Kuuden vuoden välin ymmärtää, sillä tällaisen näyttämöteoksen taustoitus ja ennen kaikkea noiden raskaansorttisten faktaelementtien dramatsoiminen esitykseksi, jota kansa jaksaa katsoa, ei voi tapahtua käden käänteessä.

Valtava määrä kovaa faktaa

Leskinen ja Keski-Vähälä ovat kai kuudessa vuodessa oppineet jotain tiivistämisen taidosta, sillä kun Neljäs tie kesti yli kolme tuntia, Yhdestoista hetki menee alle kahteen ja puoleen. Kummallista vain on, että Neljännessä tiessä oli muistikuvani mukaan parempi flow kuin tässä uutuudessa.

Jos lasketaan, että Yhdennessätoista hetkessä on “puhdasta peliaikaa” vähän reilu kaksi tuntia, niin tajuton määrä kovaa faktaa on siihen saatu mahtumaan. Hetkittäin ähkyksi asti. On kohtuuton vaatimus, että katsoja ottaisi vastaan ja vielä pystyisi jäsentämään kaiken sen vastaanottamansa informaation, jota tajuntaan syöksetään. Tiedon tulvassa näyttämöltä ja videoscreeniltä ryöppyää vuolasta puhetta (monologia etupäässä, dialogia käyvät henkilöt ovat tässä näytelmässä harvinaisempia, mikä sopii siinä mielessä, että politiikassakin puhutaan paljon toisten ohi, yli ja päälle) sekä numeraalista ja verbaalista faktaa siihen tahtiin, että henkeä hetkin salpaa. Kun osa  näyttelijöistä vielä silloin tällöin jalkautuu katsomoon, riittää katsojalla aistien kohdentamisessa työtä. Etenkin, kun on syytä aina pyrkia katsomaan näyttelijää; ei sitä iänkaikkista videoscreenin kuvan ja äänen epäsynkkaa kestä pirukaan. (Ehtiiköhän livevideotekniikka jo vanhentua pois nykyteatterin keinovalikoimasta, ennen kuin tuo klappi saadaan korjatuksi?)

Yhdennentoista hetken vahvuuksia on, että Kansallisteatterin pääohjaajana tällä työllä debytoivalla Esa Leskisellä on iso näyttämökone paremmin hanskassa kuin kuusi vuotta sitten. Myös se on varmasti vaikuttanut esityksen eheyteen, että työryhmässä, niin näyttelijäkunnassa kuin teknisellä ja visualisoinnin puolella, on mukana paljon samaa porukkaa kuin Neljännessä tiessä. Esimerkiksi näyttelijöistä puolet oli tekemässä samalla lailla teatterikonventioista poikkeavaa esityskonseptia jo 2013.

Siksipä esittäminen ei ole se tekijä, joka teettää flowhun pientä hiertoa. Se tulee sisällöstä. Ja ohjaajan hetkittäisestä vauhtisokeudesta.

Leskinen ehkä olettaa, että se materiaali, jota hän on ollut penkomassa, järjestelemässä ja esitykseksi kirjoittamassa, järjestyisi vain kahdessa tunnissa katsojien päässä. Mutta niin ei käy, ja kun katsoja pysähtyy purekelemaan vähän pidempään jotain hänelle screeniltä tai puheessa välitettyä isoa asiaa, esitys laukkaa toisaalla jo eteenpäin. Alkaa tulla sumaa kuin uittotyömaalla. Raskaat faktatukit eivät vain jossain vaiheessa suostu soljumaan virrassa eteen päin.

Sisäpolitiikkamarkkinoilta globaalitalouteen

Mistä se tiedon tulva sitten koostuu? Kun Neljännessä tiessä painopiste oli kotimaan isoissa (talous)poliittisissa ratkaisuissa, kuten 1990-luvun laman syissä, IT-huumassa ja sen kuplam puhkeamisessa, Suomen Emu-ratkaisuissa ja EU:hun liittymisessä, nyt ollaan enemmän globaalimpien asioiden äärellä. Neljäs tie taisi päättyä jonnekin 2008 finanssikriisin ennakkomaistiaisiin,  Yhdennessätoista hetkessä tuo maailmanlaajuinen sukellus on alkupiste.

