x

Teatteri Avoimien Ovien puhutteleva Canth-päivitys: Anna-Liisa löytää vapauden

Kuva: Mikko Mäntyniemi
Helmi-Leena Nummela tekee vahvaa työtä Anna-Liisan nimiroolissa.

Minna Canth kirjoitti viimeiseksi jääneen näytelmänsä Anna-Liisa vuonna 1895. Siinä nuori nainen ottaa yksin vastuun lapsenmurhastaan.

Heini Tola on vuonna 2016  on dramatisoinut ja ohjannut Anna-Liisasta näytelmän, jossa peruskysymys on ennallaan, mutta näkökulma uusi.

Teatteri Avoimet Ovet
Minna Canth: Anna-Liisa

Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola – Skenografia Veera-Maija Murtola – Musiikki Suvi Isotalo – Valot Antti Kujala – Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Kai Bäckström, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Jukka Pitkänen ja Petriikka Pohjanheimo

Anna-Liisan ytimessä oleva tilallisia ja renkejä erottava raja muuttuu helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien käsittelyssä keskiluokkaisia ja pienipalkkaisia jakavaksi kysymykseksi.

Kun Canthilla entisestä rengistä on tullut isäntämiehen veroinen, on Tolan Anna-Liisassa soittajapojasta kehkeytynyt menestyvä muusikko. Mutta tuo kitaristi ei ole kelpo vävy, kuten ei ollut renkikään.

Tola on ohjannut Anna-Liisastaan musiikillisen, visuaalisen ja runollisen teoksen, josta hän on karsinut pois uskonnollisuutta, tiivistänyt henkilömäärää sekä kaventanut Anna-Liisan auki kirjoitettua sisäistä maailmaa tunnelmiksi ja äänimaailmoiksi. Vastuun, vallan ja vapauden tematiikka korostuu. Canthin näytelmästä on jäljellä paljon.

Valta, vastuu ja vapaus

Veera-Maija Murtolan lavastuksessa Anna-Liisaa sitovat kahleet kehystävät näyttämöä verhoina. Synkeät muistot projisoituina mustekuvioina. Pukusuunnittelu vie esitystä nykyisyyteen ja on esityksen ainoita realistisia elementtejä.

Visuaalisuudella on merkitystä, kun Anna-Liisan maailmasta kerrotaan symbolististen sielunkuvien kautta. Tämä jättää näytelmän nimihenkilöä näyttelevälle Helmi-Leena Nummelalle paljon työtä.

Nummela Anna-Liisansa tulkitsee mainiosti. Näyttelijäuransa alkutaipaleella vielä oleva näyttelijä ilmentää hyvin Anna-Liisan nuoresta asti kokemaa totisuutta, herkkyyttä ja ystävällisyyttä. Nuori nainen kuuntelee sydämensä ääntä niin rakastuessaan kuin löytäessään vapauden.

Nykyisyyttä ilmentävässä ympäristössä vapaudesta tulee näytelmän pääteema. Anna-Liisa joutuu kerta toisensa jälkeen nöyrtymään muiden ihmisten päätösvallan alle. Ja puhtaaksi koettu rakkauden väittämä on suurinta vallankäyttöä.

Vapautta kohti käydään myös vastuun kautta. Kun Tolan dramatisoinnissa on jätetty paljon tekstiä pois, ne jäljelle jääneet osat korostuvat. Kuten Anna-Liisan ja Johanneksen (Paavo Kerosuo) pohdinta siitä, voiko Johannes rakastaa Anna-Liisaa, tuli hänen tietoonsa mitä tahansa. Tai Anna-Liisan ja Mikon (Kai Bäckström) kohtaukset, joissa Mikko taivuttaa Anna-Liisaa itselleen.

Kyläläisten, pikkusiskon ja rovastin pois jättäminen korostaa sekin Anna-Liisan henkilöä. Etenkin näytelmän loppukohtaus tekee oikeutta nuoren naisen elämänvalinnalle. Anna-Liisan vastuun ottaminen ei tarvitse muita henkilöitä antamaan sille hyväksyntää tai oikeutusta.

Isot asiat

Avoimien ovien Anna-Liisa kuljettaa vallan kautta vapauteen. Mielleyhtymiä nousee runsaasti. Ei voi olla ajattelematta esimerkiksi kunniamurhaa, jossa vanhemmat päättävät lapsensa kohtalosta karuimmalla tavalla.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ajattelemisen aihetta nostaa myös henkilöiden asuvalinnat. Etenkin Husson (Petriikka Pohjanheimo). Kun Canthin Husso pukeutuu huonosti ja huivikin on repaleinen, Tolan versiossa Hussolla on tiukat farkut ja leopardikuvioinen paita. Miksi? Riittääkö ei-toivotun anopin asuksi lähibaarilook?

