance Companyn esitys ”Yama” (2016) oli upeaa katsottavaa.

Yhdeksänhenkinen tanssiryhmä liikkui kuin unelma. Yhtä aikaa juurevasti, energisesti ja virtaavasti kuin vesi.

Vesi olikin tämän periaatteessa abstraktin teoksen lähtökohtia. Hebreankielinen sana yama tarkoittaa lampea. Veden moninainen liike on ollut yksi esityksen koreografin ja ryhmän taiteellisen johtajan Noa Wertheimin perusajatuksia teoksessa. Toinen on ihmisten välinen vuorovaikutus ja sen esteet. Jos veden tai ihmisten välistä liikettä pyrkii estämään, tuloksena on usein jonkinlainen räjähdys.

Vertigo Dance Companyn Yama pohti muun muassa sitä, mitä tapahtuu kun ihmisten luontaista liikettä estetään.

Vaikka liike teoksessa virtasikin, minusta niin asuiltaan kuin valaistukseltaankin tummanpuhuva esitys huokui enemmän uhkaa ja piilossa olevia esteitä kuin vapautta. Myös katosta toisinaan hyvinkin alas laskeutuneet lohkareet korostivat painetta ja purkautumistaan odottavaa energiaa.

Keskeytymättömässä, liikekieleltään välillä hyvinkin akrobaattisessa koreografiassa tanssijoiden kohtaamiset olivat intensiivisiä, mutta aina hallittuja.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

Vertigo Dance Company: Yama

Koreografia Noa Wertheim – Musiikki Ran Bagno Sello Hila Epstein – Puvut Sasson Kedem – Lavastus Nathalie Rodach – Valot Dani Fishof -Magenta

Dada Masilo: Giselle

Koreografia Dada Masilo-  Musiikki Philip Miller – Valot Suzette le Sueur – Puvut David Hutt ja Songezo Mcilizeli & Nonofo Olekeng

Se mitä lopun valkoiseksi kalkittu ja kalkkikuorensa sitten hajottava naishahmo ilmaisi jäi jokaisen itsensä tulkittavaksi. Muutenkin tiiviissä ja hienossa esityksessä oli katsojalla runsaasti tulkintamahdollisuuksia tai sitten saattoi vain täysillä nauttia voimakkaasta ja upeasti kulkeneesta tanssista sen enempää teoksen symboliikkaa pohtimatta.

 Giselle ei anna armoa

Kaksi vuotta sitten eteläafrikkalainen tanssija-koreografi Dada Masilo ryhmineen hurmasi Tanssiviikon yleisön uustulkinnallaan klassisesta Joutsenlammesta. Nykytanssin ja afrikkalaisen tanssin liikekieltä loistavan omaperäisesti yhdistänyt esitys oli räväkkä, hauska ja esityksen perinteitä pöllyttävä.

Nyt ryhmän esityksenä oli uunituore, toukokuussa Oslossa kantaesitetty ”Giselle”.

Jos Joutsenlampi oli ollut energinen ja vauhdikas, Giselle oli sitä monta pykälää vimmaisempi ja nopeampi, aivan konkreettisesti.

Tällä kertaa enemmän afrikkalaiseen tanssiin pohjautuva koreografia oli täynnä äärimmäisen nopeaa liikekieltä. Suvantokohtia ei juurikaan ollut. Oltiin sitten kyläläisten töiden tai juhlien parissa, Albrechtin ja Gisellen rakkauskohtauksessa tai petettyjen tyttöjen haamujen, wilien, joukossa, vauhti oli nopea ja pysähtymätön.

Silti tanssiminen ei mennyt hetkeksikään pelkäksi vauhdikkaaksi sähellykseksi, vaan oli koko ajan hallittua ja tarkasti aksentoitua. Se vaati tanssijoilta rautaista tekniikkaa ja kehon hallintaa, tilan tajua ja huipputaitavaa rytmiikkaa.

