Tuollainen kombinaatio tuntui Juho Mantereesta ilmeisesti niin absurdilta, että hän päätti kirjoittaa dystopiamusikaalin Uusi Eden. Näin hän tiivistää lähtökohtansa käsiohjelman esittelyssä: ”Post-apokalyptisen fiktion perinteisiin kuuluu puutteen ja kärsimyksen vieminen jopa koomisiin mittasuhteisiin. Tällaisen lohduttoman maailman törmäyttäminen musikaaleille tyypilliseen keveyteen, iloon ja ihanuuteen tuntuu hedelmälliseltä.”

Tuo ohjaaja-käsikirjoittajan kokema hedelmällisyyden tuntu ylsi Studio Pasilan katsomoon asti. Rähjäinen, monitasoinen näyttämökuva, yhtä rähjäinen, mutta silti vinksahtaneella tavalla glamoröösi roolivaatetus (suunnittelija Riina Leea Niemisellä on ollut kierrätysmateriaalien käytössä villi meno päällä), ja yläilmoista näyttämön päältä kajahteleva vahvapoljentoinen musiikki loivat heti kättelyssä valtoihinsa ottavan audiovisuaalisen kombinaation. Matkan varrella tämä ensihaltioituminen laantui, mutta siitä huolimatta Uusi Eden on nimenomaan katseltavaa ja kuunneltavaa musiikkiteatteria. Syvempää ajattelemisen aihetta, kuten maailmanpelastusehdotuksia, se ei juuri tarjoa, mutta harva musikaali niin tekee.

MANTEREEN LUOMASSA tarinassa ydinräjähdys on tuhonnut siviilisaatiomme. Tai ainakin Suomen. Tai ainakin Helsingin. Muutamia ihmisiä on kuitenkin selvinnyt hengissä, ja he ovat liittyneet heimoksi, joka on ottanut reviirikseen Itä-Pasilan ja pesäkseen sen ytimessä sijaitsevan osin raunioituneenakin tutunoloisen teatterin.

Uusi, nuori tulokas on mannaa porukan kapinallisimmalle jäsenelle Sonjalle, joka on tuhoa edeltävässä elämässään ollut näyttelijä. Hän haaveilee sen ammatin parissa jatkamista, vaikka nykytilanne pakottaa käytännössä kaikki eloonjääneet ryhtymään taas metsästäjä-keräilijöiksi. Äiti pitää riikkapurramaisesti kulttuuria nykytilanteessa turhanaikaisena ja tuottamattomana touhuna.

Sonja saa viekoiteltua Petterin kanssaan salaliittoon, jonka suunnittelemisessa ja huipennuksessa piisaa antiikin draamojen tai shakespearelaisten kuningasnäytelmien vallanhimoa, kieroilua ja hurmeisuutta…

Monikerroksellinen teksti tai tiheänä kulkeva juoni eivät siis ole Mad Max -henkisen Uuden Edenin ensisijaisia valtteja, mutta simppeli stoori tarjoaa sopivat raamit leikkiä totaalituhon sekä ilolla ja ihanuuksilla kyllästetyn musikaaligenren törmäyttämisellä. Tuo päinajo toteutuu hersyvimmin Anna-Sofia Tuomisen esittämässä Sonjassa. Hänenä näyttelijä saa luvan kanssa vetää tulkintaa ääntä ja gestiikkaa myöten surutta yli. Tuominen pääsee taas vaihteeksi käyttämään myös isoja laulun lahjojaan.

Kivasti musikaalitarinoiden kliseillä ladattuja hahmoja ovat myös pahattaren piirteitä saava Äiti (Tiina Peltonen) sekä satumusikaalien pakkopulla ”Kylän vanhin” (Unto Nuora).

