Kun edellisen kerran eli marraskuussa 2010 näin Kushnerin Pulitzer-palkitun Angels in American, silloin koko mammuttimaisessa seitsemän tunnin mitassaan, oli se äärimmäisen vapauttava kokemus. Johanna Freundlichin kokoamalleen vapaalle teatteriryhmälle ohjaama esitys oli minulle yksi portti takaisin täyteen elämään pitkän sairaalajakson jälkeen.

Niinpä kirjoitin siitä yli 40-vuotisen teatterikriitikkotaipaleeni pisimmän arvion. Ehkä myös suitsuttavimman. Ainakin pituusennätys jäänee voimaan.

Näin myös Kushnerin ”Gay-fantasian kansallisilla teemoilla” (Angels in American alaotsikko) Otso Kauton ohjaaman seitsentuntisen Suomen kantaesityksen Kansallisteatterin Omapohjassa kolmekymmentä vuotta sitten . Siinäkään arviossa en superlatiiveissä juuri pihtaillut.

Linda Wallgren sai Tony Kushnerilta luvan dramatisoida alunperin kaikkine väliaikoineen noin kahdeksantuntisen, kaksiosaiseksi jaetun, mutta myös yhtenä massiivina esitetyn draaman nelituntiseksi. Siinä olikin kohdallani tämän kolmannen tulemisen kihelmöivin jännityksen aihe. Kun tiesi ennalta tekstin loistavaksi ja Wallgrenin taitavaksi ja rohkeaksi ohjaajaksi, suurin odotus, ja ehkä vähän pelkokin, oli siinä, kestääkö Kushnerin näyttämöeepos näin rajun tiivistyksen.

Vastaan nyt: kestää. Jossain kohdin se jopa parantaa sitä. Tekstin ydin korostuu.

WALLGREN ON dramaturgiassaan sekä karsinut alkutekstiä että tiivistänyt näyttämökerrontaa ohjausratkaisuillaan. En toki osaa näytelmän pitkää alkuversiota ulkoa, mutta mitään olennaista ei tästä mitaltaan suppeamasta versiosta tuntunut puuttuvan. Vähän tosin jäin kaipaamaan originaaliteoksen kakkososan alussa kuultua ”maailman vanhimman elossa olevan bolshevikin” Aleksein monologia.

Aleksein ohella muutama muukin irrallinen sivuhahmo on karsiutunut pois, mutta aukkoja ne eivät kokonaisuuteen ole jättäneet.

Tony Kushner sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (5.10.) tulleensa vähän suopeammaksi ohjaajien näytelmälleen tekemille dramaturgisille tiivistyksille ”kunhan keskeinen idea ja sisältö säilyy”.

Tuon vaateen Wallgrenin dramatisointi ja ohjaus täyttävät sataprosenttisesti. Angels in America on Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä aivan Kushnerin edellä mainitun teokselle antaman alaotsikon hermolla. Se on fantasiaa, se on gay-todellisuutta, mutta ne ”kansalliset teemat” ovat laajentuneet entistä globaaleimmiksi rasismin ja muun diskriminaation uudelleenvaltaamassa, koronan jälkeisessä sekä Trumpin oikeistopopulismin ja Putinin aggressiivisen tyrannian sotkemassa maailmassa.

Näytelmää on alettu kirjoittaa kaiketi joskus 1980-90-lukujen taitteessa, se on kantaesitetty Yhdysvalloissa kahdessa osassa 1991-92, sen tapahtumat sijoittuvat noin ehkä puolen vuoden ajanjaksolle vuosien 1985-86 vaihteeseen ja sen osien nimet ovat Millenium lähestyy ja Perestroika – ja silti se tuntuu yhä äärimmäisen ajankohtaiselta.