Ajatuksiin nousee myös ihmisen arvo ja sen säilyttämiseen kytkeytyvä kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden kulissi. Minna Canthin Anna-Liisa päättyy arvon palauttamiseen, mutta Tolan tulkinnassa arvon palauttaminen on katsojan päätettävissä. Se ratkaisu on esityksen suurin teko ja statement.

Terhi Tarvainen

Keskustelua aiheesta

KOM-teatterin ”kyökkidraamassa” pannaan lihoiksi niin fiktio, ihmisarvo kuin itse ihminenkin

Kuva: Noora Geagea
Kom-teatterin leveällä lavalla kokataan, mässätään, petetään ja tapetaan. Peter Greenawayn kulttielokuvan näyttämöversioinnista on tullut enemmän kokonaistaideteos kuin näytelmä.

Brittiläinen ohjaaja Peter Greenaway on sanonut halunneensa tutkia  elokuvallaan ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” (1989) seksin, ruuan, ahneuden ja väkivallan välistä yhteyttä.

Kaikki nuo aspektit olivatkin hyvin esillä hänen kulttielokuvassaan, mutta yhteyksien solmiminen niiden välille ja elokuvan ulkopuoliseen todellisuuteen jäi  pitkälti katsojien omien linkitysten varaan.

Kom-teatteri sai Greenawaylta oikeudet ja vieläpä lähes täysin vapaat kädet tehdä elokuvakäsikirjoituksen pohjalta näyttämöversio – ja sama juttu toistuu. Ruokaa, ahmimista, nöyryyttämistä, väkivaltaa ja ripaus seksiäkin lyödään eteemme kaaoottisena soppana, ja sitten annetaan kunkin katsojan poimia keitoksesta yhteydet makujen ja mauttomuuksien välillä.

Teatterissa yleisöä ei kuitenkaan jätetä ihan oman onnensa nojaan. Ensimmäisellä puoliskolla fiktion ja toden välillä seilaava, itseään esittävän Elmer Bäckin kertojatyyppi antaa tienviittoja Greenawayn vihreästä helvetistä selviytymiseen. (Bäck asiasta paljon tietää, koska näytteli pääosan Greenawayn viimeisimmässä elokuvassa ”Eisenstein in Guanajuato” ja jatkaa samassa roolissa ohjaajan tulevassa elokuvassakin).

Esityksen loppupuoliskolla brechtiläissukuinen vieraannutus viedään sitten huippuunsa, kun näyttelijät alkavat joukolla ”syödä fiktiota” eli astuvat häpeilemättömästi ulos rooleistaan, kyseenalaistavat – muka – käsikirjoituksen sisältöjä, ohjausratkaisuja, omia ja toisten roolihahmoja. Fiktiota ei kuitenkaan saada kokonaan niellyksi, kuten loppukohtaus osoittaa.

TEATTERI

Kom-teatteri

Peter Greenaway-Riko Saatsi: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja

Suomennos Aleksi Milonoff – Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi – Lavastus Markku Pätilä – Videosuunnittelu Ville Seppänen – Ruokasuunnittelu Antto Melasniemi – Musiikki Kasperi Laine – Ääni Kasperi Laine ja Jani Rapo – Puvut Tiina Kaukanen – Maskit Leila Mäkynen – Valot Tomi Suovankoski Rooleissa Elmer Bäck, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Eero Milonoff, Marc Gassot, Johannes Holopainen, Antti Melasniemi

Komin näyttämötoteutuksessa ei kannata juonesta paljon puhua. Oikeastaan on vain joukko henkilöitä, joiden varaan juonen voisi rakentaa, jos se olisi jotenkin olennaista. On gangsteripomo Albert (Niko Saarela), joka paitsi varmaankin pesee rahaa ravintolan pidolla, mutta ennen kaikkea tyydyttää siellä mässäilyhimoaan. On  chef Richard (Marc Gassot), jolla on ammattiylpeyttä, mutta ei oikein selkärankaa olla tanssimatta Albertin pillin mukaan. On kelmin vaimo Georgina (Vilma Melasniemi), jolla myös on ylpeyttä niin naiseudestaan kuin siitä, että on sivistyksellisesti  eri tasoia kuin animaalinen Albertinsa. Se rakastaja on Michael (Bäck), joka itse asiassa myös on varas, koska hän pöllii Albertilta vaimoa – vaikka ei sillä Albertille mitään väliä sinänsä ole, eihän tämä naista osaa rakastaa vaan ainoastaan valtaa ja mammonaa.

