Se on vähän kummallista, sillä hänen näytelmissään… no, ei nimenomaan ole mitään erityisen kummallista. Ne eivät käsittääkseni ole monimutkaisen vaikeita, esoteerisen sisäänpäinlämpiäviä, aiheiltaan ylikiperiä tai luotaantyöntäviä. Eivät myöskään tyhjiä tai tyhmiä.

Kahdessa vuosien varrella näkemässäni Schimmelpfennigin näytelmässä (Kultainen lohikäärme Kansallisteatterissa 2015 ja Peggy Pickit ser Guds ansikte Svenskanin Suomen kantaesityksenä ja nyt toiseen kertaan suomeksi) on kyllä ollut sopivasti vinksahtanut ja perusdraaman konventioita rikkova viritys.

Toisaalta niissä ei ole ollut tarjolla isommin hurmioittavia elementtejä sen enempää rakenteensa kuin sisältönsä puolesta.

Helsingin teatterisulun murtavana, kevätsesongin ensimmäisenä ensi-iltana nähdään Schimmelpfennigiltä Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot, eikä sekään isompaan hätkäytykseen tai hurmion vie. Jarno Kuosan ohjaamassa esityksessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Schimmelpfennigin teksti ei edelleenkään tee minuun jättimäistä vaikutusta. Se vain on maailmanjärjestykselle kriittisenäkin lopulta aika lailla jälkiä jättämätön.

Sääli näytelmälle, jolla on yksi viehättävimmista nimistä, joita tämän vuosituhannen draamakirjallisuus on meille tarjonnut. Peggy Pickit -erisnimi tulee näytelmässä hyvin avatuksi, mutta Jumalasta tai edes jumalista en kuullut mainittavan sanallakaan.

Julkisivut sortuvat

Kiinnostavinta Ryhmäteatterin Peggy Pickitissä onkin esityksen rakenne ja esittämisen tapa. Lähtökohtaisestihan tämä näytelmä on kompakti ihmissuhdedraama klassisessa asetelmassa: kaksi pariskuntaa kokoontuu pitkän tauon jälkeen jälleen yhteisiin illanistujaisiin. Pareista toinen ollut pitkällä komennuksella jonkun avustusjärjestön operaatiossa, Afrikassa oletettavasti.

Kevyestä small talkista, kunkin elämän nykytilanteen päivityksistä ja yhteisten muistojen kelailusta siirrytään illan ja viinpullojen kuluessa arempiin aiheisiin. Paljastuu uskottomuutta, paljastuu jyrkkiä näkemyseroja esimerkiksi tavassa suhtautua kolmannen maailman problematiikkaan ja länsimaiseen, postkolonialistiseen herramentaliteettiin.

Illan isäntäpari Liz ja Frank(Minna Suuronen ja Jaakko Pajunen) edustaa enempi tuota hyvin toimeentulevaa herraluokkaa. Niinä vuosina, kun heidän ystäväpariskuntansa Karin ja Martin (Meri Nenonen ja Robin Svartström) on tehnyt pyyteetöntä vapaaehtoistyötä vaikeissa olosuhteissa, Liz ja Frank ovat lintukotoistaneet omaa elämäänsä, jossa heidän silmäteränsä on Kathy-tytär.

Merkittävinä. joskin äänettöminä sivuhenkilöinä näytelmässä ovat Peggy Pickit ja Annie. Ne – tai jopa he – ovat nukkeja. Peggy on Kathyn ja siinä sivussa hänen äitinsäkin palvoma röyhelömekkoinen söpöliini, Annie taas enempi etnistä veistotaidetta kuin länsimaista nukkekäsitystä edustava puufiguuri.

Vallitsevassa maailmanjärjestyksessä voi ajatella niin, että vain näillä suloisilla Peggy Pickiteillä on mahdollisuus nähdä jumalten kasvot, köyhempien maiden puunuket jäävät tätä armoa paitsi.

