Huoneteatteri Jurkan kevätkausi pyörähti käyntiin Suomen kantaesityksellä Mike Bartlettin menestysnäytelmästä Cock (2009). Suomen pienimmälle ammattiteatterille on kyse suursatsauksesta. Kun Jurkassa on aiemmin totuttu näkemään monologeja ja kahden hengen näytelmiä, on lavalla nyt peräti neljä näyttelijää.

Cock on nasevalle dialogille ja näyttelijäntyölle rakentuva kolmiodraama, jossa miesparin elämä kääntyy ylösalaisin, kun toinen heistä rakastuu yllättäen naiseen. Tämä Bartlettin läpimurtoteos palkittiin Olivier Award -palkinnolla vuonna 2010. Bartlett on kirjoittanut myös televisioon, muun muassa Suomessakin nähdyn Doctor Foster -sarjan. Ohjauksesta vastaa Jurkan taiteellinen johtaja Tuomas Parkkinen, joka on aiemmin ansioitunut erityisesti musikaalien ja oopperoiden saralla.

COCK TARKASTELEE ihmisen identiteettiä ja seksuaalisuutta, ja kysyy, keitä me haluamme olla? Ja toisaalta, keitä me todellisuudessa olemme? Kuinka pitkälle rakkautemme meitä määrittelee? Pyry Nikkilä on erityisen vakuuttava kahden vaihtoehtoisen elämän välissä rimpuilevana Johnina, jolla on kaipuu johonkin mitä hän ei itsekään tunnu osaavan sanoittaa. John on oikeastaan täysin kykenemätön tekemään minkäänlaisia päätöksiä, mistä muotoutuu tarinan kiinnostavin liima.

Anssi Niemen esittämä avopuoliso “M” on täysin toista maata, vahvatahtoinen ja kohtelee kumppaniaan pisteliään brutaalisti. Niemeltä kuullaan näytelmän mehukkaimmat sivallukset. Emma Kilpimaan “N” näyttäytyy tienä yhteiskunnan normiin, perinteiseen ydinperheeseen. Tosin myös N:n kanssa John vaikuttaa olevan aivan yhtä tossun alla. Lopulta soppa on jo niin sakeaa, että sitä hälytetään ratkomaan myös M:n isä I (Juhani Laitala)

Nikkilä, Niemi ja Kilpimaa tekevät esityksen pääkolmikkona onnistuneet roolisuoritukset. Pureva dialogi kulkee luontevana, kun M ja N repivät päätöksensä äärelle halvaantunutta Johnia puolelta toiselle. Pohdinnoissaan identiteetistä näytelmä kuitenkin paljastaa viidentoista vuoden ikänsä. Tämän vuosikymmenen perspektiivistä käsin näytelmän kysymyksenasettelut tuntuvat paikoin yksioikoisilta, vaikka Bartlettin teksti mehukkaan terävää onkin.

ESITYKSEN ENSIMMÄINEN puoliaika on napakka ja rakentuu toimivasti kuvauksena henkilöhahmojen dynamiikasta. Toisella puoliskolla tarina alkaa kiertää kehää, mutta kierrosnopeus ei tunnu kasvavan. Silloin huomasin, etten enää saanut kunnolla kiinni esityksen sävystä. Välillä tapahtumat näyttäytyivät vahvan satiirisen linssin kautta, välillä liikuttiinn melodraamallisemmassa maastossa.

Annukka Pykäläisen ultratyylikäs lavastus peilaa esityksen nimeä jättäen intiimin näyttämön rajun pelkistetyksi. Riisuttu näyttämökuva on tosin alkuperäisteoksen sanelemaa: lavasteet ja kaikenlainen tarpeisto on kielletty. Myös Saku Kaukiaisen äänisuunnittelu jää taustamusiikin rooliin. Näyttelijät korostuvatkin installaatiomaisesta skenografiasta selvärajaisina, kun tila tekstille ja näyttelijäntyölle on haluttu maksimoida.