Kun Markku Maalismaa lipuu pitkähkön alkuhiljaisuuden jälkeen harmaankalsealle, näyttelysalia muistuttavalle näyttämölle, ja alkaa posottaa yksvakaalla äänellä tekstiä, kuvittelen sen olevan prologia tuleviin tapahtumiin. Mutta kun Maalismaan seuraksi lavalle sen eri sisääntuloaukoista hiipii pikkuhiljaa lisää samankaltaisiin virkavetimiin pukeutuneita henkilöitä, ja hekin pulputtuvat samalla eleettömällä nuotilla samanlaista sisältöä, alan ymmärtää, ettei mitään varsinaisia “tapahtumia” ole luvassa. Tämän on nyt tätä, Europeanaa koko minimanilistessa mitassaan.

Tshekkiläisen Patrik Ouředníkin (s. 1957) vuonna 2001 alunperin ilmestynyt Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia, joka saatiin Siltalan kustantamana suomeksi (kääntäjä Eero Balk) vasta viime vuonna, on alaotsikkonsa mukainen. Aikoinaan Euroopassa paljon puhuttanut kirja on vain alle 150-sivuinen, mutta siihen mahtuu todellakin kokonainen vuosisata maanosan historiaa tajunnanvirtamaisena vyörytyksenä.

Minna Leinon Kansallisteatteriin tekemä dramatisointi Europeanasta on teatterin verkkosivuilla saanut epiteetikseen “Johdatus Euroopan absurdiin vuosisataan”. Se osuu kohdalleen vähintään yhtä hyvin kuin tuo Ourednikin oma lisämääre. Ellei paremminkin. Teatteriesityksessä, kuten pitkälti kirjassakin, ollaan tosiaan absurdin äärellä, erityisesti sotien ja niiden seurannaisilmiöiden hulluuden ytimissä.

Triviaa pudotellaan paljon ja tiuhaan. Me saamme tietää muun muassa, mikä on sinappikaasun syntyhistoria ja nimen etymologia, miten Saksan Ettersbergiin perustettu keskitysleiri sai nimekseen Buchenwald, miten kävi kissalle, jota käytettiin Italiassa kuljetustehtävissä ensímmäisessä maailmansodassa ja kuinka pitkä jono tulisi peräkkäin asetelluista, Normandian maihinnousussa kuolleista amerikkalaissotilaiden ruumiista. Sotaa on tarnoissa paljon, mutta niin oli Euroopan 1900-luvullakin.

Kun yksi oppaista yrittää toistuvasti muodostaa isompaa kuvaa 1920-luvulla rinnatusten virinneistä fasismin ja kommunismin aatteista, hänet puhutaan seuraavalla nippelitietovyörytyksellä nopeasti hiljaiseksi. Suurten linjojen tekeminen niin historiasta kuin esityksestä itsestään jätetään katsojalle. Mitään ei selitetä puhki.

LEINON TIIVIS dramatisointi ja ohjaus tekevät varmaan kunniaa alkuteoksen tiheälle, sisällöltään purskahtelevalle, mutta esitystavaltaan lakoniselle luonteelle. Yhdeksän näyttelijän joukossa ei vedetä sooloja sanan ilmaisuvoimaisessa mielessä, vaan kaikki kulkevat samalla pelkistämisen tiellä. Ratkaisu toimii – valtaosin.

Alle puolitoistatuntiseen “museokierrokseen” tulee näet flown katkeamisia, minulle selittymättömiä herpaantumisia siitä huolimatta, että monologeina sekä vuoro- ja kuorolausuntana etenevä puhe ei moneksikaan sekunniksi taukoa. Jossain hetkin tämä polyfonia vaan jumittuu kuulostamaan kuin taustahälinältä. Pulputus alkaa turruttaa kuulohavaintoa, kun näyttämöllä ei oikein muuta aistittavaa tapahdu. Näet vain näyttelijäryhmän hitaita siirtymiä niukassa, kikkailemattomissa valoissa pelkistetyn asiallisessa museolavastuksessa. Se on kuin hypnoosia: “Kuulet vain tasaisen rauhallisen ääneni, mikään ei häikäise silmiäsi, ei raasta korviasi, kaikki aistisi rentoutuvat…”

Välillä museon roudariosastoa markkeeravat teatterin näyttämötyöntekijät tosin kuskaavat lavalle tai sen poikki museoesineitä, mutta siitä on kovin niukasti katseenvangitsijaksi. Paitsi se kolossaalinen nyrkki: jäin miettimään, oliko moisen parimetrisen näyttelyesineen valmistaminen noin vartin näkyvyyden tähden esitykselle tarpeen.

