Kaikki tietävät, millaista ääntä kohina on. Valokuvauksessa se voi olla rakeisuutta ja epäselvyyttä, jota hämärässä otettuihin kuviin tulee. Kohinaa voi olla arjessa, kohinaa voi olla ajatuksissa. Vai onko koko olemassaolomme kohinaa?

Teatteri Takomossa menee vielä hetken epäselvään tuntemattomaan kurottava esitys nimeltä Kohinaa.

Aluksi on pitkään sysipimeää, kunnes pimeys muuttuu hämäräksi, jonka keskellä himmeässä valossa seisoo Samuli Niittymäki ja odottaa. Rennon oloisen hahmon kädessä on höpsö kukallinen kassi, josta pilkistävää tuoretta minttua mies tuon tuosta haistelee ja ravistelee. Kuuluu ohi ajavien autojen ääniä, mies katsoo kelloaan, vaihtaa jalkaa, näyttää siltä, että tietää tarkalleen, mitä on tekemässä. Taustalla kuuluu hento mutta tasainen piip, piip.

Pimeydet ja kovat äänet sekä seisoskelevan miehen odotuksen seuraaminen vuorottelevat monta kertaa. Vähitellen pimeyttä ja jysähdystä edeltää miehen kutiava nenä ja yhä voimistuvat aivastukset samoin kuin erilaisten säkeiden makusteleminen.

Toistuessaankin pimeys ja ääni säikäyttävät. Katsoja ei oikein ole turvassa. Pelkkään katsomiseen ja odotukseen samastumiseen sisältyy fyysisyyttä kovien äänien särkiessä korvia, Niittymäen aivastusten synnyttäessä vastaavuuksia peilisoluissa ja pimeyden sokaistessa. Ehkä mintunkin voi haistaa.Teoksen äänimaailma liikkuu uhkaavan ja herkänkauniin välillä. Se ikäänkuin kantaa kaikkea, vaikka sen välillä unohtaa kokonaan.

SAMULI NIITTYMÄKI on rakentanut yhdessä äänisuunnittelija Tatu Nenosen kanssa absurdin ja omaperäisen tilan ja kokemuksen, joka kuitenkin tuntuu tutulta. Kahteen osaan jaettu esitys paljastaa, kuinka aisteillemme saavuttamaton todellisuus tunkeutuu pikku hiljaa tuttuun, arkiseen elämään.

Esityksen toisessa osassa Niittymäen taustalla seissyt valtava kaiutinkaappimuuri muuttuu vuoreksi, jonka kielekkeelle Niittymäki kiipeää aloittaakseen infernaalisen äänisoolon. Satanistisesta ärjynnästä enkelimäisiin säveliin liikkuva taiturimainen vyörytys kehollistaa turhautumisen, vihan ja tyhjyyden, kun ei saa otetta, kun ei kuulu mihinkään, kun ei ymmärrä. Niittymäen liikkeellinen ilmaisuvoima on ollut tiedossa, mutta kyky varioida äänen käyttöä on todistetusti yhtä vahva.

Katsomon adrenaliinipiikki pääsee laskemaan esityksen kulkiessa kohti seesteisempää loppua, jossa muun muassa kuullaan säkeitä Rexin kappaleesta Puhtaat purjeet ja kaunis äänikooste, josta erottaa Lesley Barberin Plymouth Choralen. Säännöllisesti toistuvat piip-äänet vaihtuvat esityksen loppupuolella yhtäjaksoiseksi korkeaksi ääneksi, joka sairaalassa kertoo, ettei sydän enää lyö.

KOHINAA ON filosofis-psykologinen matka epärationaalisiin kirkkaan tajunnan hetkiin samalla kun sitä voi lukea matkana masennukseen, merkityksettömyyteen tai kuolemaan. Silti esitys jättää tilaa myös huumorille; onhan meidän vaelluksemme täällä usein aika tragikoomista.

Niittymäki on käsitellyt samoja teemoja ensimmäisessä omassa ohjauksessaan, monologiesitys Plup plupissa vuodelta 2021. Siinä hän tarkasteli yksinäisyyttä ja tarkoitutksettomuutta laboratoriorotan näkökulmasta. Laboratorion kirkkaassa valossa näimme uskomattoman fyysisen kärsimyskoreografian ja liikkeellisen ilotulituksen. Huumeaddiktoituneen kiukkuisen rotan seuraaminen itketti ja nauratti samaan aikaan. Esityksen saattoi nähdä viimeksi Teatterikesässä.

Huolimatta rakenteellisista ja temaattisista eroista Kohinaa on mielestäni kiinnostava rinnakkaisteos myös Viiruksessa nähtävälle Elina Pirisen koreografioimalle ja Ville Kabrellin säveltämälle Doves and Bloods -teokselle. Sekin liikkuu jonkin sanomattoman äärellä, kokemuksellisuuden maailmassa. Tosin sadunomaisemmissa ja optimistisemmissa tunnelmissa.