Se koronamarinoista, nyt keskitytään teatteriin. Paluu sen pariin tapahtui paljon suotuisammissa merkeissä kuin edellä esitetyllä lajityyppilistalistalla maalailin. Tosin Pyynikin kesäteatterissa oli tarjolla sitä farssiakin ihan kohtalaisesti ja ripaus perhehelvettiäkin, onneksi patetiasta vapautettuna.

Ennen kaikkea oli tarjolla aina särmikästä Maria Jotunin komediaa, aurinkoisessa kesäillassa hyvässsä vedossa ollut ensemble ja tutun pyörivän katsomon rakastettava natina.

Kuolemapuhetta ja erotiikkaa

Niihin peilaten onkin aika hämmästyttävää taas huomata, kuinka hauska Jotuni osasi olla näytelmkirjailijana. Pirullisella, viiltävällä tavalla toki silloinkin.

Kirpakimpaan ja ehkä tunnetuimpaan Jotuni-komediaan Kultaiseen vasikkaan verrattuna Pyynikillä esitettävä Tohvelisankarin rouva on kiltimpi, mutta on siinäkin sen verran satiirista kierrepotkua, että sen Kansallisteatterin kantaesitys sai kuohuntaa aikaan vuonna 1924. Näytelmä puhutti eduskunnassa asti  ja sai jotkut edustajat jopa kyseenalaistamaan Kansallisteatterin valtionapukelpoisuuden.

Uuden Suomen teatterikriitikoksi ryhtynyt Kansallisteatterin aiempi pääjohtaja Jalmari Lahdensuo äityi pahoittamaan mielensä siitä, että näytelmän ”erotiikka ja keskustelut kuolemasta koettelevat hyvän aistin rajoja”.

Pyynikin esityksessä 97 vuotta myöhemmin juuri nuo lemmen ja tuonen elementit ovat sen vahvuuksia. ”Hyvän aistin rajoja” ne eivät enää juuri koettele, mutta hymyilyttävät ja virkistävät senkin edessä. Jalmari Lahdensuo pyörii haudassaan pelkästään keskeisten naisroolien Juulian (Piia Soikkeli) ja Karoliinan (Pia Piltz) asujen vuoksi. Eikä vainajoitumaan ryhtyvän Justuksen (Aimo Räsänen) kuolonloikat jätä kylmäksi.

Mahdollinen vainaja on mahdollinen tulolähde

Itse tarinahan on varsin simppeli juonittelukomedia. Elegantti pirtinkomistus Juulia alkaa olla kypsä vaihtamaan nukkavierun ukkonsa, ”virasta erotetun metsäherran” Aadolfin nuorempaan ja vetävämpään. Sporttinen pullistelija Veijo (Pyry Kähkönen) on nyt mies hänen vaativaan makuunsa.

Kun Aadolfin tilanomistaja-veljen Justuksen kerrotaan tekevän kuolemaa – ja jopa kuolleen – alkaa häijy peli hänen miljoonaperinnöstääm. Juulia ei halua lähteä uusiin seikkailuihin tyhjin käsin. Raha toki kiinnostaa tohvelisankaria itseäänkin, sillä hänelläkin on uusi emäntä jo katsottuna. Sopassa on lusikoita monilla, niin palvelusväellä kuin Justuksen ”emännöitsijällä”, joka tässä esityksessä on räväkin ilmestys, jota tämän tittelin haltijaksi voi kuvitella.

Tohvelisankarin rouvassa jotunilaiset perusteemat, kuten mammonan palvonta, ahneus, ulkokultaisuus ovat vahvasti esillä, eikä ohjaaja Antti Mikkola ole niitä keveän kesäviihteen nimissä lainkaan himmennellyt. Aikansa sukupuoliroolit nurin kääntänyt näytelmä, jossa nainen vie ja mies vikisee, voi jonkun silmissä tuntua tässä ajassa aikansa eläneeltä, mutta Mikkolan ohjauksessa aikatarkennukset jätetäänkin tekemättä. Näytelmä sijoittuu enemmän ajattomuuteen, jota määrittävät ihmistä ikuisesti riivaava ahneus eikä se katso vuosilukuja.

Ajallista etäännytystä edustaa myös esityksen valloittava soundtrack, joka on rakennettu 1960-70-luvun taitteen käännösiskelmien pohjalle. Dannya, Frediä, Kisua, Leaa –  hyvinhän heidän käännöshittinsä toimivat 20-lukuisen näytelmäntekstin kyljessä. Mikkola ei ole näitä biisejä plokannut kohtausten taustalle sillä kosiskelevalla oletuksella, että kesäteatterikatsomoiden perinteinen ikärakenne korreloi vahvasti finnhits-fanituksen kanssa. Muun muassa Uneen aika vaipuu, Hän mennyt on, Pieni nukke, Piilopaikka, ja loppukohotuksena Shadows-cover Saanhan olla hän ovat mietyillä paikoillaan tarinassa.