Seinämaalaus vai installatio?

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan lisäksi perusjengiin kuuluvat myös Albertin äiti (Eeva Soivio), tukikeppi hätätilanteissa, ja veli (Eero Milonoff), käsikassara konnantöissä. Eräänlaisena äänettöminä sivustatarkkailijoina näyttämöllä kaiken aikaa heiluvat veitsiä heiluttava ja kasareita kääntelevä keittiöpäällikkö (Antto Melasniemi) sekä pompoteltu keittiö- ja saliapulainen (Johannes Holopainen), joka loppuratkaisuissa muuttuu objektista subjektiksi.

Juonta tärkeämpää on henkilöiden ja miljöön synnyttämä perusasetelma, joka antaa mahdollisuuden tutkailla ihmisen vallanhimoa ja tarvetta äärikonstien käyttöön vallan pitämiseksi. Albertin tapa nöyryyttää kaikkia paitsi suoranaisella väkivallan uhalla, myös kulinaristisella machoilulla on taidetta sinänsä. Lähipiirin keinot sietää tai väistellä tätä moukkaa ovat yksilöllisiä ja hiottuja.

Komin Kokki, varas etc. ei ole niinkään näytelmä vaan taideteos. Vaikuttavine videoajoilla rikastettuna se on fresko, muraali, installaatio, miten nyt kukin haluaa sen nähdä. Siinä kiehtovat kulinaarisen kurinalaisuuden sekä rooli- ja tosihenkilöiden sekoittaminen abstraktiksi kokonaisuudeksi. Kaikki näköismässäily on epäkiinnostavampaa. Värejä ja yksityiskohtia tässä maalauksessa riittää ekstrana vielä tuoksujakin.

Kaikkea on kuitenkin vähän liikaa. On kuin maalari, ohjaaja Riko Saatsi, olisi pursotellut paletille koko ajan uusia värejä, ja katsonut sopiiko tuo purppura vielä tuohon ja tuo koboltinsininen vielä tuonne – ja antanut olla vaikkei sopisikaan. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paisuu pitkän avauspuolikkaansa yltäkylläisyydessä hahmottomaksi möykyksi, jossa muoto kätkee sisältöjä. Onneksi niitä kaivellaan uudelleen esiin väliajan jälkeen, tosin paikoitellen aika alleviivatusti.

Kom-teatterin näyttämötila on tätä produktiota varten käännetty vaihteeksi toiseen asentoon eli lava ja katsomo ovat ja leveitä syvyys niukka. Oivallinen, välttämätönkin ratkaisu, joka luo esitykseen oman intensiteettinsä.

Extremen kuolema

Greenawayn elokuvan ensi-illasta on parin vuoden päästä jo 30 vuotta, ja se mikä muinoin saattoi olla extremeä elokuvassa – ja todellisuudessa – on nyt miltei arkipäiväistä. Edes kannibalismi ei fiktiossa tunnu juuri miltään. Kun roolihenkilöt alkavat ahmia yhtä tapettua näyttämöllä, monet muutkin kuin elokuvan nähneet luultavasti tuumaavat, että tuohan nyt oli odotettavissa.

Sama ajan riennnossa tapahtunut hätkäyttävien tehojen laimentuminen pätee myös teatterintekemisessä. 1990-luvun taitteessa olisi ollut ihmeellistä ja hämmentävää, jos näyttelijät olisivat juosseet ulos teatterista videokamera kintereillään, ja kaikki tämä olisi revitelty näyttämölle reaaliajassa screeniltä katsottavaksi. Nyt siitäkin voi alkaa jo sanoa: ”Tää on niin nähty.”  Sen Komin näyttämöllä lausuu ääneen vähän toisin sanoin  myös Elmer Bäck, jolla on ilo olla esityksen hersyvin ja oikeastaan ainoa sympaattinen hahmo.

Mutta voihan näitä videoleikittelyjä aina silloin tällöin katsella, kunhan tekniikka pelaa moitteettomasti ja tätä eilispäiväistyvää efektiä käytetään oivaltavasti. Kom-teatterissa näin nippa nappa tapahtuu. Parasta on, kun kamera kulkee vastapäiseen oikeaan ravintolaan Sea Horseen eli kansan suussa ”Sikalaan”, jossa Albert käy sikailemassa verikekkereillä (tämä kohtaus ei tosin ollut suora lähetys).

