Teatteri Takomon Existential Jukola -esityksen alkaessa selostaja on odottanut kaksi tuntia viestin viimeisen rastin läheisyydessä, että kolmatta sijaa pitävä kilpailija ilmestyisi näkyviin. Puhumattakaan seuraavista, kymmenistä kilpailijoista. Selostaja on pitänyt pokkansa pitkään, ja saamme todistaa, kuinka puheen tuottamisen ammattilainen kehii sanottavaa kerta toisensa jälkeen ei-mistään ja muun muassa siitä, mihin suuntaan rastilta kannattaa jatkaa kohti maalia.

Metsä on sysipimeä, vain hiukan väsyneen näköinen täysikuu loistaa taivaalla ja puiden huminan keskeltä kuuluu yölintujen ääniä. Selostajan on oltava poissa näkyvistä ja kuiskittava hiljaa mikrofoniinsa, jotta ei paljastaisi rastin paikkaa.

Me kaikki odotamme yhdessä Samuli Niittymäen esittämän selostajan kanssa kuten Vladimir ja Estragon Beckettin Huomenna hän tulee -klassikossa. Olemme saman ajattomuuden ja pakottavan hiljaisuuden äärellä, jossa jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Metsässä tilanne kehittyy kauhuksi, koska selostaja ainakin olettaa olevansa aivan yksin. Hänen tunteensa rinnastuu maapalloon, joka pyörii valtavassa avaruudessa, jota on mahdoton käsittää, vaikka hallussa olisivat fysiikan, biologian ja ihmiskunnan historian parametrit.

Koko aikana emme näe Niittymäkeä kunnolla. Hän ei ole meille läsnä, vain hänen ajatuksensa ovat. Niittymäen kyky ilmaista pelkästään äänellään monitasoisia tunnetiloja on ihmeellinen. Myöhemmin saamme nauttia myös hänen tanssijan lahjoistaan.

EXISTENTIAL JUKOLAN toinen osa on laulaja Eva Louhivuoren, näyttelijä-muusikko Denisa Snyderin ja rumpali Ilkka Tolosen konsertti. Se alkaa Snyderin laulamalla tunnekylläisellä ja rosoisella soololla ilman säestystä. Vähitellen mukaan tulevat Louhivuori ja Tolonen.

Laulujen oivaltavat sanoitukset kertovat arkisin kuvin isoista asioista, yksinäisyydestä, kaipuusta sekä merkityksen hakemisesta, mutta eivät ilman huumoria. Lohtu löytyy seurasta, toisista ihmisistä.”Älä jätä mua rauhaan!”, laulaa Snyder. Hän odottaa rakastaan “kuin kissa.”

Esityksen kovin erilaiset osat täydentävät kuitenkin toisiaan. Ensin kuulemme/koemme Niittymäen näyttämörunon, jonka jälkeen näemme/koemme samaa teemaa laulettuna ja lohdullisempana. Niittymäki piipahtaa tanssimassa toisessa osassa yhden kappaleen verran.

Niittymäki on tehnyt tai ollut mukana tekemässä inhimillisen olemisen perustuksiin kaivautuvia esitystä aiemminkin. Muun muassa Plup plup -soolo (2021) laittoi katsojat seuraamaan rotta-Samulin kärsimyksiä addiktiokokeissa, joissa yksi merkittävä tekijä oli häkkiin suljetun rotan yksinäisyys. Tatu Nenosen kanssa toteutettu Kohina käsitteli olemista, kuolemaa ja odottamista (2024). Molemmissa korostui Niittymäen kyky sanattomaan ilmaisuun, sekä fyysiseen että äänelliseen.

Kaikissa esityksissä kysymykset ovat niin suuria ja vastaukset väistämättä vajavaisia, että löydän niistä myös uskonnollisia sävyjä. Lohdullisimpana tämä työryhmän yhdessä valmistama, eksistentiaalinen Jukolan viesti. Kaikilla meillä on rastimme etsittävänä.