Onko hyökkäys paras puolustus? Tätä kysymystä joutui pohtimaan aikanaan Englannin kuningatar Elisabet I (1533-1603) tehdessään historiallista päätöstä oman serkkunsa mestauttamisesta. Serkku ei ollut suinkaan kuka tahansa, vaan Skotlannin kuningatar Maria Stuart (1542-1587), jonka katsottiin juonitelleen Elisabetia vastaan.

Helsingin yliopistossa Shakespearea ja teatteria tutkiva vanhempi yliopiston lehtori Nely Keinänen on kirjoittanut edellä mainitun kriisin ympärille musiikkipitoisen monologin Minä, Elisabet. Näytelmän teksti pohjautuu miltei täysin Elisabetin omiin kirjoituksiin ja fokusoituu viimeiseen tuntiin ennen kuolemantuomion vahvistamista. Miten oikeuttaa hirvittävä päätös muille saati itselle?

Musiikki on kiedottu kiinteäksi osaksi näytelmän dramaturgista kaarta. Esityskokonaisuus muistuttaakin jonkinlaista konsertin ja monologin hybridiä. Elisabetin päänsisäisten pohdintojen ja ristiriitaisten tuntemuksien kanssa tarinassa vuorottelee virginaalimusiikki, josta Mustonen ansiokkaasti vastaa.

Kosketinsoittimella soitetut kappaleet heijastavat paitsi Elisabetin ristiriitaisia tuntemuksia mutta vievät katsojan tämän lisäksi tehokkaasti ajassa taaksepäin 1500-luvulle. Virginaali kun oli taitavana muusikkona tunnetun Elisabetin pääsoitin.

Tarja Simonen skenografiassa kuvankaunis, puinen instrumentti on istutettu keskellä Jurkan intiimiä näyttämöä. Muuten Elisabetin aikaan nyökätään kevyin elein rekvisiitalla, kuten veikeällä peruukilla ja hassuttelevalla kuningattaren viitalla. Vaahtokarkkiväreistä kuljetaan kuitenkin tummempiin sävyihin h-hetkeä kohti. Saku Kaukiaisen valosuunnittelu luottaa lämpimiin sävyihin ja pelkistettyihin ratkaisuihin.

Jäntti on ohjannut näyttämöteokseen paljon rauhaa. Vaikka aihepiiri on sangen dramaattinen, esitys taikka Mustosen näyttelijäntyö eivät hötkyile tai kiihdytä vauhtiaan, oikeastaan missään vaiheessa. Ja hyvä niin. Rauhallisempi tempo auttaa tarkentamaan katseen vakavan päätöksen äärelle pysähtyneeseen Elisabetiin. Musiikkipitoisuudesta huolimatta, esitys uskaltaa rakentaa myös hiljaisuuden päälle.

Ollakseen monologi, esityksessä on yllättävän vähän tekstiä. Mutta juuri teoksen rauhallisuus avaa tekstin sisältämät nyanssit katsojalle, ja ne punotaan auki maltillisen hienovaraisesti. Elisabetin kirjoitukset avaavat ikkunan juonittelujen täyttämään hoviin ja vallanpitäjään kohdistuviin paineisiin, varsinkin silloin kun vallankahvasta kiinni pitää nainen.

Kirjeistä nousee esiin huomioita kuningassukujen yhteen kietoutumista ja erinäisistä poliittisista ja uskonnollisista jännitteistä sekä erityisesti pitäjäänsä kahlitsevasta kruunusta, joka painaa enemmän kuin oma inhimillisyys.