Balettina Giselle on aina ollut surullinen ja traaginen rakkaustarina, jossa pääpaino on ollut Gisellen anteeksiantavassa rakkaudessa. Vaikka hän tulee hulluksi ja kuolee järkyttyneenä Albrechtin petturuudesta, hän kuitenkin pelastaa rakkaansa wilien kostolta. Ja mieskin ymmärtää lopulta, mitä hän tuli menettäneeksi.

Tämän Masilo oli täysin muuttanut. Dramaattinen esitys ei päättynyt onnellisesti. Anteeksiantoa ei ollut, vaan Giselle yhdessä muiden kostoa janoavien wilien kanssa tuhosi niin häntä suremaan tulleen kosijansa kuin ennen kaikkea pettäjänsä. Wilit eivät olleet mitään eteerisiä nuoria tyttöjä, vaan demonisia verenpuna-asuisia kostonhenkiä, jotka johtajansa, afrikkalaisen parantajajumaluuden Sangoman johdolla etsivät hyvitystä, eivät sovitusta.

En myöskään usko, että oli sattumaa, että Albrectia esitti pitkä, vaaleaihoinen mies (Kyle Rossouw), varsinkin kun kaikki muut ryhmän tanssijat olivat tummaihoisia. Tämä asetelma toi esitykseen väkisin yhteiskunnallisen ja jopa historiallisen vivahteen, vaikkei tätä puolta esityksessä muuten mitenkään korostettu.

Masilo itse tanssi Gisellen osan ja oli siinä täysin suvereeni. Loistava tanssitaito yhdistyi saumatta kiihkeään nuoren tytön roolitulkintaan.

Esityksen musiikin oli tehnyt eteläafrikkalainen Philip Miller. Moni-ilmeisessä nykymusiikissa pohjalla kumisivat jatkuvasti afrikkalaisten rumpujen tummanpuhuvat sydämenlyönnit. Ja vaikka mukana ei ollut baletin alkuperäistä klassista musiikkia, häivähdyksiä siitä kuului aina silloin tällöin mutamana viiltävänä sävelenä.

Masilon afrikkalainen Giselle oli raivokas, jopa agressiivinen, nykymaailmanmenoon hyvin istuva tulkinta balettiklassikosta. Ja se esitettiin sellaisella antaumuksella ja taidolla, ettei se varmasti jättänyt ketään täysin kylmäksi.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kuopion tanssiviikko: Nokkelia tšekkiläisiä ja suomalaista naisena olemisen problematiikkaa

Kuva: Petri Laitinen
Tshekkiläisen VerTeDancen esityksen juju oli, että rivissä seisovan seitsemän tanssijan kengät on ruuvattu kiinni lattiaan.

Viikonloppuna Kuopion tanssiviikolla nähtiin sekä kotimainen kantaesitys että tšekkiläisen VerTeDance ryhmän vierailu. Kumpikaan esitys ei aivan kolahtanut.

Hanna Brotheruksen kantaesitysteos ”To be”  oli tiiviissä yhteistyössä Tero Saarinen Companyn tanssijan Sini Länsivuoren kanssa hänelle tehty sooloteos. Se käsitteli naisen elämää kehon vanhenemisineen sekä naissukupolvien ketjua tyttäristä äiteihin ja isoäiteihin. Keski-ikäisen Länsivuoren lisäksi näyttämöllä olivat videon kautta ”tytär” Lorenia Lönnqvist, 8 ja ”isoäiti” Ritva Kattelus, 82.

Brotheruksen töissä ovat tekijöiden henkilökohtaiset muistot ja historia olleet aina merkittävässä osassa. Niin nytkin. Jotta esitys koskettaisi katsojaakin, on henkilökohtaisuudesta kuitenkin päästävä riittävän yleiselle tasolle. Mielestäni tällä kertaa niin ei tapahtunut.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja Soi

To be

Koreografia Hanna Brotherus – Sävellys Johannes Brotherus – Valot Mateus Manninen – Video Ari Virem – Tanssi Sini Länsivuori – Tanssi videolla Ritva Kattelus ja Lorenia Lönnqvist

VerTeDance

Correction

Koreografia ja tanssi tanssiryhmä – Musiikki Clarinet Factory – Valot Katarína Ďuriková – Puvut ja lavastus Dáda Němeček

Vaikka Länsivuori on erittäin intensiivinen ja voimakas tanssija ja vaikka minä katsojana olen reippaasti keski-iän ylittänyt nainen, en silti löytänyt esityksestä kovin paljon kosketuspintaa.

