Teatteri ja Tanssi
20.8.2018 10:37 ・ Päivitetty: 20.8.2018 10:37
Teatteriarvio Juhlaviikkojen “Eins, zwei,drei” -esityksestä: Ihmisesineitä lopunaikojen museossa
Kansallisteatterin suuri näyttämö on pressutettu yltympäri ja esityksen intromusiikin aikana voi arvailla, mitä erikokoiset kohoumat voivat olla. Kun pressut tempaistaan pois, näyttämöltä paljastuu pianisti flyygeleineen, valkoisiin pukeutunut ja keikari, joka imelästi esittäytyy museonjohtajaksi sekä graafisesti mielenkiintoinen irtoseinä.
Kalseahko valaistus korostaa näyttämökuvan mustavalkoisuutta kuten myös sinne kohta köpöttävä musta-asuinen museosiivooja, jota valkoiseen pantomiimimaskiin naamioituva johtaja ryhtyy oitis pompottamaan.
Ajan kanssa näyttämölle saadaan vielä neljäs hahmo, jäntevä rutjake, jonka voi nähdä kulkumiehenä tai museovieraana. Tai elastisena museoesineenä, taipuisana veistoksena, kuten pian saamme nähdä.
Huomenna hän tulee?
Martin Zimmermannin uudessa, Suomeen varsin tuoreeltaa saadussa teoksessa ”Eins, zwei drei” ihmishahmot ovat klovnityyppien peruskuvastosta, mutta heidän tekemisensä tulevat lähemmäs draaman kuin sirkuksen maailmaa. Näyttämön tunnelma on varsin beckettiläinen, hahmot ovat kuin Godot’a odottamassa. Siinä venttaillessaan pompottavat sitten aikansa kuluksi toisiaan.
Liukas museonjohtaja (Tarek Halaby) on erikoistunut kyykyttämään siivojaressuaan (Dimitri Jourde) , joka kulkeekin valmiiksi kumarassa. Hän ei kuitenkaan ole niin alistettu kuin päälle näyttää, vaan varsin nokkela veijari. Beckettin Vladimir ja Estragon nousevat, eikä niin etäisinä, mieleen
Martin Zimmermann: Eins, dwei, drei
Konsepti, koreografia ja puvustus Martin Zimmermann – Suunnittelu ja esiintyjät Tarek Halaby, Dimitri Jourde, Romeu Runa, Colin Vallon
Yhdessä museolaiskaksikko on kuin Godot’n Pozzo: he paneutuvat huolella ja kovin ottein käsittelemään heidän rutiinejaan häiritsemään pelmahtavaa muukalaista (Romeu Runa). Tätä käännellään ja väännellään, huutokaupataan (vasarahinta taisi nousta yhdeksään miljoonaan euroon) ja sullotaan puolen kuution muovilootaan. Mutta notkea ja nopealiikkeinen kaveri ei ole millänsäkään. Taipuu vaan ei taitu. Hän saa mielihyvää nuoleskelusta, muttai ei takapuolen, vaan seinien, kaiteiden, ovenkahvojen, flyygelin…
Pianisti Colin Vallon – välillä aggressivisemmissa kohtauksissa myös rumpali – on fyysisesti tapahtumien taustalla, mutta soitollaan koko ajan antamassa niille kyytiä. Näin näyttämölle syntyy eriskummallinen vuoropuhelu. Kielellisesti yksi hölöttää museojargoniaan, kaksi ei puhu mitään tunnistettavaa kieltä, mutta ovat onomatopoeettisesti varsin ilmaisuvoimaisia, ja neljäs keskustelee sävelin.
Toimivaa fyysistä teatteria
Sveitsiläisen Martin Zimmermannin näyttämöteos on yhtä aikaa surumilelinen, hulvaton ja pelottava. Äärimmäiset tunnetilat vuorottelevat toimivasti, vaikka jossain kohdin esitys jää vähän pyörimään paikalleen.
Eins, zwei, drei on hybridi, jossa absurdi draama kohtaa tanssin ja ennen kaikkea nykysirkuksen ilmaisutavat. Parhaimmillaan se tarjoaa virtuoottista akrobatiaa ja kropanhallintaa, mutta ei silti ole mikään temppukavalkadi, vaan aineksiinsa nähden yllättävänkin hyvin kasassa pysyvä tarina esineellistämisestä, alistamisesta ja niistä selviytymisestä. Loppuun saadaan vielä dystopinen viesti, kun näyttämöä hallinnut seinä (jonka ovissa ja ikkunoissa rampataan kuin farssissa ja jota pitkin kapuillaan ylös alas) kaatuu ja pölläyttää katsomon eturiveille asti satsin muovijätettä. Samaan aikaa näyttämön reunalta lipuu jättimäinen nilviäinen, joka on valmis ottamaan ehkä fataaliin syleilyynsä…
Suomessa tällaisen fyysisen teatterin traditio on aika ohut, joten on hienoa, että edes festivaaleilla sitä saadaan nähdä. Viikko sitten päättyneessä Tampereen Teatterikesässäkin vastaavaa oli esillä useammassakin esityksessä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.