Äidin lapsi, muunsukupuolisena näyttäytyvä ja aina vasikoimaan valmis Tuisku (Niki Rautén) on enempi tämän päivän luomus, jollaiselle on vaikeampi löytää esikuvia Disney-vetoisesta musiikkiteatterista – ehkä joku Viidakkokirjan kavala python Kaa tai Pienen merenneidon liukas ankerias Kiero/Liero ovat ainakin mieleltään samaa sukua.

Kahden houkutuksen eli Äidin selviytymisstrategian ja Sonjan taiteen palon välillä keikkuva opportunistinen Petteri (Miiko Toiviainen) jää myös hahmona väliinputoajaksi, vaikka Toiviaisen särmikkäät laulunumerot säväyttävät.

Vähän enemmänkin Disney-kliseillä pelaamista uskalsin ennalta toivoa, mutta Uuden Edenin makoisimmat parodiapalat tulevat nyt Shakespeare-osastolta. Vallasta juopumista ja sokaistumista kuvaava tragedia Julius Caesar toimii Sonjalle paitsi käsikirjana salahankkeseensa myös mahtipontisen näyttelemisen mallina. Harvoin on salamurhatragedia näyttänyt yhtä hauskalta.

Uuden Eedenin puolustajat Roudari, Tuisku ja Puvustaja (Mikko Vihma, Niki Rautén ja Leenamari Unho).

TÄMÄN ARVION otsikosta, joka on lainaa kahdesta eri kulttuurituotteesta, suon kiitokseni paitsi Juice Leskiselle kappaleesta Myrkytyksen oireet, myös ja erityisesti sille tuntemattomaksi jääneelle kielivirtuoosille, joka käänsi vuonna 1976 ensi-iltansa saaneen Led Zeppelin -konserttielokuvan nimen The Song Remains The Same tuohon tahattoman klassiseen ”jää pystyyn” -muotoon. Eipä tiennyt hän, kuinka osuvasti läpi vuosikymmenen vinoa hymyilyä nostattanut muotoilunsa vielä jonain päivänä natsaisi kotimaisen maailmanloppumusikaalin kanssa. Eli vaikka tässä näyttämöteoksessa maailman sivilisaatiot ovat raunioituneet ja suurin osa pallon väestöstä kuollut, musiikki raikaa kuin Titanicin salongissa konsananaan. Ja paljolti valoisana, eteenpäin katsoen. Tämä on Uusi Eden, Rakkautta, harmoniaa, Minun vuoroni loistaa, Amor iskee – kun biiseillä on tuollaisia nimiä, ei silloin ole jääty kieriskelemään ydintuhkassa, vaan luodaan ihmislajille uutta tulevaisuutta.

Henri Lyysaaren musiikki ei itsessään kovin paljon pelleile musikaalikliseillä, vaikka modulaatioita löytyy ja ensemble pääsee välillä paisuttelemaan sydämensä kyllyydestä. Silti moni biiseistä kuulostaa ihan oikeasti hyvältä. Tutunomaiselta toki, mutta jäljittelyhän on tässä kontekstissa vähintää sallittua ellei peräti perusedellytys. Laululistassa ei ehkä ole ihan Frozenin Let It Gon tai Leijonakuninkaan Circle of Lifen kaltaisia mahtivetoja, mutta kyllä esityksen musiikista kelpo soundtrackin voisi julkaista.

Juho Mantere räjäytti tasan vuosi sitten pankin ohjaamalla tuolloin juuri komentoonsa ottamaansa Q-teatteriin yhdessä Anna Brotkinin kanssa kirjoittamansa laman lasten riemuisan selviytymistarinan Uuteen nousuun (Henri Lyysaaren musiikit siinäkin). Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotantona syntyneestä Uudesta Eedenistä ei sen veroiseksi teatteritapaukseksi ole – varsin harva kotimainen uutuus tällä vuosikymmennellä sille pärjäisikään – mutta viihdyttävää musiikkiteatteria Studio Pasilassa kyllä on katsottavana.

Uuteen nousuun, Uusi Eden… mitähän uutta Juho Mantere seuraavaksi keksii?