Teatterin ja draamantutkimuksen professori Hanna Suutela kirjoittaa TTT:n Hitler ja Blondi -näytelmän käsiohjelmassa, että ”Hitler saattoi olla Adolf Hitlerin toteutumaton unelmarooli”.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Hyvä havainto. Koska voihan olla, että emme välttämättä tiedä yhdestä kaiketi maailman tutkituimmasta ihmisestä lopulta kovinkaan paljon – ihmisenä. Tiedämme hänen roolinsa. Hänen toimintansa Saksan valtakunnanjohtajana, maailmanjärjestyksen sekoittaneena diktaattorina. Tiedämme hänen suuruudenhulluutensa, hänen hirmutekonsa. Olemme nähneet filminpätkiltä hänen maanisia puheitaan kansanjoukoille. Olemme nähneet dokumenteissa keskitysleirien ruumiskasat.

Mutta millainen mies mies, ihminen, sen infernon sai aikaan? Mitä hän ajatteli, mitä tunsi? Rakastiko hän ketään kaiken sen ulospäin näyttäytyvän vihan keskellä?

Monet eivät edes pidä Adolf Hitleriä ihmisenä. Siksi on hyvä, että draaman keinoin yritetään kurkistaa sen karmean karisman läpi. Että voisimme ymmärtää, että ihminen sen kaiken tuhon takana oli. Ei ohjelmoitu kone merkkiä Hitler.

Moniääninen trio-, ei sooloesitys

Michael Baranin kirjoittama ja ohjaama Hitler ja Blondi on loppua kohti kumuloituvasti kovaa tekstiä, jota ei juuri kevennetä huojentavilla easy listening -tuokioilla tai Aatu-karikatyyreillä. Livenä esitettävä musiikkikin on pääosin Karlheinz Stockhausenin atonaalista avantgardea.

Näytelmässä Hitlerin Blondi-koiraa varsinaisesti esittävän Verneri Liljan omana itsenään vetäisemä stand up -tyyppinen prologi antaa sentään katsojille luvan nauraa, ikään kuin tyhjennysharjoituksena tulevaan koitokseen. Me nauramme, kun Lilja kysyy. onko katsomossa vanhan liiton natseja, uusnatseja, ironisia natseja… ”Natsit on niin kuin Vain elämää -tuotantokaudet – aina tulee uusia. Tai Hectorin jäähyväiskiertueet – aina tulee uusia”, kuuluu yksi Liljan  punch line. Ensin tulee nauru, ja sitten pysähdys: hetkinen, mille minä…

TEATTERI
Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö
Michael Baran: Hitler ja Blondi
Ohjaus Michael Baran – Lavastus ja puvut Tarja Simone – Valot Eero Auvinen – Äänisuunnittelu Kyösti Kallio – Kampaukset ja maskit Pia Kähkönen –Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja, Mariola Aniolek

Vaikka tämä näytelmä on lähtenyt syntymään Seela Sellan Baranille antamasta impulssista, se ei ole hänen soolonsa, ei monologi, jossa olisi ikään kuin koristeena koirahahmo ja pianisti.

Juutalaisuskoinen Sella fyyrerinä on tietysti lähtökohtaisesti se, minkä vuoksi Hitler ja blondi -esitystä mennään katsomaan, mutta tämä näyttämöteos on kolmen esiintyjän hieno trioesitys, joka soi moniäänisenä. Valtakunnanjohtajan raivoisia puheita, Adolfin yksityisiä pohdiskeluja, Blondi-schäferin lojaaleja havaintoja isännästään, Karlheinz Stockhausenin päällekäyviä pianobiisejä – ei sulassa sovussa vaan toisiaan haastaen, dialogiin pyrkien. Esitys onkin alaotsikoitu “13 laulua diktaattorille, saksanpaimenkoiralle ja pianolle”.

Noista osallisista säveltäjä Stockhausen oli ehkä historiallisesti voittaja, koska hän natsi-isästään ja omasta Hitler Jugend -ajastaan huolimatta selvisi ehjänä kaoottisesta nuoruudestaan ja Saksan raunioitumisesta. Blondin kohtalona oli toimia syanidikapselin koemaistajana Bunkkerin viimeisinä hetkinä. Hitler ampui itsensä. 30.4. 1945 annettuaan ennen sitä toimivaksi osoittautuneen myrkkykapselin Eva Braunille, jonka kanssa oli avioitunut edellisenä päivänä.

Stockhausen oli 17-vuotias sodan päättyessä. Seuraavilla vuosikymmenillä hänestä tuli sävellystaiteen uudistaja, joka loi juuri sellaista musiikkia, jota Hitler erityisestioli vihannut. Siis herkullinen musiikkidramaturginen valinta Baranilta.

Poikkeusihminen ja poikkeuskoira

Dialogisuutta esitykseltä jäin kaipaamaan enemmänkin. Nyt Hitlerin ja Blondin tuuminnat ja avautumiset ovat ikään kuin sarja musiikilla kommentointuja monologeja. Heti, kun Adolf ja koira ottavat kontaktia toisiinsa, heidän suhteeseensa tulee lisää jännitettä. Heille tulee elävä yhteys.

Seelan Hitler on vuoroin tavallisen katkera ihmisyksilö, vuoroin oman ideologinsa sokaisema hirviö ja hetkin jopa läheisiään rakastava mies. Näyttämöllä kerrottu tarina sukulaistyttö Geristä, jonka Adolf ottaa ”suojelukseensa”, mutta lopulta tukahduttaa niin, että tämä tekee itsemurhan, yhdistääHitlerin  inhimilliset ja julmat piirteet.

“Saksan kohtalo on minun puolisoni”, sanoo Hitler näytelmän yhdessä “laulussa” hänen naissuhteitaan pohtiville.

Mies, joka palvoo suuruutta ja kauneutta, monumentteja ja kukka-asetelmia.

Sama eläinrakas ja kasvisyöjäksi ryhtynyt mies, saa puistatuksia teurastamovierailulla, ja jo kohta on pitkin Eurooppaa pystyssä ennennäkemattömiä ihmistenteurastuslaitoksia, joissa yksinomainen päämäärä on tuhoaminen.

Äidin kuolema sortaa hänet seisovilta jaloiltaan…

Ihminen se, hän, siis oli, mutta poikkeusihminen.

Sen Sella näyttää vuoroin kovuudella, vuoroin vereslihalla. Vavahduttavasti, pelottavasti, liikuttavasti. Loppukohtauksessa valkoisessa alushameessa hiljaisesti ja haavoittuvaisena esitetty jiddishinkielinen kehtolaulu on niin hiljentävä kannanotto, että muita ei tarvita. Siinä välittyy niin paljon juutalaisten kansana 1930-40-luvulla kokemasta ahdistuksesta ja tuskasta.

Verneri Liljalla ei Blondina ole karvakorvia, ei häntää. Aika vähän koiran gestiikkaakin. Blondi on se rinnakkaisäänen Hitlerille antava lähde. Ei opponoivan – onhan Liljalla lojaalisuuden merkkinä Jugend-polvihousut – mutta toisella tapaa ymmärtävän ja aistivan. Inhimillistetty eläinhahmo? Ehkä, tai sitten pehmennetty ihmishahmo. Herkullinen roolityö yhtä kaikki.

Ensi-illassa nähty pianisti Mariola Aniolek (tehtävässä vuorottelee Niina Ranta) on esityksessä paljon enemmän kuin säestäjä. Hänen läsnäolonsa tuo näyttämölle taiteen kauneutta, mutta säpäkästi tulkitun Stockhausenin kautta myös kihelmöivää riitasointuisuutta.

Esitys on pantu näyttämölle hyvin harkiten ja harmonisesti. Lavastaja-puvustaja  Tarja Simonen ja valosuunnittelija Eero Auvisen luomassa näyttämökuvassa suuret ilmapallot, riepumatot, tiukat spotit ja alavalot ovat kaunis katseltavaa, mutta eivät varasta liikaa huomiota. Valkoisiin heliumpalloihin heijastettavat dokumenttiaineistot sekä tekstiplanssit tosin vetävät katseen puoleensa, kun liikkuva kuvapinta pakottaa katsomaan vähän pidempään – erinomaisen vangitseva oivallus.

Ettemme unohtaisi…

Keskitysleirivankien käytöstä Saksan 40-luvun teollisuudessa kertova ”laulu” on mielestäni koko esityksen pysäyttävintä tekstiä. Se kertoo, miten natsiaikana kukoistukseen nousseet yhtiöt ovat kaikkien käyttämine tuotteineen keskuudessamme koko ajan ja kaikkialla.

Joissain kohdin Baranin tekstin tyrmäävä data luiskahtaa historialuennoksi – tai luetteloinniksi. Mutta ymmärrän kirjoittajan tarpeen heittää faktaa pöytään. Jälleen kerran: ettemme unohtaisi. Paljon ja usein myös pateettisesti käytetty kiteytys maailmansodan tai holokaustin tai natsismin… tai minkä tahansa ihmisten ihmisyyttä kohtaan nostattamien kauheuksien. Mutta historian toistumisen välttämiseksi on paikallaan sitä toistaa.

Hitler ja Blondi on sellainen muistutus, mutta myös pysäyttävän komeateatteriesitys. Huutomerkillinen vaan ei metelöivä herätys mielelle, harmonista iloa silmälle ja äänimaisemaltaan haastava pala korvalle.

Hitler ja Blondi on Tampereen Työväen Teatterin ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotanto. Helsingin ensi-ilta on luvassa Vallilan Kansallisteatterissa syksyllä 2020.