Nyt näistä muistiinpanoista on syntynyt monologiesitys Homoäiti, jossa Katja Küttner kertoo Junkkaalan kokemuksista vanhempana. Esityksessä Junkkaalan tarina yhdistyy Küttnerin esiintyjäpersoonaan.

Homoäiti on toinen osa Junkkaalan kolmen dokumenttiesityksen sarjasta. Axel – soolo miesäänelle oli sarjan ensimmäinen osa, jonka ensi-ilta nähtiin alkuvuodesta.

Heini Junkkaala kuvaa Homoäitiä proosalliseksi monologiksi, jossa hänen taiteellisena tavoitteenaan on ollut tehdä näyttelijän ja tekstin suhde näkyväksi. Tämä esityksessä todella toteutuu. Näyttämöllä on Küttnerin lisäksi lähinnä vain erilaisia mikrofoneja, joihin Junkkaalan tarina kerrotaan. Välillä Küttner lukee kertomusta jopa suoraan paperista.

Homoäiti pakenee perinteisen esityksen määritelmiä. Teos on paikoin jopa äänikirjaa muistuttava kokonaisuus, jota yleisö on kerääntynyt kuuntelemaan Omapohjan intiimiin tilaan. Homoäiti ei kuitenkaan ole paikkasidonnainen, sillä sitä esitetään toisen Omapohjassa pyörivän esityksen eli  Listan lavasteissa. Tekstin ja äänen merkitystä korostaa esityksessä käytetyt pimennykset, joissa katsoja jää kuuloaistinsa varaan. Homoäiti toimisikin myös kuunnelmana, sen verran onnistunut esitys tässä suhteessa on.

Yleisiä mutta tarkkoja havaintoja

Esityksen nimi on Homoäiti mutta katsojalle homous näyttäytyy lähinnä Junkkaalan omakohtaisen kokemuksen kautta. Esityksen kaikki muut huomiot äitiydestä ja vanhemmuudesta ovat yleisiä.

”Homoäiti on tehty ja omistettu kaikille niille, jotka eivät yleensä pääse teatteriin, koska jalassa, kädessä, tississä, parrassa roikkuu yksi tai useampi tahmeakätinen lapsi”, lukee esittelysivuilla.

Yksityisestä yleiseen taitavasti liikkuva monologiesitys onnistuukin tuomaan lapsiperheen arjen tunnistettavasti näyttämölle. Katja Küttner on valovoimainen ja kantaa esitystä kokeneen näyttelijän varmuudella. Hän käyttää ääntään taiten ja näin luo uskottavia mielikuvia arjesta pienten lasten kanssa. Arjesta, jossa näyttäytyy koko tunteiden kirjo ilosta suruun, traagisuudesta koomisuuteen.

Myös Junkkaala itse nähdään näyttämöllä, milloin äänitehosteiden tekijänä, milloin ohjaajan roolissa antamassa Küttnerille tarkentavia ohjeita. Tämä on ymmärrettävää, sillä onhan tarina kuitenkin hänen omansa. Junkkaalan ja Küttnerin vuoropuhelu on oiva lisä esitykseen, joka ei yritäkään luoda perinteistä teatterin illuusiota.

Homoäiti rakentuu kertomuksen varaan. Kerrotut asiat ovat jo tapahtuneet ja nyt ne jaetaan katsojille. Kaikki muu ympäriltä on riisuttu.

Vanhemmuuden kokemus heijastuu esityksessä myös pohdintaan omasta vanhenemisesta sekä elämästä tässä ja nyt. Saman bussimatkan aikana voi vertailla kenen kanssamatkustajan elämä on helpompaa kuin itsellä ja hetkeä myöhemmin herätä lapsuuden katoavaisuuteen. Tuleeko tätä kaikkea kuitenkin kaipaamaan?