Jotkut etäännyttävät kohtaukset tuntuvat kyllä olevan mukana vain irtohupia irrottaakseen kuten Juulia-rouvan savikiekkoammunta tai vanhoista sitcomeista lainatut pysäytyskuvamaiset joukkonaurut

Kokonaisuutena Tohvelisankarin rouva on kuitenkin rakennettu eheästi hyvien näyttelijöiden ja Jotunin komeditajun varaan – näin syntyy irtonaista hauskanpitoa rikkaalla kielellä. Jotunin mestarillinen dialogi pääsee tässä toteutuksessa oikeuksiinsa.

Ohjaajan täsmäohjukset

Paitsi että oli kansallisaarteistoomme luettavissa oleva kirjailija, Maria Jotuni on saattanut olla näkijä. Ei kai hän muuten olisi 1920-luvulla pystynyt kirjoittamaan pääroolia näyttelijälle, joka syntyisi 15 vuotta hänen oman kuolemansa jälkeen.

Tom Lindholmia sopivampaa ja pätevämpää komediataituria tohvelisankari Aadolfin rooliin on näet vaikea kuvitella.
Lindholm tekee roolissaan kaikkea juuri sopivasti annostellen. Jos Aadolf on vähän viinapirun riivaama, niin näyttelijän kevennetty toikkarointi ja tarkkaan mietitty kehon kieli riittää. Ei siinä tarvitse remeltää kurkku suorana pitkin Pyynikin puskia. Sama pätee Aadolfin vehtailuihin uudeksi emännöitsijäksi katsotun Riikan kanssa – kiimaa on, mutta sitä puretaan säännöstellysti.

No, välillä padot pääsevät Aadolfilla niin alkoholi- kuin naisasioissa murtumaan.

Piia Soikkeli näytelmän otsikkoroolissa on niin ikään osuva veto. Juulian osassa voi vähän lyödä ylikin, tyypitellä liian vaatmattomiin oloihin vangittu ”maailmannainen” oikein kunnolla. Tätä tilaa Soikkeli ei jätä käyttämättä.

Jos on viime aikoina nähnyt Pia Piltzin sellaisissa herkkäviritteisissä ja jättivaativiissa jutuissa kuin Anna Kareninan nimiroolissa tai Saatana saapuu Moskovaan -näytelmän Margaritana, saattaa umpihauska kokottirevittely yllättää. Toki Piltz on Tampereen teatterissa päässyt näyttämään myös komediennen kykyjään Peter Pan menee pieleen -hulluttelussa.

Antti Mikkola on tehnyt täsmätyötä koko yhdentoista hengen roolikirjon täyttämisessä. Kokemusta ja tuoreutta samalla viivalla: yhtäläinen  ilo on katsoa niin konkari Ola Tuomisen millintarkkkaa klenkkailukoreografiaa konsataapeli Mölsän roolissa kuin TTT:n rock-Hamletin Ofeliana aiemmin ihastuttaneen Inke Koskisen irrottelua tohvelisankarin villikkotyttärenä.

Kotimaiset klassikot esiin

Ilo on myös se, että suomalainen nykyteatteri on saamassa Antti Mikkolasta lisän siihen aika harvalukuiseen ohjaajakaartiin, jolla on jatkuvaa intoa tarttua vanhempaan kotimaiseen draamahelminauhaan. Juha Hurme, Mikko Roiha ja Sirkku Peltola ovat viime vuosina kantaneet päävastuun esimerkisi  Maiju Lassilan, Minna Canthin ja  Jotunin perinnön vaalimisessa.

Tohvelisankarin rouva on Mikkolalle jo toinen Jotuni-ohjaus, Huojuva talo muutama vuosi sitten TT:ssä oli yleisö- ja arvostelumenestys. Näyttelijälähtöisen Mikkolan ohjaajaura myös käynnistyi turhan unohduksiin painuneen näytelmäkirjailija draamalla, kun hän ohjasi Vaasaan vuonna 2004 Paavo Haavikon Lemmingin tarinan.

Toivottavastitämä kiinnostus säilyy myös jatkossa, kun Mikkola aloittaa tulevana syksynä Tampereen Teatterissa kiinnitettynä ohjaajana.