Lisää ravintolaelämää ja ruokaa

Varkaan, kokin, vaimon ja rakastajan katsomiskokemukselleni lisämausteen antoi se, että kävin edellisenä iltana teatterin kyljessä sijaitsevan Kom-ravintolan sokkodraamaesityksessä. Näyttelijät Juho Milonoff ja Johannes Holopainen saivat eteensä tekstin, jota eivät olleet koskaan aiemmin nähneet eikä tietysti yleisökään siitä mitään tiennyt. Vain ”ohjaaja” Lauri Maijala, joka luki lennosta näyttämöohjeita eli parenteeseja, oli siihen ennalta perehtynyt. Kyseessä oli Okko Leon 35-kohtauksinen draama ”Ateria”, jonka näyttelijät esittivät lukuteatterina eli liikekieli oli minimissä ja rekvisiittaa äärimmäisen vähän.

Tässäkin esityksessä oltiin ravintolassa, pikaruokapaikassa. Ja muutenkin samna kaiku oli askelten:  mässäiltiin, nöyryytettiin tosia ihmisiä, pelattiin valtapeliä.

Syntyi kiinnostava kaksoisvalotus. Draamana Ateria oli varsin yhdentekevä tapaus, mutta teatterikokemuksena uudenlainen ja jännittävä, varsinkin vielä päänäyttämön esitykseen kytkettynä. Kytkös ei muuten ollut teatterinjohtaja Maijalalta varmaankaan sattuma.

 

Keskustelua aiheesta

Tukkateatterin Anarkistiprinsessassa on pientä surua ison hassuuden pohjalla

Kuva: Niina Uusitalo

 

Olipa kerran kuningas ja kuningatar. Kuningatar (Jessica Koskiranta) oli lähtöisin porvaristosta. Hänen makkaratehtailija-isänsä oli ostanut hänelle kuningattaren tittelin ja aseman. Kuningas (Kalle Kause) tuli työväenluokasta. Prinsessa (Minna-Reetta Kuusinen) tympääntyi sääntöihin, joita lakeija (Anni Kangas) luki lakikirjasta. Nuoren naisen mitta tuli täyteen kun linnaan työnnettiin naapurimaan nukkemainen prinssi Dorian (Antti Merto). Normit painoivat ja pakkoavio uhkasi, joten jotakin oli tehtävä. Normaali prinsessa ryhtyi AnarkistiPrinsessaksi (AP) ja pakeni vapauteen.

 Tukkateatteri, Tampere

Tristan Selin: Anarkistiprinsessa

Ohjaus Tristan Selin – Lavastus: Marko Itkonen – Puvustus Mikko Snellman – Valosuunnittelu Lauri Hietala – Alkuperäismusiikki Jonte Norman – Maskeeraus ja kampaukset Nina Lehto – Alkuperäismusiikki Jonte Norman – Rooleissa Anni Kangas/Katri Hyötyläinen, Kalle Kause, Jessica Koskiranta, Minna-Reetta Kuusinen, Antti Merto, Niko Ranta 

Tukkateatterin pieni, pirteän hyväntuulinen näytelmä ei tee pilaa pelkästään perinteisestä sadusta. Myös klassiset myytit joutuvat hauskanpidon kohteiksi. Samoin käy Suomen kulttuurin pyhille kuville. Akseli Gallen-Kallela ilmestyy ja katoaa taitavan näyttelijän yhdellä kämmenen käännöllä. Raskaammat karnevalistiset käänteet etenevät virkistävästi vaikuttavan kaavan mukaan. Ensemble näyttää ensin, miten hassu jokin asia, vaikkapa normikokoelma, on. Toiseksi se paljastaa, miten hassua tämän asian hassuksi paljastaminen, esimerkiksi anarkismi, voi olla. Kolmannen asteen hassuudelle hymyillään, kun hassua asiaa paljastavan poliittisen hassuuden taiteellinen käsittely, siis näytelmä, pohtii omaa hassuuttaan.

Hassuttelun monikierteisyydestä huolimatta ”Anarkistiprinsessa” ei ole pelleilynäytelmä. Hassuttelun pohjalla pilkahtaa joskus pieni, taitavasti asetettu surun pilkahdus. Jotakin kaunista häivähtää. Samalla satu tarjoaa silloin tällöin katsojilleen maamme nykyiseen talouteen ja politiikkaan johtavien assosiaatioketjujen päitä. Jotakin kammottavaa kuumottaa.

