Ohjaaja ja käsikirjoittaja Timo Seppälän ja työryhmän käsistä lähtenyt ja nuorten pitkäaikaistyöttömien näyttelemä unettomuusnäytelmä on vakava ja hämmentävä, ja jos mahdollista vielä armeliaammin humoristinen teatteriteos kuin Legioonateatterin menettelytapoihin jo ennestään tutustunut katsoja osasi odottaa. Elämä on ihan turhaan selviytymistaistelua. Turha taistelu syntyy, kun kohtaamme jonkin meistä huolehtimaan tarkoitetun instituution. Legioonateatterin sosiaalipsykologiassa ihmisen ja instituution kohtaaminen paljastuu ihmisen ja ihmisen koomiseksi kohtaamiseksi. Elämästä selviytymisen vakavuus ei ole siinä, miten hirmuisiksi elämää haittaavat ja vaarantavat instituutiot nähdään. Vakavuus on siinä, miten tehdään unen ja unettomuuden voimaa käsittelevä näytelmä, joka näyttää, että elämässä voi olla iloa.

Uneton yhteiskunta tarvitsee lepoa

Jos ei nuku, niin ei näe unia. Jos ei näe unia, niin ei käsittele asioitaan. Jos asiat jäävät käsittelemättä, niin ei nuku. Siinä on kierre, jossa nykyinen, ilmastoa kuumentava, vanhuksia nöyryyttävä ja muuta pahaa harjoittava yhteiskunta kärvistelee mitään ratkaisematta ja milloinkaan virkistymättä.

Legioonateatterin Unihiekkalinnassa ilmaston kuumentaminen jätetään lyhyen totunnaisviittauksen varaan: napajäätiköt sulavat, Siperian metaanit vapautuvat. Vanhusten hoitolaitoksia käsitellään perusteellisemmin. Näemme groteskeja näkyjä isoissa vaipoissaan haamuilevista vanhuksista. Eteläisestä laitoksesta karannut Anni -mummo (Sini Vuorinen) vaeltaa kohti Siilinjärveä, ja kuiskailee yhtä ainoaa sanaa: ”Kalervo”.

Tulevaisuus ei näytä unettomassa kuvittelussamme hyvältä. Nuoret tukehuvat kuumuuteen tai tappavat sitä ennen toisensa lämpenemisen aiheuttamissa rähinöissä. Keski-ikäisten osa on kaameampi: he ehkä ehtivät hoitolaitoksiin kidutettaviksi ja nöyryytettäviksi.

Unihiekkalinna liittää tutun ongelman uusiin kuvitelmiin. Miksi ei tehdä mitään sellaista, joka vaikuttaisi asioihin? Miksi tehdään vain sellaista, mikä varmistaa masennuksen, ja sen mukana unettomuuden ja tekemättömyyden? Ihmiset vaativat toisiltaan ”ilmastotekoja” ja kehuvat tekevänsä sellaisia. Kun kehu jatkuu, niin me kuulijat tunnemme säälin lisäksi inhoa. Miksi tuotantotottumuksia ei muuteta? Kun yksityinen hoitolaitos Paradise of Rhodes suljetaan ja tilalle avataan sosiaalinen hoitolaitos Unihiekkalinna, niin inhoomme sekoittuu kauhua. Miksi julkiset laitokset matkivat yksityisten yritysten anastuslogiikkaa? Siitä koituu häpeää ja kärsimystä sekä kohtelijoille että kohtelun kohteille, eikä mitään hyvää kenellekään.

Uneton pakkomielleyhteiskunta tarvitsee Legioonateatterin mukaan unta, eli lepoa ja asioiden luovan käsittelyn mahdollisuutta. Se, minkä Unihiekkalinna näyttää, on unen logiikan ja teatterin sosiaalipsykologian yhteissoinnun arvaamattoman virkistäviä mielialoja avaava mahdollisuus.

Elävä teatteri vapauttaa pakkovalveen vallasta

”Uni puhuu ihmeellistä kieltä / tuhansin eri kuvin / kertoen jotain, mitä emme / valveilla tiedä”, lausuu kertoja Unihiekkalinnan alkurunoelmassa. Yksi asia, jota emme valveilla välttämättä tiedä, on se, että olemme dramaturgisia lahjakkuuksia. Unen näkijä voi luoda vajaassa sekunnissa hahmon, joka on täysi ainutkertainen persoona ja pystyy nostattamaan oman arvaamattoman tahtonsa luojansa tahtoa vastaan.

”Tuhannet kuvat” eivät tunnu Legioonateatterin yhteydessä pahalta liioittelulta edes yksittäisen esityksen osalta. Alkupuolen päähenkilö Anneli (Anneli Pietilä) on tavallinen tamperelainen tyttö, joka itsenäistyy vanhemmistaan ja käy Intiassa, Himalajalla, Tampereen Tammelantorilla sekä Siilinjärvellä ja muutamassa muussa paikassa ja kohtaa guruja, pummeja, romanivankien vaimoja ja monia muita tärkeitä hahmoja. Monissa kohtauksissa ironia murtuu pieneksi liikutukseksi. Näin on, vaikka melkein jokainen kohtaaminen sisältää hyväksikäytön yrityksen. Pahoja hyväksikäyttäjiä eikä hyviä uhreja ei silti ole missään. Useimmat noudattavat markkinavoimien logiikkaa, jossa näkymätön käsi huitelee talousviisaiden mukaan kaiken pahanteon tulokset yhteiseksi hyväksi.

Legioonateatteri panee ajattelemaan, että yhteiskunnallinen pahanteko ei tapahdu miten sattuu, vaan sillä on omat dramaturgiansa. Niitä voidaan ehkä muuttaa periaatteessa, joskin tuskin käytännössä. Sellaisten muutosten osoittaminen ei ole teatterissa mahdollista, eikä Legioonateatteri sellaista lupaa. Sen sijaan se vakuuttaa, että hyvin nukkumalla, unia näkemällä, näyttelemällä, ja Legioonateatterissa käymällä voi elää hyvin ja arvokkaasti nyt heti eikä viidestoista päivä.