Svetlana Aleksijevitšin kolmeen romaaniin perustuvan ja suurta kiinnostusta herättäneen trilogian päätösosa on nähtävissä huhtikuuhun asti Vuosaaressa. Sen tekstin on sovittanut Martti-Tapio Kuuskoski yhdessä esityksen ohjaajan kanssa Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous -romaanista (1997). Nobelisti Aleksijevitšin tuotanto rakentuu mikrohistorioista, joita kirjailija on kerännyt talteen usean vuoden ajan. Esitys Tšernobylin rukous – tulevaisuuden aikakirjat kertoo tekijöidensä mukaan valheesta ja ikuisuudesta.

Itse asiassa voi sanoa, että trilogian jokainen osa käsittelee valhetta ja ikuisuutta. Niitä katsoessaan saa jonkinlaisen tunnekosketuksen siihen yhtäaikaiseen todellisuudesta vieraantumisen ja kouristuksenomaisen valtiouskollisuuden pirunnyrkkiin, joka estää näkemästä, mitä ympärillä tapahtuu. Se estää myös toimimasta muutoksen hyväksi, ja valhe jatkuu ikuisesti. Siitä trilogian kaikki osat voimallisesti todistavat.

HELSINKI98-RYHMÄN toteuttaman esityssarjan ensimmäinen osa, Neuvostoihmisen loppu vuodelta 2023 (romaani ilmestyi 2013) kuvasi uskoa neuvostokommunismiin ja sitä pönkittäneisiin valtarakenteisiin. Toinen osa, Sinkkipojat vuodelta 2024 (romaani 1989), kertoi Neuvostoliiton hyökkäyksestä Afganistaniin (1979-1989) sieltä kotiin palanneiden neuvostosotilaiden ja heidän äitiensä suulla. Assosiaatiot Ukrainan sotaan olivat väistämättömät.

Ukrainassa, lähellä Valko-Venäjää sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan läheisyydessä tiedetään, että tulevaisuutta ei ole. Vuonna 1986 ydinvoimalassa räjähti nelosreaktori ja saastutti ison osan Valko-Venäjän alueesta. Ilmakehään levisi radioaktiivisia nuklideja, joista 70 prosenttia laskeutui Valko-Venäjälle. Joka viides valkovenäläinen asuu saastuneella alueella. Ydinsäteily yhdessä Neuvostoliiton vaikenemispolitiikan kanssa johti tuhoon ja kärsimyksiin, jotka jatkuvat edelleen.

Vuosaaren näyttämöllä puhuu mies (Sami Lanki), jonka pieni tytär ja vaimo ovat kuolleet säteilyyn Pripjatissa, jossa saattoi nähdä ja haistaa palavan reaktorin. Mies elää uudestaan ja uudestaan ensimmäisiä päiviä onnettomuuden jälkeen, epätietoisuutta, pelkoa ja sitä, kuinka onnettomuuden uhreista jonkin ajan kuluttua tuli näyttelyesineitä, joilta oli lupa kysellä mitä vain: ”Voitko saada vielä lapsia?”.

Sitten saapuivat onnettomuusturistit lännestä. Tšernobylista tuli painajaisteollisuutta.

Tulevaisuudenkuvia voi toki rakennella kuten omaan todellisuuteensa sulkeutunut nuori äiti (Vilma Sippola), jonka lapsi on syntynyt pahasti vammautuneena. Lapsi on leikattu jo moneen kertaan, mutta nyt pitäisi päästä länteen hoitoon. Rahaa vain ei ole.

Elli Närjän koskettavasti tulkitsema avustustyöntekijä saa pisimmän suunvuoron. Hänellä on selkeä ja lohduton näkemys siitä, miksi reaktorin syttymisen jälkeen jouduttiin uuteen onnettomuuteen, valehtelun ja tietämättömyyden suohon. Se pieni ihminen, joka on joutunut keskelle myrskyä, on yhtä aikaa syytön ja syyllinen. “Ihmiset eivät halua ajatella, eivät halua uskoa, osallistuvat onnettomuuden jälkeen vappumarssiin.”

ALEKSIJEVITŠIN KATSE on juuri pienen ihmisen. Niin myös esitysten ohjaajan. Esityksissä yksittäisten todistajalausuntojen taustalla aistii kuitenkin vallan läsnäolon ja vaikutuksen. Näin luodaan tapahtumaan olosuhde ja perusjännite. Kahteen edelliseen osaan oli myös rakennettu kohtauksia ja kokonaiselämystä vahvisti ennen kaikkea huikean visualistin, Pavel Semchenkon, videoilla, valoilla ja lavastuksella luoma tila ja tunnelma.

Kolmesta monologista rakentuva Tšernobylin rukouskin on Semchenkon taiten visualisoima, esineetkin lavalla puhuvat. Näyttämön takaseinällä roikkuu taidokkaasti kirjottuja pöytäliinoja, lattialla arkisia tavaroita ja lastenvaunut, kaadetaan loputtomasti teetä kuppeihin… Monologien välissä seinille heijastuu Neuvostoliiton television uutislähetyksiä Tšernobylin onnettomuudesta. Niiden mukaan mitään hätää ei ole.

Trilogian dokumenttiteatterillisessa päätösosassa puhe valtaa tilaa tunnelmalta ja tunteelta. Esityksen kuunnelmanomaisuus korostuu, mutta riipaisevat kertomukset pitävät kyllä otteessaan. Esityksen viimeinen visio on kaunis ja kauhea: Mitä tämän jälkeen?

Oleellisia trilogian tulkinnalle ovat kokonaisuuden aikakerrostumat. Me katsomme näitä esityksiä yli kymmenen vuotta tuoreimman kirjan julkaisun jälkeen, ja rippeetkin uskosta, että Venäjä voisi kehittyä demokraattiseen suuntaan, ovat kadonneet. Uusia uhkia vallantunnossaan pörhistelevästä suurvallasta on havaittavissa myös auringonlaskun suunnalla.