Amatsonien ankara anarkia

Tukkateatterin näyttelijöiden työtä voi sanoa sanan monessa myönteisessä merkityksessä kevyeksi. Tunteita jyystetä, vaan niitä väläytellään. Sadun tyylitelty ja lujaan voimankäyttöön perustuva lajityyppi ei vaadi kovin vivahteikasta näyttelemistä, mutta vivahteita vilahtelee silti. Merto paljastaa pienillä eleillä, että debiiliksi tyylitelty prinssi Dorian on etevä etymologi ja henkevä hegemoniateoreetikko. Hän kasvaa PasifistiPrinssiksi (PP) joka kelpaa AP:n ystäväksi.

AP kohtaa pakomatkallaan monia vaikeuksia ja vaikutelmia. Esityksen tyyli on ehkä tyylikkäimmillään ja voimankäyttö voimakkaimmillaan, kun hän käy butsien leirissä. Suurbutsi (Koskiranta) riemastuttaa Mikko Snellmanin suunnittelemassa puvussa kaikenikäisiä.  Apubutsina, lakeijana ja lihanleikkaajana hääräävä Anni Kangas muistuttaa järjestyneen yhteiskunnan väkivaltaisesta perustasta vahvalla kokovartlohuumorilla.

Butsit ovat satumetsän amatsoneja. AP luulee, että he ovat vapauden vaalijoita, mutta pettyy pian. Apubutsi lukee metsässä yhtä tyhmää normikokoelmaa kuin lakeija linnassa. Päähenkilön kohtaamat vaikeudet herättävät katsojan odottamaan, että vapauden kaihon vauhdittamassa matkassa tapahtuu käänne, tai ainakin rytmihäiriö.

Normitalkoiden nolo nohevuus

Anarkistiprinsessassa näytellään kevyesti myös siinä mielessä, että repivään satiirissa rypemiseen ei syyllistytä, vaikka aihe on poliittinen. Myös opettavaisuus anarkismin hyödyistä tai haitoista sivuutetaan. Politiikkaan johtavien assosiaatioketjujen päitä vilautellaan hyväntuulisesti. Tarttuminen tai tarttumatta jättäminen jää katsojan vastuulle.

Ketjun yksi pää heilui, kun apubutsi ja lakeija lukivat hengästyttävän tyhmiä sääntöjä lakikirjoistaan. Ketjun alkupää on surullisesti hassu ja silti hyväntuulinen. Loppupää on nohevasti tyhmä ja siksi pahantahtoinen. Normitalkoisiin väkeä kutsuvat poliitikot ja talousmiehet lukevat kurkkudirektiivejä ja muita, usein itse keksimiään kauheuksia samalla tavalla kuin lakeija hovin lakikirjaa. Normitalkoissa vain ei ole kyse ihmisen vaan pahanteon vapauttamisesta. Normeja on monenlaisia. Pahanteolta (esimerkiksi työnantajan mielivallalta) suojelevien normien on hyvä olla kirjallisesti muotoiltuja, jotta ne olisivat osapuolille kiistatta selviä. Sellaiset normit on talkoilla tuhottava. Normien purkamista eivät vaadi anarkistit, vaan asiantuntijajournalistit, elinkeinoelämän valtuutetut ja poliitikot. Heidän talkoissaan puretaan pahan tekemistä vähentäviä normeja. Ja kun pahan tekemistä lisätään, niin samalla normeja lisätään. Sama normeja purkava lakeijajoukko kertoo, että ”pakkolait astuvat voimaan”. Ne astuvat talkoolaisten mukaan voimaan noin vain, pakon itsensä sanelemina, ilman että eduskunta niitä säätäisi.

Anarkistiprinsessan askelissa ei tapahtunut butsien leirin jälkeen odottamaani rytmihäiriötä. Mutta loppu oli kyllä muuten toisenlainen kuin sadulta tavallisesti odotetaan. Näytelmä ei tyrkyttänyt rakenteellisia analogioita politiikkaan tai talouteen. Langanpäät ja tunnelmat panivat kysymään, istummeko jo lihanleikkaajien kanssa viimeisellä rannalla, vai onko hauskanpito metsässä vielä jonkin aikaa sallittua.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Rakkaus viiltää, Tanssiteatteri Erin esitys ei

Kuva: Matti Kivekäs
Tanssiteatteri Erin vanhahtavassa mutta viihdyttävässä uutuusteoksessa tanssivat muun muassa Toni Laakkonen ja Eeva Soini.

