Musiikkiteatteri Kapsäkillä on nyt loppusyksystä ollut näyttämöllään todellinen rajatapaus. Kun teattereiden ohjelmistoilta toivotaan usein, varsinkin tuolla maakunnissa, paikallisten aiheiden käsittelyä, niin Kapsäkki on sellaiseen tarttunut. Anneli Kannon kirjoittama Sörkka svengaa on teatterillista lähiruokaa stadilaisittain, jos mikä.

Reviiritietoiset helsinkiläiset saattavat toki huomauttaa, että Mäkelänkadun ja Hämeentien haaraumassa sijaisteva Kapsäkki on Vallilaa, mutta kun teatteri sijaitsee neljän kaupunginosan, Vallilan, Hermannin, Sörnäisten ja Alppiharjun rajojen melkeinpä leikkauspisteessä, sörkkalaisuus katsottakoon paikallisaiheeksi.

Kunhan muistetaan vaan se loppu-a: Sörkka/Sörkka-vääntö on niitä ikuisia stadilaisia kiistakapuloita, joita böndet varmaan tsiigaa ihmeissään.

SE SOITTELU ja laulelu ovat kuitenkin ”Madam Kapsäkin” eli Reetta Ristimäen ohjaaman Sörkka svengaa -esityksen suolaa.

Kannon niiden ympärille kirjoittama tarina sijoittuu 1920-luvun Helsingin työläiskaupunginosaan, mikä tarjoaa mukavan musiikillisen viitekehyksen. Esityksen nyt-hetkihän on vuosi 1926 eli se sama, jolloin jazzin on sanottu uineen Helsinkiin ja koko Suomeen, kun matkustajalaiva S/S Andaniasta rantautui kaupunkiin joukko amerikansuomalaisia jatsikärpäsen puraisemia soittoniekkoja.

Pianisti Petterssonin roolissa läpi esityksen lavalla olevan Marko Puron säveltämässä biisikattauksessa jatsillisemmat sävyt saavat loppua kohden kuuluvamman roolin. Schlaageriperinteeseemme alkoi 1920-luvun puolivälistä lähtien sekoittua ameriikanrytmejä, mistä sittemmin kehittyi meille ihan omanlainen iskelmäkulttuuri; iskelmä-sanan isäksi on muuten usein nimetty Georg Malmsténin hovisanoittaja R. R. Ryynänen, joka, kuinka ollakaan, teki ensimmäisen radioesiintymisensä nimenomaan vuonna 1926 tuolloin juuri aloittaneessa Yleisradiossamme.

Esityksen toinen musiikillinen pääjuonne on kupleteissa, olihan se 1920-luvun Suomessa valtavirtamusaa, kun J. Alfred Tanner, Tatu Pekkarinen, Rafu Ramstedt ja kumppanit loivat lauluillaan pientä iloa kovissa oloissa leipänsä eteen puurtavan rahvaan elämään.

Noita mainittuja kupletisteja, Malmsténia, Jurvaa tai muita musiikkiviihteemme pioneereja ei Sörkka svengaa -esityksen ”soundtrackilla” kuitenkaan kuulla, vaan kaikki kappaleet on paria poikkeusta (muun muassa kupletti Kieltolakilaulu vuodelta 1925) lukuun ottamatta tehty tätä tuotantoa varten.

Ikivihreiden iskusävelmien veivaaminen olisikin tuntunut aika helpolta ratkaisulta, vaikka sillä olisi ehkä kasvatettu lipunmyyntiä. No, sillä puolella ei Kapsäkillä näyttäisi olevan nytkään hätää , sillä näkemäni lauantainen päivänäytös oli loppuunmyyty, vaikka aika pitkällä ensi-illasta jo oltiinkin.

SÖRKKA SVENGAA on jo nimensä lataamien vaatimusten mukaisesti musiikkiteatteriviihdettä, ja toimii sellaisena hyvin.

Esiintyjäkuusikossa on monipuolista lauluvoimaa, kun lavalla nähdään muun muassa aina notkeasti laulava näyttelijä Elsa Saisio, monien maakuntateattereiden musikaalirooleissa hioutunut Henrik Hammarberg sekä kuin siltana esityksen kuvaamaan musamaailmaan ja aikaan Juho Hostikka, joka toimii hiljattain sata vuotta täyttäneen viihdeorkesteri Dallapén nykysolistina. Moittimista ei ole myöskään Hanna Vahtikarin ja Karlo Haapiaisen laulunumeroissa.

Marko Puro (selin) on säveltänyt Sörkka svengaa -näytelmän musiikin ja sitä näyttämällä myös soittaa, Juho Hostikka pääasiassa laulaa mutta loppupuolella myös puhaltaa saksofoniin.

Laulujen ympärille kehiteltyyn tarinaan, joka siis fokusoituu sörkkalaiseen kapakkaan ja sen ”edeskäypiin” ja asiakkaisiin, on pyritty ottamaan mukaan koko 1920-luvun jännittynyt ilmapiiri sisällissodan jälkimaininkeineen, heimoaatteineen ja muine oikeistovihureineen, kieltolakeineen sekä uusine keksintöineen.

Fiktiohenkilöiden lomassa näyttämöllä piipahtelee historiallisia henkilöitä, kuten pirtukuningas Algot Niska, nuori kirjailijanalku Mika Waltari ja uudenlaisen vapaamielisyyden airueena taiteilija Venny Soldan.

Vähän liikaahan tuossa kaikessa on alle kaksituntiseen näytelmään, jossa kuullaan peräti 15 lauluakin. ”Libreton” tiivistäminen ei olisi varmaan tehnyt pahaa kokonaisuudelle. Nyt tarinankerrontaan tulee paikoin kiireen makua, kun näytille on pyritty saamaan näin laaja ajankuva sadan vuoden takaisesta Helsingistä.

Musiikkiteatterin ja historiadraaman kombo ei ole helppo, se on nähty isommissakin musikaaliproduktioissa ja paljon tätä heikommin tuloksin. Kapsäkin esityksen katajaan kapsahtamista estää juuri slangivetoinen paikallisuus sekä näyttämön mittakaava ja fasiliteetien rajallisuus. Nukkavierun sörkkalaiskapakan tunnelman siirtämistä onnistuneesti jonkun suuren teatterin lentokenttänäyttämölle olisikin hankala kuvitella.

Sörkka svengaa -esityksen tiivis syyssesonki on ehtinyt juuri päättyä, mutta Kapsakin kevätnäytäntökaudelle on tammi-helmikuulle mahdutettu vielä seitsemän lisänäytöstä.