Angels in American keskusaiheita ovat 80-luvulla maailmaa ja erityisesti kaikkia homoseksuaaleja koetellut, pelottanut ja miljoonia ihmisiä tappanut aids sekä reaganilainen oikeistopuhuri. Tässä ajassa aids eli hiv–tartunta ei enää väistämättä tapa, pride-kulkueissa marssitaan perhekunnittain ja Reaganin oikeistolaisuus tuntuu Trumpin sakean nationalismin rinnalla sokerittomalta kevytversiolta. Vaikka maailma on nyt erilainen, näytelmän ydinviestit tulevat yhä iholle. Covid-pandemian tuoreet muistot auttavat meitä kaikkia ehkä ymmärtänään aidsin, tuon kammotun ”homoruton” (kuten sitä Suomessakin mediassa nimitettiin) synnyttämän pelon ja ahdistuksen. ”Aids mittaa amerikkalaisen suvaitsevaisuuden rajat.” Jotenkin noin menee yksi näytelmän repliikki, ja se sanoma pätee yhä globaalillammalla tasolla aina uusien virusten ilmaantuessa peloksemme.

Trumpismi on läsnä näytelmän yhdessä päähenkilössä, äärikonservatiivisessa juristissa Roy Cohnissa, joka on nyt ajankohtainen myös juuri ensi-iltaan tulleen The Apprentice -elokuvan kautta.

Näytelmän kolmas teema, kriisiaikana hajoavat rakkaudet, taas on ajaton.

ENKELIHÖSSÖTYSTÄ on läpi vuosikymmenten kuultu ihan vakavastkin otettavien ihmisten suista. Enkelihoitoja ja -terapioita ei Angels in American kirjoittamisen aikaan tainnut olla vielä keksitty, eivätkä bisnesenkelit leijailleet yrityselämässä, joten näytelmän enkelit ovat siinä ihan puhtaasti sitä itseään. Eli fantasiaa. Se vain muuttuu todellisuudeksi aidsiin sairastuneen Prior Walterin kuumehoureissa. Enkelien neuvosto valitsee Priorin profeetakseen välittämään apokalyptista viestään, mutta vaikka tunnetussa laulussa paha musta enkeli ottaa kenet haluaa, Prioria se ei lopulta saa.

Enkeliosasto on tässä nelituntisessa dramatisoinnissa kenties piirun pari hallitsevampi elementti kuin pitkässä versiossa, mutta ei häiritsevä meille antienkelisteillekään. Inke Koskisen esittämä, väriä tosiaan valkeasta mustaksi vaihtava pääenkeli, on paikoin jopa enemmän hirtehisen koominen hahmo kuin ylimaallinen ilmestys, vaikka vaikuttavasti näyttämön katosta laskeutuukin.

Silti Kansallisteatterin esitys on tenhoavimmillaan todellisuustasoillaan, newyorkilaisen homoyhteisön aids-ahdistuksessa ja sen aiheuttamissa ristiriidoissa kuten Prior Walterin ja hänen kumppaninsa Louisin katkerassa erossa. Aleksi Holkon esittämä Prior ja Markku Haussilan Louis ovat pelkästään näyttelijäsuoritusten ansiosta todella vangitsevia hahmoja, ja tuntuvat tässä tiiviimmässä totetuksessa myös moniulotteisemmilta kuin aiemmin näkemissäni. Ehkä kyse on myös siitä, että Wallgrenin ensemblessä ne kuuluisat representaatioasiat ovat kohdallaan – mutta tästä tematiikasta en tohdi jatkaa pidemmälle.

Kushnerin näytelmän tosipohjaista pahishenkilöä Roy Cohnia ovat aiemmissa suomalaisversiossa näytelleet Aarre Karén ja Matti Onnismaa (molemmat rooleissaan loistavia), ja nyt vuorossa on Timo Tuominen, jolle aiempia töitänsäkin ajatellen rooli tuntuu sopivan kuin luuri Cohnin kouraan – ja niitä luureja on näpeissä parhaimmillaan varmaan viisi yhtäaikaa (Cohn haaveileekin sekä näytelmän alussa että katkerassa lopussa, että olisi syntnyt mustekalaksi, kun kahdeksassa lonkerossa on ne ”imujututkin”). Cohn kiistäävielä aids-diagnoosin saatuaankin olevansa homo. ”Olen hetero, joka vain tykkää panna miehiä”, kiteytyy hänen syvä identiteettianalýysinsä.