Eniten minua häiritsi teoksen kestotuskaisuus. Edes sinänsä mainiossa rintaliivi-kohtauksessa ei ollut pilkahdustakaan huumoria, itseironiasta puhumattakaan.

Vaikka kehon muuttuminen ja rypistyminen sekä yhteiskunnan naisen ulkonäköön kohdistamat paineet ovat usein raskaita kohdata, olen sitä mieltä, että naisen elämässä on paljon iloakin. Esityksessä sitä ei ollut. Haurautta ja herkkyyttä kylläkin, varsinkin Lönnqvstin ja Katteluksen tempoltaan rauhallisissa video-osuuksissa.

Liikkeellisesti koreografia painottui paljon lattiatasolle ja toisaalta heilahdus ja pyörimisryöppyihin.

Tuntui siltä, että Brotherus oli tällä kertaa valinnut aiheeseensa omien kokemustensa pohjalta hyvin kapean lähestymiskulman, eikä pystynyt tai halunnut laajentaa sitä yhtään. Se on sääli, sillä naisen elämä osana naisten sukupolviketjua on mielestäni hyvinkin antoisa ja laaja aihe. Eikä vanheneminen aiheuttamistaan rajoituksista huolimatta välttämättä ole vain tuskaisaa.

 Hauska, mutta pitkitetty vitsi

Tšekkiläinen, vuonna 2004 perustettu nykytanssiryhmä VerTeDance toi Kuopioon esityksensä ”Correction” (2014).

Seitsemälle tanssijalle tehty teos käsittelee vapautta ja sitä, mitä kaikkea ihminen voi keksiä, kun hänen valinnanvapautensa on rajoitettu.

Esityksen jujuna, ja oikeastaan koko teoksen ja liikekielen lähtökohtana on se, että rivissä seisovan seitsemän tanssijan kengät on ruuvattu kiinni lattiaan. He siis joutuvat koko esityksen ajan olemaan rivissä yhdessä ja samassa paikassa kasvot yleisöön päin.

Samanlaista kenkien kiinnitystrikkiä on käytetty toisinaan sirkusesityksissä ja joskus tanssissakin. Ei tosin koko esityksen ajan. Tilanne sekä rajoittaa esiintyjien liikkumista että antaa mahdollisuuksia painovoimaa uhmaavan näköisiin asentoihin.

Ja hämmästyttävän paljon erilaisia humoristisia variaatioita tönimisistä, väistelyistä ja kaatumisista eri suuntiin ryhmä on tilanteesta keksinyt.

Silti ei voi perusidean selvittyä välttyä ajatukselta pitkitetystä vitsistä. Viimeistään noin puolesta välistä liki tunnin mittaista esitystä alkaa odottaa tilanteen kehittymistä ja muutosta. Sitä ei tule. Paikalla pysytään loppuun asti. Edes voimakkaiden strobovalojen välkynnässä suoritettu puseroiden riisuminen ei muuta asiaa.

Tanssijoille esitys on fyysisesti vaativa, sillä kehoa on käytettävä eri tavoin kuin vapaasti liikkuessaan. Rentoihin arkivaatteisiin puettu ryhmä selviytyy haasteesta moitteettomasti. Liikkeet kasvavat monipuolisesti pienestä isoksi ja toisin päin. Ne ovat myös hyvin improvisatorisen tuntuisia muutamia selkeästi koreografioituja yhteisjaksoja lukuun ottamatta.

