Tampereen Komediateatterin kesäesityksessä Komisario Koskinen ja pahanpuhujat mennään toiseen suuntaan. Seppo Jokisen itsensä varta vasten näyttämölle kirjoittama ja ohjaaja Panu Raipian dramatisoima dekkarikomedia toimii nöyrästi kesäteatterin ehdoilla. Siksi lopputulema on välillä lähempänä farssia kuin trilleriä, mutta ei tyylilaji tarinaa pahenna, jos esittäjät ovat valitun tyylin sisällä. Ja Komediateatterissa kun ollaan, ovat.

Rikostarinan juonta ei nyt kannata briiffailla sen enempää monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, ettei se ole tämän esityksen tapauksessa kovin olennaista, toiseksi, koska esityksen työryhmä vetosi loppukiitoksissa yleisöä olemaan paljastamatta liikoja, etenkään etenkään loppuratkaisusta (eli vähän merkitystä kuitenkin on).

Komisario Koskista dramatisoitaessa ehkä tärkeintä on se, millaisina keskushenkilöt näyttäytyvät. Jokisen sarjaa vähänkin pidemmän kaavan mukaan lukeneet ovat kukin muodostaneet heistä omat vahvat kuvansa. Useimpien mielissä esimerkiksi komisario Sakari Koskisen näyttäytyy vähän äkkipikaisena, mutta pohjimmiltaan leppoisana poliisiammattilaisena, jolla on korkea työmoraali. Vähän löyhempi se taitaa olla hänen lähimmällä alaisellaan rikosylikonstaapeli Pekillä, joka on enempi näitä ”asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat” -miehiä. Rikosylikonstaapeli Ulla Lundelin tuo työyhteisöön tarpeellista naisnäkökulmaa sekä virallisissa että epävirallisissa ajatustenvaihdoissa. Konstaapeli Veli-Pekka Simo on kukkoileva manseenmuuttaja Stadista, jolla on taipumus tarjota ylivirittyneitä tutkintalinjoja.

Roolitus kohdallaan

Kun Tiina Puumalainen ensimmäisenä dramatisoi ja ohjasi 13 vuotta sitten muutamaan Jokisen kirjaan pohjautuvan Komisario Koskinen -dekkarinäytelmän Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle, oli roolitus aivan kohdallaan ja näyttelijöiden piirtämät luonnekuvat myös erittäin tunnistettavat. Pentti Helin oli silloin Koskinen, Mika Honkanen Pekki ja Miia Selin Lundelin.

Komediateatterin pääosamiehitys on ihan yhtä napissa. Tommi Raitolehto on sekä ulkoisesti että sisäisesti, siis näyttelijätyypiltään, kuin luotu Koskiseksi. Hänen raamikas komisarionsa on jämäkkä, sovitteleva, mutta tarpeen tullen myös nopeasti nollasta sataan kiihtyvä. Jari Ahola on vähän vänkyrä Pekki, joka ossa sekä huvittaa että kuumottaa työtovereitaan.

Komediennena tamperelaisnäyttämöillä moneen kertaan kykynsä osoittanut Kaisa Hela tekee Lundelinista reteen poliisinaisen, joka ei niuhota turhista, ja toimii liimana työyhteisön joskus ratkeillessa. Veli-Pekka Simo on Tuukka Huttusen näyttelemänä jo vähän resukkakin yrittäessään päteä helsinkiläisyydellään ja rikollisuushistorian tietämyksellään.

Myös sivurooleissa on herkkupaloja. Erityisesti säväytti kirjoistakin tuttu oikeuslääkäri Hokka (Aku Sajakorpi), joka vie patologihuumorin tässä uusiin ulottuvuuksiin. Myös Elina Rintala näytelmän femme fatalena on paitsi kohtalokas myös riemastuttava.

Tampereen Komediateatterin Koskinen ja pahanpuhujat on kaikkea muuta kuin kovaksi keitetty näyttämödekkari. Termit cozy crime ja crime comedy tulevat maailmalta luokitteluavuksi. Jonkun makuun tämän esityksen komediallisuus saattaa mennä jo vähän ylikin; minun mielestäni keikuttiin sillä rajalla, mutta pysyttiin pystyssä.

Esitys on siis enemmän viihdyttävä kuin jännittävä. Rento, ei samalla tavalla kireä kuin tv-sarja. Rikostarinat ovat näyttämöllä monesta syystä vaikea laji, mutta kun Komediateatteri nimensä velvoittamana ei käsittele lajityyppiä haudanvakavasti, syntyy kepeästi kulkevaa kesäteatteria. Muutaman löysemmän irtovitsin kun olisi vielä heittänyt mäkeen, niin flow olisi siitä entisestään terhentynyt.