Tampereen Nekalassa sijaitsevasta Legioonateatterista lähti kotimatkalle virkistyneenä ja mukavalla tavalla arvelevaisena. Menomatkalla linja-autossa oli  istunut johtajuutta käsittelevä seurue. Palaverin tuloksena oli, että pormestareilta pitää panna päät poikki. Tulomatkalla taas taksinkuljettaja avasi keskustelun EU-säännöksistä, jotka hänen mukaansa haittaavat teattereiden ja sirkuksen toimintaa. Päätelmänä oli, että lakeja pitää noudattaa, vaikka niiden laatiminen on kiusantekoa. Ikävää sellaisen kansalaiskunnon mukaan eläminen tosin on.

En olisi kiinnittänyt matkakokemukseeni huomiota, jos en olisi siinä välissä käyneet Legioonateatterissa. Teatteri herätti huomaamaan, että arkipuheella on aiheita, joiden kanssa olisi hyvä opetella elämään ilman aggressiota tai kiusaantuneisuutta. Legioonalainen rauhallisuus ja syvällinen hilpeys voivat olla eduksi myös, jos kysytään, voisiko johtamisen käytännöille ja niiden aiheuttamiselle vahingoille tehdä jotakin.

Jos yrittää liioitella johtajien puheiden falskiutta satiirisesti, niin epäonnistuu varmasti. Heidän puheensa on sellaisenaan puppua, ei sitä pysty liioittelemaan. Niinpä sellaista ei yritettykään. ”Strategiset narratiivit” ja muut ”positiiviset signaalit” olivat paskapuheessa paikoillaan, mutta eivät parodian, vaan tunnistamisen takia. Ongelmana ei ole se, että maailma jakaantuisi pahoihin johtajiin, jotka puhuvat käsittämättömästi, ja meihin hyviin tavallisiin ihmisiin, jotka puhumme käsitettävästi. Kiinnostuksen kohteena on sen sijaan luokkataistelu, jota käydään meidän tavallisten ihmisten tavallisessa puheessa.

Seppälä on monessa mielessä tavallisen puheen mestari. Huomattava osa noista monista mielistä on kuultavissa myös Seuraa johtajaa! –esityksessä. Kamppailua käydään johtajakielen, yleiskielen ja ekologisesti painottuneen puheen välillä. Samalla kansanomaisen puhetavan humoristiset potentiaalit näyttävät voimansa yllätysyhteyksissä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun keskiajan inkvisiittori (Jussi Anttonen) esittäytyy nykyistä kohteliaisuusformulaa savolaisesti sävyttäen: ”Inkvisitiosta hyvvee päivee!”.

Lainaamme joskus johtajien diskurssia ironisesti. Vaarana on, että käytämme lainaamiamme mitään tarkoittamattomia ideologisia abstraktioita rutiinimaisesti, aivan kuin ne tarkoittaisivat jotakin. Alamme lörpötellä samalla tavalla kuin se ryhmä, joka kutsuu itseään eliitiksi, eli parhaimmistoksi. Samalla talousjohtajisto lainailee ympäristötuhon vastustajien käsitteitä niin, että ne menettävät merkityksensä.

Omakohtainen esitys tunnistaa sorron kotipaikkoja

Näytelmässä esiintyy inkvisiittorin lisäksi Kleopatra, Stephen Elop, kivikauden ihminen, anarkistinuori, hipsteri, supikoira, konsultti, kertoja sekä kokonainen leegio muita aiheen kannalta tärkeitä toimijoita. Henkilögallerian tehtävänä on nostaa lavalle kasvokkain käytävät vuorovaikutustilanteet, joissa johtajuuden oikeutuksesta tai oikeuttamattomuudesta kamppaillaan. Interaktiokatsastuksen tuloksena on, että yhteiskunta ei jakaannu blokkeihin siten, että parhaimmisto oppisi paskapuheensa omassa suljetussa piirissään, ja me huonoimmistolaiset puhuisimme tavallista puhetta omassamme. Johdettuja vainoava johtajuus on mahdollista keiden tahansa keskuudessa. Sorron alku on jossakin vuorovaikutuspaikassa, esimerkiksi perheessä. Se löytää kohteensa jossakin vuorovaikutuspaikassa, esimerkiksi työkkärissä. Kuka tahansa voi osallistua siihen sortajana. Legioonateatterin työttömistä työnhakijoista rekrytoitu enemble näyttää, miten työtön luuseri voi tyrannisoida rakasta vaimoaan – jos nimittäin kuvittelee olevansa jotakin muuta kuin on.

Lörpöttelyn ja tyrannian kaikkia väestönosia kattava miljoonavuotinen historia ei pakota pessimismiin. Se päinvastoin väittää, että toisinkin on voitu elää. Kaikki eivät aina ole yrittäneet olla joku muu jossakin muualla, vaan joku on osannut olla se, joka hän on.

Legioonateatterin näyttelijät kuvittelevat intensiivisesti olevansa sitä mitä ovat. He ovat lavalla ensisijaisesti omia itsejään ja sen jälkeen roolihahmojaan. Tämä järjestys ei tarkoita itsekkyyttä eikä roolityön heikkoutta, vaan päinvastoin toisen hyväksymistä ja roolihahmon sosiaalipsykologian ymmärtämistä. Avoimuus ja omakohtaisuus ottivat yleisön taas kerran omakseen. Katsomosta kuului hersyviä naurun jyrähdyksiä. Ne olivat luonteeltaan tunnistavia. Reippaiden ja taitavien nuorten esiin nostamien luokkataistelutilanteiden tuttuus tuntui sydämeen sattuvan huvittavalta.