Teatteri Jurkan 70-vuotisjuhlavuoden on käynnistänyt kaksi kotimaista kantaesitystä. Alkuvuodesta päivänvalon näki Aina Bergrothin kirjoittama, parisuhteesta ja työelämästä tragikomediaa louhinut Com-passion. Alkukevään toinen kantaesitettävä näytelmä on Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama psykologinen trilleri Selli, joka sai ensi-iltansa vastikään.

Aiemmin myös Jurkan taiteellisessa johdossa toiminut Lampela on tuottelias näytelmäkirjailija, jonka teoksia on esitetty esimerkiksi Kansallisteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa. Jurkkaan Lampela ohjasi viimeksi suomentamansa sekä sovittamansa D. H. Lawrencen romaanin Lady Chatterlayn rakastaja.

LAMPELA ON OTTANUT katastrofin näytelmänsä lähtökohdaksi, mutta keskipisteessä on kuitenkin yksityinen ihminen, tässä tapauksessa kaksi suomalaista journalistia, jotka joutuvat Nigeriassa tapahtumia tutkiessaan paikalliseen vankilaan syytettynä terrorismista. Alkaa selviytymiskamppailu.

Miten kestää syytös ja epäinhimilliset olosuhteet? Kuinka kauan ihminen selviytyy, jos tietoa pois pääsystä ei ole?

Huoneteatteri Jurkan intiimi näyttämö muuntuu helposti karuksi selliksi ja ahtauden tuntu syntyy kuin itsestään. Markus Tsokkisen lavastussuunnittelussa tarina asettuu onnistuneen koruttomasti kahden tuolin ympärille. Seiniä peittävät ruostuneet metallilevyt.

Selli rakentuu vahvasti näyttelijäntyön varaan, ja onneksi pääosiin onkin valittu taitavat tyypit, varsinkin näytelmän tyylilajin huomioiden. Eero Aho on Henri, hieman vastentahtoisesti juttukeikalle lähtenyt valokuvaaja. Wenla Reimaluoto taas nuori ja kunnianhimoinen toimittaja, jonka onnistuu suostutella Henri mukaansa Afrikan mantereelle. Aho ja Reimaluoto onnistuvat intensiivisyydellään ja fyysisellä heittäytymisellä tekemään roolihenkilöistään hyvin uskottavat.

TEKSTISSÄ HUOMIONARVOISEKSI nousee aikamme ongelmien kasvottomuus ja vallan kerroksellisuus. Suuryritysten ja monikansallisten yhtiöiden harmaiden alueiden maailmassa väärinkäytökset eivät henkilöidy enää samalla tavalla kuin ennen. Ongelmat keräytyvät väliportaan johtajiin ja paikallishallinnon itsevaltaisiin toimijoihin mutta niiden juurisyyt jäävät hämärän peittoon. Vankisellissä viruessaan kaksikko joutuu kokemaan vankilan johtajan diktatuurin ja mielivaltaisuuden samalla, kun ulkopuolella öljykatastrofi on yhä käynnissä, vailla ratkaisua.

Psykologista kauhua vahvistetaan Saku Kaukiaisen ääni- ja valosuunnittelulla, jossa kohtauksia rajataan runsailla pimennyksillä hetkiksi ja tuokiokuviksi, mikä hämärtää tehokkaasti ajankulkua. Kuinka kauan sellissä on jo oltu? Kuinka kauan täytyy vielä kestää? Äänimaisemassa painottuvat tehosteäänet: veden tippuminen ja jostain etäisyydestä kiirivät huudot.

Kohtaus kohtaukselta tunnelma sellissä tiivistyy, ja mielen kantokyvyn rajat tulevat vastaan. Panosten koveneminen purkautuu kohtauksissa usein huudolla, mikä tuntuu paikoin turhankin toisteiselta tehokeinolta. Esityksessä on kuitenkin myös keveyttä. Huumoria ammennetaan parhaiten kahden erilaisen henkilön yhteispelistä ja nokkelasta sanailusta. Toivottamasta tilanteesta huolimatta ihminen ei pääse karkuun omia absurdejakaan toiveitaan, oli se sitten niinkin yksinkertainen kuin suklaan himo.

Selliin kahden ihmisen henkilökohtainen elämä hiipii monin tavoin. Lopussa korostuvat lähimmäisen auttaminen ja ystävyyden merkitys.