Teoksen musiikista vastaa Clarinet Factory, jonka muusikot aina välillä ilmestyvät taustan pimeydestä soittamaan joko valmiiksi tallennetun musiikin päälle tai keskenään. Neljän klarinetistin melko kakofoniselta kuulostava nykymusiikki on ilmeisessä ristiriidassa tallenteen melodisemman ja välillä lauletunkin osuuden kanssa. Osittain syntyy mielikuva, että musiikki ja tanssi kulkevat kumpikin omia polkujaan vain silloin tällöin kohdatakseen.

Correction on pohjimmiltaan nokkela ja hauska esitys, joka kuitenkaan ei ole pystynyt kasvamaan alkuideaansa pitemmälle.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kuopiossa nähtiin lumoavan kaunista kiinalaista nykytanssia

Kuva: Petri Laitinen
Kiinalaisryhmän tanssin intensiteetti oli keskittynyttä, mutta ei pakotetun puristettua.

Kolmekymppinen kiinalainen tanssija-koreografi Xie Xin ja hänen muutaman vuoden ikäinen nykytanssiryhmänsä Xiexin Dance Theatre ovat Jorma Uotisen löytö vuoden 2015 Premio Roma Danza -koreografikilpailusta, jonka Xie Xin voitti.

Viime vuonna Xie Xin valloitti yleisön Tanssiviikon gaalassa soololla ja duetolla, nyt hän toi Kuopioon koko yhdeksänhenkisen ryhmänsä ja koreografiansa ”From IN”. Teos käsittelee ihmisten välisiä kohtaamisia ja niistä syntyvää yhteyttä, mutta hyvin abstraktilla tasolla.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

Xiexin Dance Theatre: From IN

Koreografia Xie Xin – Musiikki Yi Ying, Shao feng Jiang, Ivan Pavlov, Mark Dawson, Ludovico Einaudi, Sean Cooper, Joshua Neil Geissle – Valot Jie Gao 

Ensimmäinen ajatus esitystä katsoessa oli kauneus ja harmonia sekä kokonaisuudessa, mutta ennen kaikkea liikkeessä. Pehmeä, sulavasti virtaava liike kulki luonnollisen pakottomasti myös silloin, kun se oli nopeatempoista.

Oli virkistävää lukuisien länsimaisten agressiivisen energisten ja terävälinjaisen kovaan liikekieleen perustuvien nykytanssiteosten sijasta nähdä tanssia, jonka kokonaisenergia oli levollista olematta löysää. Jonka intensiteetti oli keskittynyttä, mutta ei pakotetun puristettua.

Esitys hengitti vapaasti ja ilmavasti huolimatta paljon yksityiskohtia erityisesti käsien liikkeissä sisältävästä liikekielestään.

Teoksen äänimaailmana oli pääasiassa sekä kiinalaista että länsimaista nykymusiikkia, joka omalta osaltaan lisäsi duetto-ja ryhmäkohtausten mieleenpainuvuutta. Välillä oudoista ja yllättävistäkin äänistään huolimatta se kuitenkin loi esitykseen lähes unenomaisen tunnelman.

Esitystyylin yksinkertainen kauneus näkyi myös teoksen visuaalisuudessa. Maan sävyiset, kiinalaistyyliset yhtenäiset housuasut olivat eleettömän tyylikkäitä. Jie Gao käytti valoissaan paljon rajattuja suorakaiteita ja ympyröitä, mutta nekin olivat ennemminkin pehmeitä kuin kovia ja terävälinjaisia.

Tanssijat liikkuivat kuin unelma. Heidän tekniikkansa ja kehonkäyttönsä olivat huipputasoa ilman että siitä tehtiin numeroa. He olivat yhtenäinen, koreografisen tyylin erinomaisesi sisäistänyt ryhmä, mutta duetto- ja soolo-osuuksissaan myös omaleimaisia.

From IN oli esityksenä kuin hienostunut koru, jonka hyvää tekevän kauneuden muistaa pitkään.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta