Teatteri ja Tanssi
31.10.2024 11:19 ・ Päivitetty: 31.10.2024 11:24
Teatteriarvio: Jäniksen vuosi kutsuu lempeästi vaatien yleisön mukaan pakomatkalle
Arto Paasilinnan ehkä rakastetuin romaani masentuneesta toimittaja Vatasesta ja tämän yllättävästä ystävyydestä jäniksen kanssa saa Kristian Smedsin käsittelyssä eloisan ja energiasta vahvan näyttämöversion.
Smedsin ohjauksia nähdään kansallisella päänäyttämöllämme jatkossakin, sillä Smeds on kiinnitetty teatterin taiteelliseen henkilökuntaan vuoteen 2030 asti. Viime vuodet Smeds on toiminut Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina, joten Jäniksen vuosi on Smedsille myös paluu ammattilaisten ohjaamiseen.
Suomen Kansallisteatteri, SN
Arto Paasilinna-Kristian Smeds: Jäniksen vuosi
Ohjaus ja sovitus Kristian Smeds – Lavastus Kati Lukka – Puvustus Auli Turtiainen – Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen – Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas – Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen – Rooleissa Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis
SMEDS RAKENTAA ohjauksensa pohjateoksen päälle, itsenäisemmäksi kokonaisuudeksi, jossa näkyy hänelle tyypillinen teatteritilan monipuolinen käyttö ja näyttämön avaaminen ulos muihin tiloihin. Videokuvaa käytetään runsaasti, ja katsojat tulevat osaksi esityskokonaisuutta.
Esitys alkaa lennosta, tai oikeastaan katsojan on hypättävä kyytiin kylmiltään jo astuessaan sisälle teatteritilaan. Marja Salon esittämä jänis hyppii ja pomppii pitkin aulaa ja katsomoa, tarjoaa porkkanoita ja ottaa valokuvia katsojien kanssa.
Salo tekee heti alussa selväksi, että kyseessä on teatteriesitys ,ja hänen sekä muiden näyttelijöiden henkilöhahmot ovat kuvitelmaa. Tätä ei kuitenkaan tehdä brechtiläiseen tapaan katsojan etäännyttämiseen ja jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkien, vaan ennemmin tarpeesta luoda välitöntä yleisösuhdetta.
Esityksen siirtyessä katsomosta näyttämölle, Jänis on jo ystävystynyt Vatasen kanssa, ja tietää, että ujoa keski-ikäistä täytyy houkutella näyttämölle ihmisten eteen. Yleisön yhteisestä pyynnöstä päähenkilö astuu esiin.
Tommi Korpela näyttelee yhteiskunnasta irtautuvan Vatasen sangen pakottomasti. Karismaattisen Korpelan työstämänä Vatanen maadottuu näyttämölle välittömästi lakanan takaa paljastuttuaan ja kuva säilyy kolmiulotteisena koko esityksen ajan. Salon jänis taas on herttaisen rasittava, Vatasen hiljaisuutta osuvasti täydentävä aisapari. Salon kohottunut näyttelijäntyö säilyttää jäniksen inhimillisistä piirteistään huolimatta sopivan eläimellisenä.
Sivuosissa urakoivat Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen ja Juha Varis. Kolmikko tekee monia mainioita rooleja. Mieleenpainuvia ovat erityisesti Puumalaisen vahvasti omilla jaloillaan seisova vaimo sekä Variksen mummo, joka rakentuu yleisön edessä kuin varkain. Näyttelijöiden kehollistamat metsän eläimet ovat myös valloittavia ja oivaltavasti kirjan maailmasta dramatisoituja. Vatasen metsätielle osuu ihana metsämansikka, ihan sekoja puheleva pääskynen, työteliäs tikka ja ahne korppi. Varsinkin eläinhahmoissa Auli Turtiaisen raikas pukusuunnittelu pääsee oikeuksiinsa.
NÄYTTÄMÖN JA katsomon välinen raja on hämärtynyt läpi koko esityksen ajan eli “neljättä seinää” rikotaan tämän tästä. Näyttelijät puhuvat yleisölle suoraan tai kameran välityksellä. Yleisökontakti on lempeää, mutta myös päällekäyvää. Katsojiin otetaan hyvin suoraa fyysistäkin kontaktia.
Yhdessä olemisen tunne, tai ainakin siihen pyrkiminen, on vahvaa. On kuin tekijät haluaisivat luoda yleisölle yhteisöllisyyden kautta jonkinlaista yhtenäistä teatterikokemusta. Riippunee katsojasta, kokeeko tämän innostavana vai keinotekoisena tehokeinona.
Kati Lukan lavastus on veikeän tilkkutäkkimäinen. Ensimmäisellä puoliajalla näyttämöä hallitsevat lähelle katsomon reunaa tuotu, laudoista koottu seinämä ja päällekkäin kasatut euron lavat, mikä osaltaan ”pakottaa” näyttelijät framille ja lähelle yleisöä. Keltaisen värisävyt toistuvat skenografiassa niin lavastuksen yksityiskohdissa kuin Turtiaisen puvustuksessa.
ESITYKSEN TOISELLA puoliskolla söpöily on poissa. Metsätieltä on otettu tiukka käännös tarinan varjopaikkoihin, ja katsojia on vastassa riisuttu, tummanpuhuva näyttämö, Lapin erämaa. Näyttämöskuva tekee nyt tilaa näyttelijäntyölle, kun askel askeleelta lähestytään pakomatkaa tekevän Vatasen kipupisteitä. Lavan täyttävät valo, varjo ja savu sekä Ville Seppäsen suunnittelema videoilmaisu, joka on merkittävässä roolissa esityksen loppupuolella.
Jäniksen vuodessa Vatasen taival on pitkä, miltei kolmetuntinen. Esityksessä risteää sujuvasti Paasilinnan kirjan kanssa myös tämä päivä ja lukuisat populaarikulttuuriset viittaukset. Näyttämö onnistutaan kuitenkin säilyttämään alusta loppuun ilmavana ja elävänä.
Lopussa voi nähdä jäniksen myös osana kaupunkikuvaa.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.