Roy Cohn (Timo Tuominen) – koko perkele mieheksi.

Ihan alkuhetkillä Cohnin ruokoton, rotu-, nais-, homo- ja liberaalivihasta kumpuava räyhäntä näyttäytyy ehkä turhan koomisessa valossa. Hahmolla itselläänkin näyttää puskevan nauru raivonsa läpi, mutta hänen tapauksessaan konkretisoituu sanonta itkusta jälkeen pitkän ilon. Tämä tosielämän musta eminenssi, jonka cv:hen kuuluivat muun muassa mccarthyismin ajan kommunistivainot, Rosenbergin pariskunnan kuolemantuomio, Nixonin ja Reaganin taustalla suhmurointi kuin Donald Trumpin mentorointikin, saa pahan palkkansa fataaliin aidsiin sairastuessaan. Siinä ei Cohnia auta enää laittomasti hamstratamansa azt-lääkekään, joka oli aidsin alkuhistorian edes vähän tepsivä rohto, ja josta nykyään käytössä olevat tehokkaat hiv-lääkkeet on jalostettu.

KUTEN JO todettua, Wallgrenin kokoama näyttelijätiimi on timanttista laatua. Kaikille riittää kunnolla töitä ja useimmille moneen rooliin.

Itselleni kirjosta jäi kutkuttavina mieleen esimerkiksi Kristiina Haltun näyttelemät mormoniäiti Harper Pitt sekä kostoa Cohnille kujertava Ethel Rosenbergin haamu.

Leo Ikhilor on loistava drag-queenin hommista sairaanhoitajaksi ruvenneena Belizenä, joka on tässä versiossa pääsee ehkä evahvemmin esille kuin seitsentuntisissa. Hyvä niin, sillä hän on tarinan ainoita aidosti eikä vain myötätunnosta rakastettavia ihmisiä. Sellainen säälistä sympattava tapaus on Aksa Korttilan ja Otto Rokan esittämä hajoava Pittin pariskunta, jonka elämästä näkyvät heti ensinäyttäytymisessä kaikki katastrofin ainekset.

Kun nyt rakastettavuudesta tuli puhe, niin sellaisia ovat myös monet Linda Wallgrenin ohjausratkaisut. Hurmaannuin esimerkiksi erittäin tiheään simultaaniseen kohtaukseen, jossa Pittin pariskunta sekä Prior ja Louis särkevät yhteiselojaan samaan aikaan, rinnatusten. Tällä keinolla esitys lyheni jo heti varmaan 15 minuuttia alkuperäisestä. Pidin myös ratkaisusta, että jolla päähenkilöiden mielikuvitelmien hahmot ja haamut Ethelistä Harper Pittin mielenmatkoja operoivaan Herra Valeeseen leijailivat toisinaan tapahtumien taustalla silloinkin, kun eivät olleet osa kohtausta. Myös fyysisten rakkauskohtausten toteutus on esityksessä toteutettu väräyttävästi. Ne ovat sekä vimmaisen kiihkeitä, soveliaasti rujoja että joskus epätoivossaan koomisen kömpelöitä.

Edellisistä määritelmistä tuo ”sopivasti rujo” erototen istuu myös Tarja Simonen näyttämölle luomaan visuaaliseen kokonaisuuteen. Neljässä tunnissa vain vähän muuttuvassa näyttämökuvassa vinksahtanut enkeliestetiikka, kliininen sairaalaympäristö ja haamumaailma kohtaavat vavattomasti, toisiinsa kolisematta. Myös Simonen luoma puvustus antaa katsojalle tilaa värittää omaa fantasiakuvastoaan.

Kun näin loppuvuotta eletään, on jo vähän kornia sanoa, että jos ajattelitte katsoa tänä vuonna vain yhden teatteriesityksen, katsokaa Angels in America. Sanon sen silti. Esitys muuten jatkaa Kansallisteatterissa vielä kevätkaudellla, joten katsomisiaan tarkoin valikoivat voivat ottaa sen ohjelmaansa ensi vuodenkin The Esitykseksi.