Horace McCoyn romaanin Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Dont They?) ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta ja Sydney Pollackin samannimisen elokuvan ensi-illasta 55 vuotta. Tuo Pollackin uran läpimurto-ohjaus perustui McCoyn romaanista sovitetun näytelmän käsikirjoitukseen, joka nostaa fokukseen Yhdyisvaltain 30-luvun suuren laman kasvoina nuoret ajelehtijat Robertin ja Glorian (jonka ikimuistoisen ja uralleen käänteentekevän roolin teki elokuvassa Jane Fonda – vain vuosi sen jälkeen kun hänet oli julistettu amerikkalaiseksi seksisymboliksi Barbarella-elokuvan ansiosta).

Helsingin kaupunginteatterissa tänä keväänä nähtävä McCoyn klassikon ja Ray Hermanin siitä tekemän näyttämösovituksen tuore dramatisointi Maratontanssit on jatkoa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman kanssa toteutettavalle opintoprojektille, jossa kolmosvuosikurssin näyttelijäopiskelijat ovat esittäneet Hkt:n näyttämöillä eri ammattohjaajien luotsaamia produktioita. Projektin aiempia ohjaajanimiä ovat olleet Akse Pettersson, Kristian Smeds ja virolainen Ene-Liis Semper.

Räsänen-Helsingin kaupunginteatteri-teatterikorkeakoulu tuntuu olevan edelleen vahva yhdistelmä, sillä McCoy-klassikko on saanut siivet selkäänsä nyt uudessa tulemisessaan. Turhan harvoinhan se meillä nykyisin teattereiden ohjelmistoihin nousee (tällä vuosituhannella esitystietokannan mukaan vain neljä havaintoa), vaikka teos on ajankohtainen aina – jos ei muuten niin muistutuksena siitä, kuinka alas voidaan vajota köyhiä kyykytettäessä ja ihmisarvoa loukattaessa.

ALOITETAAN NYT kuitenkin siitä, että vähän vierastin Räsäsen dramaturgista perusratkaisua, jossa McCoyn kertomuksen pääpari Robert ja Gloria oli triplattu eli tämä 3 x 2 -porukka edusti ikään kuin koko maratontansseihin osallistuvaa ihmisjoukkoa. Heihin oli yhdistetty niin marilynmainen kilpasisko Alice, Glorian parina välillä tanssiva vanha seilori kuin raskaana oleva Rubykin. Kun ideaan tottui, se ei esityksen toisella puoliskolla sotkenut enää ajatuksia, mutta jätti yhä kaipuun romaanin, elokuvan ja aiempien näyttämösovitusten kiinnostaviin sivuhenkilöihin.

Jonkin verran makusteltavaa oli myös siinä, että näyttelijät vaihtavat rooleja väliajalla. Mutta kun sen ennakkoon tiesi, osasi varautua siihen, että esimerkiksi tanssikilvan seremoniamestarin roolissa häärinyt Lauri Qvick olikin toisella puoliskolla yksi Roberteista js Gloriana kiihdytellyt Ronja Oraste taas oli muuttunut Äitien moraaliyhdistyksen mielensäpahoittajaksi. Roolileikin ymmärsi ja hyväksyi koulutuksellisessa valossa, mutta jokseenkin turhanaikaiselta manööveriltä se muuten tuntui.

Nurinat sikseen. Muuten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ja sen uusiksi asemoidun amfikatsomon intensiteetillään täyttänyt Maratontanssit oli valloittavaa ja toisaalta liikuttavaa katsottavaa. Vaikka kaupunginteatterin pienenkin näyttämön tila on aika iso, näyttelijäopiskelijoiden energisyys ja valtava läsnäolo rooleissaan tuo esityksen katsojien iholle. Etenkin, kun katsomo on pientä viipaletta vaille täysympyrä värikkään rulettimaiseksi maalatun pyörönäyttämön ympärillä.

Tanssikohtausten koreografiat on tehnyt viimeisiä aikojaan Helsinki Dance Companyn veturina Antti Lahti, joka on tosiaan luottanut siihen, että nuorilla näyttelijöillä piisaa potkua. Toisella jaksolla näyttelijät esimerkiksi vetävät maratontanssiin kuuluvaa derbynumeroa eli puhdasta kilpakävelyä myös katsomolohkojen välisillä käytävillä, mikä tuo esityksen kovan tempon kirjaimellisesti käsinkosketeltavaksi.

Pitkä häätanhu: Maratontanssien tiimellyksessä yksi pari maanitellaan pientä korvausta vasten avioitumaan. Kuvassa etualalla näyttelijäopiskelijoista Youssef Asad Alkhatib (vasemmalla), Veeti Vekola ja Nomi Enckell.

VIMMAINEN MENO ei kuitenkaan häivytä alleen McCoyn tarinan fokusta. Maratontanssien 1930-luvun todellisuudessa kyse oli hädänalaisten, vuoden 1929 pörssiromahduksesta alkaneen suuren laman myötä kaikkensa menettäneiden ihmisten hyväksikäytöstä ja silkasta nöyryyttämisestä. Teatteriesityksessä nämä kurjat ovat tuhannen dollarin palkinnon kiilto silmissään valmiit tekemään mitä vaan, toteuttamaan seremoniamestarin alhaisimmatkin toiveet eli vaateet. Kun tiukkasipuliset moraalinvartijanaiset ilmaantuvat näyttämölle vaatimaan Raamatun ja siveyden nimissä tanssihelvetin lopettamista, liberaalinkin katsojan on helppo yhtye heidän vaatimukseensa.

Avustettuun itsemurhaan päättyvän romaanin näyttämösovitus alkaa ja loppuu nyt laukauksella. Prologikohtauksessa se hätkäyttää, finaalissa liikuttaa. Epilogina kuullaan vielä tuomarin antama nappituomio, joka vain lisää tunnekuohua.

Heidi Räsänen ei ole dramatsoinnissaan lähtenyt vääntämään rautalangasta McCoyn teoksen ajankohtaisuutta tässä hetkessä, jossa vähäosaisempien kyykyttäminen on taas in. Minäkääm en sitä allegoriaa ala korostaa. Jokainen katsoja osaa tehdä tarvittavat linkitykset mielessään.

Yksi rautalangan pätkä on syytä kuitenkin huomioida. Erilaisina sovituspätkinä läpi esityksen kahdella kielellä toistuva surumielinen suomitangon klassikko Pieni sydän alleviivaa (”niin pieni ihmissydän on/ niin avara ja pohjaton /se kätkee suuret unelmat/ ja vihan, lemmen maailmat – – -”) tanssijaraiskojen kohtaloa. Siinä ei totta vie ole – laulua lainatakseni – takana ”aatosta jaloa”, enemmän sitä ”alhaista mieltä”.

Ehkä laajempikin soundtrack 30-luvun amerikkalaisine viihdestandardeineen olisi tanssinumeroiden taustalla ollut mahdollinen, mutta toisaalta on hyvä, ettei esityksestä ole tullut mikään jukebox-musikaali.