Esitys kyllä tempaa pysähdyksiltään katsojan uudelleen mukaansa. Tulee tunne, ettei tästä kyydistä kuitenkaan halua jäädä pois. Minne se sitten viekin, vai liekö sillä maalia ensinkään. Ja vaikka päämäärää ei ehkä olisikaan, tärkeintä on liike… Ainakin suun.

EUROPEANAA KATSOESSA ja kuunnellessa ajatukset kuljettavat myös referenssiteoksiin.

Ensimmäisenä mieleen nousee kuuden vuoden takaa toinen Minna Leinon Kansallisteatterille tekemä haastavan teoksen dramatsointi ja ohjaus: Thomas Bernhardin Vanhat mestarit. Se oli minulle valmistumisvuotensa ykköstapaus teatterissa, ja siinäkin puhuttiin valtavasti – taiteesta. Actionia oli vähän, mutta ihan oman säväyksensä toi se, että kolmen taide-entusiastin monologipohjainen keskustelu käytiin oikeasti museossa, ensin HAM:in kaikuisassa näyttelysalissa Tennispalatsissa, myöhemmin myös Ateneumissa ja Espoon Emmassa.

Olisiko Europeana voitu viedä esitettäväksi museoon? Olisiko se antanut lisäulottuvuutta? Harkittiinko edes? Kansallismuseo tosin on nyt remontin takia klinni, mutta…

Toinenkin vuolaan puheen esitys nousi mieleen, ikään kuin spin-offina kaikesta tästä Europeanan historian vyörystä. Parhaillaan Ryhmäteatterissä esitettävä Kööpenhamina, kahden 1900-luvun historian kulkuun omalta osaltaan vaikuttaneen ydinfyysikon, Niels Bohrin ja Werner Heisenbergin sekä Bohrin puolison Margarethen hengästyttävä keskustelu atomien ihmeistä ja tieteen etiikasta. Se on ollut Helsingin teatterisyksyn kirkkain helmi toistaiseksi.

Kansallisteatterin ohjelmistossa viimeisiään vetelevää Linkola-näytelmääkin voisi katsoa Europeanaan peilaten. Ikään kuin vastakappaleena – rehevänä, idealistisena ja silti pohjavireeltääne yhtä pessimistissävyisenä.

KANSALLISTEATTERIN UUDEN pienen näyttämön avajaisteokseksi Europeana on rohkea ja aika outokin valinta. Se ei ole niitä juttuja, joIta tullaan katsomaan maakunnista tilausajokolonnissa, eikä se varmaankaan ole juuri päälle pamahtavan pikkujoulukauden firmanäytösten ykkösvaihtoehtoja (jos Kansallisteatteri nyt on pikkujouluteatteriksi tällä vuosituhannella erityisemmin profiloitunutkaan).

Europeana on valikoivan, haasteista pitävän yleisön esitys, ja itse soisin, että se olisi myös esimerkiksi lukion äidinkielen/historian opettajien huomioima. Nykyään niin muodikkaaseen “mitä sanoisit 17-vuotiaalle itsellesi” -tyyppiseen kysymykseen voisin vastata tässä ja nyt, että “vaadi päästä katsomaan joskus elämässäsi Europeanan tapainen teatteriesitys”.

Se ei todellakaan ole opetusnäytelmä siinä mielessä, että sen katsominen takaisi ylppäreistä reaalin ällän, mutta se ruokkii ajatuksia historian merkityksestä, mikä taas ruokkii älliä. Se virittää ja provosoi ottamaan onkeensa esityksen loppurepliikistä, jolla kuitataan amerikkalaistutkija Francis Fukuyaman viime vuosituhannen lopulla kylmän sodan päättyessä kiteyttämä ennnuste historian lopusta. Europeanan museopas opponoi hirtehisesti näin: “Mutta monet eivät tästä teoriasta olleet kuulleetkaan ja jatkoivat historian tekemistä.”

Ja jatkunut on: yhtä verisenä, yhtä piittaamattomana, yhtä absurdina. Sen on tämä vuosisata jo 23 ensimmäisessä vuodessaan osoittanut.