Viikonloppu ja öinen pääkaupunkiseutu. Näyttämölle piirtyy lähiömaisema, jossa epätoivoinen äiti etsii kotiintuloaikaa noudattamatta jättänyttä teiniään. Teinin vanhemmalle viikonloput ja kesälomat ovat pahimpia, sillä öisiä katujen haravointeja saa tehdä usein. Lavan takaosaan piirtyy teksti: ”Vinkkejä teinin vanhemmille: osta auto.”

Musiikkiteatteri Kapsäkin tuorein musikaali Et sä kumminkaa mitään tajuu fokusoituu teinin ja tämän vanhemman väliseen, intensiiviseen suhteeseen. Miten ymmärtää paremmin läheistä, josta on tullut itselle vieras? Miten kohtaamme toisemme arjessa?

Et sä kumminkaa mitään tajuu lähestyy aihettaan arjen esimerkkien kautta. Kokonaisuus on siten episodimainen. Öisten katujen haravoinnin lisäksi näyttämölle marssitetaan runsas joukko tragikoomisia tilanteita suoraan teini-iän myrskyn silmästä. Yhdessä oleminen, rajojen opettelu, mielenterveyden ongelmat ja päihteet sekä tietysti nuorten käsiin liimautuneet puhelimet aiheuttavat päänvaivaa teiniensä huseerauksen kanssa hukassa oleville vanhemmille.

Elo teini-ikäisen kanssa on jatkuvaa yritysten ja epäonnistumisen vuoropuhelua, josta vanhemmatkaan eivät selviydy suinkaan kunnialla. Esimerkiksi puhelimeensa uppoutunut tytär (Senna Vodzogbe) saa aiheutettua raivostuneelle isälleen (Paavo Kerosuo) kokovartalokouristuksen.

Paula Koivusen lavastus asettuu kevyesti Kapsäkin näyttämölle, jossa suurimpina elementteinä ovat katsomon lävistävä ramppi ja kaksi ovea, joiden taakse nuoret vanhemmiltaan usein dramaattisesti sulkeutuvat. Oven kummallakin puolella tunne toisen muukalaisuudesta on yhtä vahva. Tilaa rajataan myös Markus Bonsdorffin äänisuunnittelun ja Terjo Aaltosen videoiden avulla. Varsinkin jälkimmäiset ovat olennainen osa näyttämökuvan visuaalisuutta.

Musikaalin viisi näyttelijää muodostavat tasapainoisen esiintyjäryhmän. Esitykseen on valikoitunut ihailtavan lahjakkaita, nuorempia näyttelijöitä. Ella Lymi, Nicklas Pohjola ja Senna Vodzogbe tekevät teini-ikäisyydestä todelliselta tuntuvat hahmotuksen, ja onnistuvat suoralla yleisökontaktillaan voittamaan katsojan puolelleen jo heti esityksen alussa. Paavo Kerosuo ja Hanna Vahtikari ovat uskottavia lastensa kanssa nuoralla tanssivina vanhempina.

ESITYKSEN VAHVINTA antia on kuitenkin musiikki, jonka sovituksesta ja osin myös sävellyksestä vastaa Marzi Nyman. Lauluja on sanoittanut muun muassa Wikströmin tytär Aida Wikström. Illan aikana kuullaan liuta aihepiiriin kytkeytyviä, taidokkaita kappaleita, jotka sykkivät eri musiikkilajeissa tangosta räppiin. Varsinkin Vahtikarin esittämä rock-veto hulluuteen ajavasta äidin huolesta on mieleenpainuva.

Dokumentaarista materiaalia esitykseen on ollut runsaasti, mikä näkyy musikaalin hieman liian pitkäksi luisuvassa, miltei kolmen tunnin, kestossa, ja loppupään kohtausten toisteisuudessa. Esitystä rytmittävät videoidut asiantuntijahaastattelut astuvat kuitenkin yksityisestä yleiseen ja antavat aiheelle laajemman, yhteiskunnallisen kaiun.

Lopussa kuultava J. Karjalaisen Riisinjyvä kiteyttää kaiken kauniisti: ”Sä olet täällä muukalainen, tunkeilija jostain kaukaa, joo – – – Vain yhden viikon olet täällä, joo.”