”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, kuuluu tunnettu sananlasku. Ajatus itsensä myymisestä paholaiselle tai muulle pahan entiteetille on innoittanut taidetta jo ties kuinka pitkään. Yksi kuuluisimmista tarinoista lienee Johann Wolfgang von Goethen tragedia Tohtori Faustista, joka myy sielunsa Mefistoles-nimiselle paholaiselle saadakseen lisää tietoa ja kokemuksia. Saman teeman ympärille kiertyy myös saksalaisen Klaus Mannin kirjoittama romaani Mefisto (1936), joka kertoo teatteritaiteilija Hendrik Höfgenistä, jonka loistelias ura kytkeytyy lopulta veljeilyyn natsihallinnon kanssa.

Kertu Moppel on dramatisoinut ja ohjannut Mannin kirjan pohjalta väkevän kokonaisuuden. Esitys tarkastelee, kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään menestyksensä tähden. Missä menee oman moraalin ja mukavuuden rajat?

JO VUONNA 2021 ensi-iltansa saanut Mefisto on ollut Virossa suuri menestys. Moppel ja ja Höfgeniä näyttelevä Juhan Ulfsak palkittiin molemmat työstään Viron valtion kulttuuripalkinnolla. Moppel oli ehdolla myös Viron teatteriliiton ohjaajapalkinnon saajaksi.

Mefisto upottaa katsojansa 1930-luvun Saksaan, sen tunnelmaan ja aikalaiseen teatterimaailmaan jo ensimmäisten minuuttien aikana. Pyörönäyttämö pyörähtää ja olemme Hampurissa, pienen mutta eloisan teatteriseurueen arjessa.

Ulfsak on seurueen tähtinäyttelijä, ison egon ja vahvat periaatteet omaava Höfgen. Ulfsak on karismaattinen ja hänen voimakas lavapresenssinsä osuu yhteen intensiivisen roolihahmon kanssa. Höfgen esitetään elostelevana naistenmiehenä, mutta todellisuudessa Gründgens oli homoseksuaali, joka sai elää vapaana natsijohtaja Hermann Göringin suojeluksessa. Koko näyttelijäkaarti tekee muutenkin taidokasta työtä.

Mefisto katsoo natsi-Saksan kehittymistä teatterin seinien sisäpuolelta. Kiristyvä yhteiskunnallinen tilanne kuultaa runsaassa dialogissa hiipien vähitellen myös osaksi teatterin arkea ja taiteen tekemistä. Kauhut pysyvät ulkopuolella, kunnes lopulta eivät.

Esityksestä ei ole vaikea vetää linkkejä tähän päivään. Minkälaisen kuilun reunalla seisomme jälleen kerran, kun Venäjän uhka, äärioikeiston nousu ja kiristyvien arvojen normalisoituminen ovat osa tämänkin päivän Eurooppaa?

MEFISTO-ESITYS LUOTTAA yksinkertaisiin mutta tehokkaisiin teatterillisiin keinoihin. Arthur Arulan lavastuksen avoin tila suuntaa katsetta näyttämöä hallitsevaan Höfgeniin. Priidu Adlasin monipuolinen valosuunnittelu liikkuu kylmästä lämpimään ja on tietoisesti jopa katsomista häiritsevä. Ajankuva elää varsinkin yksityiskohdista rikkaassa pukusuunnittelussa. Viron kansallisoopperan poikakuoro laulaa kauniisti mutta sävyssä on aavemaista apeutta.

Mefisto liikkuu edetessään keveästä raskaaseen ja tekee sen erityisen hyvin. Yli kaksituntinen esitys ilman väliaikoja haastaa ehkä istumalihaksia, mutta on perusteltu valinta. Katsoja todistaa yhteen pötköön paitsi yhteiskunnan vajoamista pimeyteen mutta ennen kaikkea Höfgenin moraalin ja arvojen sekä taiteellisen kunnianhimon romahdusta, mikä tapahtuu yhtä aikaa uran nousukiidon kanssa. Kohta esitettäväksi kelpaakin vain Shakespeare ja muu ”turvallinen”.

Höfgeniä ei kuitenkaan kuvata hirviönä, vaan vaihtoehtojen puutteeseen identiteettinsä kadottavana ja kangistuvana taiteilijana, mikä tekee hahmosta myös kaamealla tavalla jopa samastuttavan.

Miten selittää tilanne itselleen? Lehdistötilaisuudessa egoistinen Höfgen jutustelee yleisölle suomeksi ja puhuu tilannetta surkuhupaisasti pois itsestään. Taiteen tekeminen, kun on niin kaiken nielevää, ettei hän edes ”tiedä” mikä vuosi on. Esityksen ytimessä on kysymys siitä, minkälainen väline paitsi taide mutta myös itse taiteilijat ovat politiikalle ja vallalle.

Loppukuvassa näyttämöllistyykin taitelijan selviytymisen kylmäävä hinta.