Turkulainen Tanssiteatteri Eri on yksi maamme suomalaisen tanssiteatterin pioneeriryhmiä. Se on perustettu vuonna 1989. Suomen juhlavuoden kunniaksi Eri on tehnyt esityksen ”Sata lasissa -rakkauden viiltoja” yhteistyössä kirjailija Tommi Kinnusen kanssa. Esityksen koreografia on ryhmän perustajajäsenten ja jo pari vuosikymmentä yhdessä teoksia tehneiden Lassi Sairelan ja Eeva Soinin.

Kuten nimestä voi päätellä, esityksen aiheena on rakkaus, mutta myös ihmisen elinkaari nivottuna yhteen maamme satavuotisen historian kanssa. Tai oikeastaan sitäkin kauemmas, sillä lapsi, Suomi neito, syntyy sotkan munasta. Kouluvuodet sijoittuvat jonnekin viime vuosisadan alkukymmeniin, mitä nyt hetkeksi koukataan nuorisojoukon mukana 2000-luvulle, ja nuori perhe elää hehkeää 1950-60 -lukua. Vanhuus ja elämän haurastuminen sijoittuvat jo väljemmin viime vuosikymmenien tienoille.

Sinänsä irrallisten kohtausten yhteisenä nimittäjänä on suomalaisen perheen tarina, josta näytetään niin arkisia kuin juhlallisempiakin hetkiä pääasiassa hyväntahtoisella ja parodisella otteella maustettuna.

TANSSI

Tanssiteatteri Eri, Turku

Sata lasissa – rakkauden viiltoja

Tarinat Tommi Kinnunen – Suunnittelu ja koreografia Lassi Sairela ja Eeva Soini – Puvut Tuula Bergqvist – Valot Juho Golnick – Live-musiikit ja nauhat Valtteri Lipasti – Beatbox Hannu Rantala – Tanssijat Laura Alho Toni Laakkonen Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela, Eeva Soini

En ole muutamaan vuoteen nähnyt Erin esityksiä. Sata lasissa oli erittäin huolellisesti tehty ja siitä näkyi, että ryhmän selvänä vahvuutena on ilmaisu. Varsinkin Erin konkareiden, Sairelan ja Soinin lisäksi ryhmän kolmannen perustajajäsenen Tiina Lindforsin tyypittelemät hahmot olivat mainioita.

Lempeä parodia jatkui myös Tuula Bergqvistin luomissa puvuissa, joista löytyi niin kansallispuutamme koivua kuin shamanistisiakin sävyjä.

Teoksen yhtenä tarkoituksena on selvästi ollut herätellä katsojiensa muistoja. Ja niitä nousi varmasti mieleen varsinkin Valtteri Lipastin koostamasta ja esittämästä musiikista, jossa monia tuttuja sävelmiä kansanmusiikista ja virsistä Leino-sävellyksiin ja tangoihin oli miksattu ja uudelleen tulkittu sujuvaksi ja tunteita koskettavaksi koosteeksi.

Väliaikoineen kaksituntinen esitys oli sujuva, viihdyttävä ja viimeistelty, mutta siinä ei ollut katsojalle mitään haastavaa tai uutta. En voinut välttyä tunteelta, että olin joutunut aikamatkalle jonnekin tanssiteatterin 1980-90-luvuille. Niin liikkeellinen, koreografinen, ilmaisullinen kuin koko muukin estetiikka oli noilta ajoilta.

Sairelan ja Soinin käyttämä liikekieli oli klassispohjaista, melko yksinkertaista ja helposti vastaan otettavaa yleisnykytanssia. Ainoa poikkeus oli nuoruus-jakson Hannu Rantalan beatboxauksen tahtiin toteutettu katutanssiosuus, jossa ryhmän nuoret jäsenet Laura Alho, Toni Laakkonen ja James McNamara pääsivät näyttämään myös tätä osaamistaan.

Tekstin ja liikkeen yhdistämien ei tanssiteoksissa ole pitkään aikaan ollut mitenkään uutta, ja sitä on tehty hyvinkin monin tavoin.

Nyt kuitenkin teos eteni dramaturgisesti aika yksioikoisesti. Ensin joko Lindfors tai Lipasti ”lukivat”, sinänsä ilmaisullisesti erittäin hyvin, Kinnusen kirjoittaman eloisan ja arkipäivän yllättäviäkin huomioita sisältävän tekstin, ja sitten sama sisältö esitettiin tanssien. Tanssi ei tuonut teksteihin mitään lisää, eivätkä liike ja sanat kommunikoineet mitenkään keskenään.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Journalismi on rikki, mitä on tehtävä?