Hyvä elämä vs. humaani vakaumus

On sietämättömän huvittavaa, millaisen numeron Liz tekee paitsi Peggyn ihanuudesta, myös illan ”vaatimattomista” tarjoiluista yhtä hyvin kuin heidän uuden kotitalon autotallista tai heidän kehitysmaan lapsille lähetettämistään lahjoista.

Puolisonsa Frank nauttii myös täysin siemauksin saavutetun ”hyvän elämän” eduista. Hän on lupsakka illanviettojen paistinkääntäjä, joka tullee aika pian rakentamaan mainittuun autotalliin ehdan miesluolan. Hän on myös aika tyhmä, mutta mielestään viisas pysyäkseen globaalien eriarvoisuuskeskustelujen ulkopuolella.

Vieraspariskunnasta Karin on uhrautuja, ei ehkä sentään uhriutuja. Yhdessä viinaanmenevän puolisonsa Martinin kanssa heille tärkeintä on ollut heikompien auttaminen. Oman statuksen kohottaminen ei ole ollut agendalla.

Molemmat parit kiillottavat fasadiaan toistensa seurassa. Ja samaan aikaa joko oudoksuvat tai jopa halveksivat toistensa valintoja. Sitä he eivät toki alkuun näytä istujaisten maireassa ilmapiirissä, vaan kertovat todelliset tuuminkinsa mukavasti vieraannuttaen suoraan yleisölle. Ja palaavat kohta taas julkikuvansa edellyttämään mielistelevään moodiin.

Siinä kohtaa on esityksen omaperäisin jippo. Henkilöiden paluut ”ruotuun” ovat kuin nauhurin kelailua. Kohtauksia kelataan aina pieni tovi taaksepäin eli edellisen viimeiset repliikit pudotellaan uusiksi. Aluksi yksi yhteen, tunnelmien kiristyessä ilmaisun sävyjä vähän muunnellen. Puhe muuttuu näin hienovaraisesti imelästä kireämmäksi.

Varsinaista katharsista näytelmä ei tarjoa, vaikka kuljettaakin henkilönsä vääjäämättä kohti avointa konfliktia. Se jää kuitenkin ohikiitäväksi hetkeksi, joka tosin kerrataan monesti. Esityksen nauhurissa painellaan sen näyttämisessä sekä wind- että rewind-nappia.

Satiirissa pysytään

Ryhmiksen nelikko näyttelee Kuosan ohjauksessa tarkasti, näytelmän tapahtumaillan imellimmässä vaiheessa myös sopivasti yli. Rivit ja rivien välit eli julkisivut ja taka-ajatukset erotetaan herkullisesti näkyvin ja kuuluvin korostuksin. Näytelmän satiirinen luonne on kaikilla hyvin hallussa, kukaan ei heittäydy tekemään roolihenkilöstään sketsihahmoa.

Jarkko Pajunen vetäisee messevän tanssinumeron Beach Boys -tahdein.

Erottuvia, tragikomedialllisia hetkiä ovat esimerkiksi Jarkko Pajusen hitaasti kiihtyvä The Beach Boysin Surfin’ U.S.A.:n tahdittama tanssinumero (olisiko saman bändin vielä höttöisempi Fun Fun Fun ollut jo liikaa?), joka alleviivaa pirullisesti eriarvoisuuden viestiä.

Robin Svartström ruumiillistaa muikeasti Martinin voimistuvan kännin, jossa miehen ajatuksissa sekoittuvat yleismaailmallinen inhotus ja kaiken turhuus. Minna Suurosen Lizin höperehtimen nukkien ja ruokien kanssa hykerryttää, hellyyttää – ja raastaa hermoja.

Meri Nenonen tekee Karinista esityksen jäätävimmän hahmon. Hänen koko tarinan kulminoivaa avokämmeniskuaan osaa odottaa, vaikka sitä ei esityksen joka käänteessä eestaas kelailtaisikaan.