Alkupuoliskolla säpälöidään pilkkeiksi hallituksen yritykset velkaantumiskierteen katkaisuksi, talouskurijargon ylipäätään, Sipilän hallituksen kiky-kyykytys ja leikkauspolitiikka, jonka tiimoilta vyörytetään erityisesti niin kylmää numeraalista faktaa, että villatakki tulisi katsomossa tarpeeseen. Onneksi näyttämön Björn Wahlroosilla on kallis villakangaspuku, joten hän ei tutise puhuessaan demokratian kaventamisen tarpeellisuudesta talouskasvun nimissä. Hyytävää on tietyst se, että esityksen teksti ei ole sepitettä.

Talous ja yhteiskuntatieteilijoitä lainataan paljon, poliitikot näyttäytyvät joko ekonomistien ja valtionvarainministeriön virkamiesten jyrääminä kumileimasimina tai suorastaan klovneina. Karikatyyrisimpiä hahmoja piirretään Timo Soinista, Alexander Stubbista, Juha Sipilästä ja Matti Apusesta.

Esityksen jälkimmäisellä puoliskolla kansainvälisten pääomavirtojen soljuminen yhä harvempien käsiin sekä poliittisten jännitteiden ja ääri-ilmiöiden vahvistuminen osin kenotekoisesti kiristetyssä taloustilanteessa ovat vain väliaskelmia vielä dystooppisempiin visioihin. Yhdestoista hetki näet päättyy ilmastonmuutoskysymysten aukomiseen ja siinä vaiheessa alleviivautuu koko otsikkokin. Kohti tuomiopäivän kellonlyöntejä ollaan etenemässä…

Kansallisteatteri soi

Poliittisen revyyn traditiosta vaikutteita hakiessaan Yhdestoista hetki on trilogian edellisen osan tapaan myös musiikkiteatteria. Sitä lajia on Kansallisen päänäyttämöllä historian saatossa nähty vähemmän. Ehkä juuri siksi musiikkinumerot tuntuivat Neljännessä tiessä ja edelleenkin niin raikkailta: kuulla sellaisten näyttelijöiden laulavan, joita on tottunut näkemään vain puheteatterin tekijöinä. Ja hyviä lauluvaroja Kansallisen ensemblestä löytyykin – Annika Poijärvi, Jani Karvinen, Katariina Kaitue etunenässä. Timo Tuominen pääsee vetäisemään vielä yhden rouhean Brel-soolon, hänen oma Kansallisteatterin lavaklubilla pitkään hurmannut Brel-iltansahan taisi juuri hiljattain saada loppuhuipennuksensa. Hyvin laulavat vierailijat, kuten myös Leskisen Ryhmäteatteri-ohjauksissa paljon nähty Anna-Riikka Rajanen ja Sari Mällinen, jolla vanhana komilaisena on hyvää pohjaa.

Musiikillinen dramaturgia on taas enempi ironinen kuin sävelhelmillään vaikutuksen tekevä. Kun Neljännessä tiessä The Biisi oli Scorpionsin siirappihevikassikko The Wind of Change, niin nyt tämän kunnian saa ilmastokatastrofiennustelun yhteyteen asemoitu Alphavillen Forever Young . Mikä ihmeen perverssi viha-rakkaussuhde Leskisellä on tähän saksalaiseen kasarimusaan?! Musiikillisesti kiinnostavampi valinta on Robbie Williamsin katalogiasta napattu The Heavy Entertainment Show. CCR:n Bad Moon Rising rokkaa hyvin, mutta on aika osoitteleva valinta.

Neljäs tie sai aikonaan teatterialan Thalia-gaalassa palkinnon Vuoden teatteriesityksenä (yhtenä viidestä). Kärkipäätä  on Yhdestoista hetkikin tämän vuoden esitysten joukossa, toistaiseksi . Mutta vuosi 2019 on vasta alussa. Parempia soisi tulevan, sillä niin hyvä Yhdestoista hetki ei ole, että sen pitäisi toistaa ykkösosa saavutus. Tärkeä, puhutteleva, hyvin rakennettu esitys yhtä kaikki, mutta ehkä sittenkin enemmän näyttämöllistettyä tutkivaa journalismia tai faktoilla pönkitettyä teatteripamflettia kuin suuria tunteita liikuttavaa draamaa.