Kuva: Tero Kairento
Tampereen ylioppilasteatterissa journalismin tilaa ruotivat draaman keinoin etualalla Venla Moisala, Ida Riikonen, Lauri Kallio ja Milla Länsiö sekä takarivissä Mirva Seppänen, Iida Jokinen, Katja Malinen, Erik Forss ja Ella Numminen.

Kaunis nainen astuu esiin kitaran kanssa ja alkaa laulaa vahvalla äänellä. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”… Muusikon viereen tulee toinen. Sitten kolmas. Kumbaya jatkaa kumbuamista. ”Oh, Lord, kumbaya”. Pian musisojia on pitkä rivi. Viimeisenä tulee yleisen hauskuuden huipuksi tarmokas Aksu Piippo kitaran ja huuliharpun kanssa.

Tilanne on sama kuin hyvien ihmisten juhlassa, jonka Juice Leskinen kuvitteli Pieksämäen asemalle ja Aki Kaurismäki otti filmille. Täällä Tampereen Ylioppilasteatterissa riemu tosin on laadultaan raikkaampaa kuin siellä pienen kaupungin pimeällä asemalla.

TEATTERI

Tampereen Ylioppilasteatteri
Jussi Klemetti, Erkki Mervaala & co: Visio

Ohjaus Jussi Klemetti ja Erkki Mervaala – Puvustus Mirva Seppänen ja Sara Weck – Lavastus Sanni Hietala ja Sara Weck – Valot ja ääni Miika Ruokokoski – Musiikki Ella Numminen, Tanja Matilainen ja Venla Moisala – Koreografia Ella Numminen – Lavalla Erik Forss, Iida Jokinen, Lauri Kallio, Milla Länsiö, Katja Malinen, Tanja Matilainen, Venla Moisala, Ella Numminen, Sami Paavilainen, Aksu Piippo, Ida Riikonen, Mirva Seppänen, Jarmo Tuominiemi, Jenni Tuominiemi

Mielialaa kohottava laulu tuli sopivasti ennen väliaikaa. Olutta jonottavista katsojista pääsee pieniä kumbahduksia. Huomaan kumbahtelevani lievästi itsekin.
Mielialani ei silti ole kovin korkealla. Näytelmän aiheena on journalismi. Kysymys kuuluu: journalismi on rikki, miten se korjataan?

Olen huomannut olevani journalismin tilasta ja korjaamisen mahdollisuuksista samaa mieltä kuin esityksen tekijät. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että ihailemani ja kunnioittamani ylioppilasteatterilaiset ovat tärkeästä asiasta samaa mieltä kuin minä. Mutta en ole. Mieluumminkin masennun melkoisesti. Masennustani lisää se, että tekijät eivät ole kanssani samaa mieltä pelkästään aiheesta, vaan he myös käsittelevät sitä tavalla, jolla journalismia olisi minunkin mielestäni parasta journalismikritiikissä käsitellä.

Uusvisionäärin vanha näkymä

Näytelmä tarkastelee journalismia tekijöiden näkökulmasta. Visionääri esittelee journalismin pelastussuunnitelmaa rahoittajalle. Hän on teetättänyt juttuja, joita nyt esitellään. Neuvottelut käydään pöydässä etualalla. Valokiila paljastaa taka-alalta sketsejä, joissa toimittajat tekevät uutta journalismia.

Ensi hetkistä lähtien on selvää, että uusien visioiden journalismi on samanlaista kuin journalismi jo nyt on. Se, että TaYT nolaa näin visionäärinsä, ei ole masentavaa. Se on päinvastoin ihan oikein. Masentavaa on se, että TaYT kuvaa vallitsevaa journalismia niin tarkasti. Tai ei aivan tarkasti, vaan ilmeisesti vahingossa jopa hieman kaunistellen. Pelleilevissä sketseissä journalismi oli kysyvämpää ja kyseenalaistavampaa kuin ivamukaelmien vakavissa kohteissa. Niin sanottu laatujournalismi on monesti niin huonolaatuista, että siitä ei näköjään pysty laskemaan leikkiä.

Tekijöiden näkökulma paljastaa, että journalismin nykytila ei ole tulosta kritiikittömyydestä, vaan jatkuvasta kritiikistä. Prosessi on minunkin havaintojeni mukaan sellainen, jollaiseksi TaYT sen esittää. Lähtökohtana on tekopyhä huoli demokratiasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä sinänsä oikea havainto yleisön jakaantumisesta. Uudistusten juhlavaksi vauhdittajaksi valjastetaan paskapuhe totuudesta. Ansaintalogiikka sallii totuuden tavoittelussa ja demokratian puolustuksessa vain sen keinon, joka on keksitty tuhansia kertoja, ja jonka TaYT:n visionääri nyt keksii uudelleen: journalismin pitää liukua viihteen ja tiedon välillä. Juuri niin journalismi nykyään tekee.

Iltapainajainen ja aamupainajainen

TaYT näyttää, minkälaista journalismi on, ja kaiken lisäksi vielä kertoo, miten ja miksi se on tehty sellaiseksi, jollaista se on. Mitä minä siis vielä valitan? Eikö tämä ole erinomaista yhteiskunta-analyysiä? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Valitan sitä, että minulle kerrottiin sellaisia tosijuttuja, jotka tunnen ennestään. Luulen, että journalismin laadun näkevät melkein kaikki muutkin. Teatteriin ei kannata mennä saamaan sellaista tietoa, jonka tietää ennestään. Teatteriin ei pidä mennä saamaan uuttakaan tietoa. Tietoa ei tarvitse jakaa joka paikassa. Riittää, että koulu jakaa tietoa ja journalismi riehuu totuuden kanssa. Olisi hyvä, jo teatteri olisi sellainen tietoon ja totuuteen sitoutumaton paikka, jossa voisi pitää hauskaa sen kustannuksella, miten kärsimme tietojemme kanssa elämisestä.

TaYT teki erinomaista analyysin, josta on pääteltävä, että nykyisen ansaintalogiikan vallitessa journalismista voi tulla vain sellaista kuin se jo on tai vielä valheellisempaa. Päätelmän masentavuus ei ole TaYT:n vaan omistussuhteiden vika.

Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Neuvojen antaminen on tähtien antamisen jälkeen typerintä, mitä arvion kirjoittaja voi tehdä. Teatterin tehtävänä on tehdä ilahduttavia esityksiä. Minun tehtäväni on kertoa, miltä ilahdutus tuntuu.

Nyt tuntui, että TaYT oli liiaksi kiinni tiedossa, eikä löytänyt hyvää tapaa totuuden keskellä päivät pitkät kärsivien katsojiensa ajattelun rentouttamiseen. Hyvä tapa häivähti Kumbayassa. Se leikkasi esityksen virkistävällä tavalla kahtia. Ikuisuuden kosketusta olisi voinut olla myös sketsien sisällä, esityksen mikrorakenteissa. ”Kumbaya, my Lord, kumbaya”. Suomeksi se voisi nuotit muuttaen olla: ”tuuppa tänne, Herra!” Ja: ”tuuppa tänne, emme pelkää!”.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Kari Heiskanen ohjaa jo toistamiseen Seitsemän veljestä – Kivi-klassikko ensi kesänä Suomenlinnassa

Kuva: Kari Hulkko
Kari Heiskasella on tältä vuosikymmeneltä tuntumaa kansallisten merkkiteosten ohjaamisesta kesäteatteriin, kun hän teki Haavikon Rauta-ajan Pyynikille 2011.Ohjaajan vieressä oikealla tuolloin Ilmarista näytellyt Auvo Vihro.

Ryhmäteatterin isännöimässä Suomenlinnan kesäteatterissa nähdään kesällä 2017 ”Seitsemän veljestä”. Ensi-ilta on  15. kesäkuuta, ja liput tulevat myyntiin maanantaina 27.2.

Veljesten rooleissa ovat näyttelijät Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeon), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero). Sovituksen on tehnyt Kari Heiskanen, joka myös ohjaa esityksen. Heiskanen on ohjannut Kiven klassikon menestyksellisesti   aiemminkin: vuonna 2002 hän teki Veljekset Lahden kaupunginteatteriin.

Kivi-klassikoiden ystävillä on hyvät muistot Suomenlinnasta kesältä 1993, jolloin Arto af Hällström ohjasi Hyvän Omantunnon Linnakkeeseen ikimuistoisen toteutuksen ”Nummisuutareista”.

Ryhmäteatteri lupailee tulevasta , että ”Heiskasen sovitusja ohjaus on ankarasti Aleksis Kiven eetosta kunnioittava, riehakkaan kiihkeä ja sydämeen käyvä tulkinta suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimmasta teoksesta”.

Peer Gyntillä aloitetun Ryhmäteatterin juhlavuoden kolmas ensi-ilta on marraskuussa, jolloin ensi-iltansa saa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama uusi kotimainen kantaesitys, jossa ovat mukana muun muassa näyttelijät Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Ulla Tapaninen ja Vesa Vierikko. Esityksen ohjaa Esa Leskinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta